Mannerheimin vanhuus: ”Ja kaikki valkoiset ristit”

Muistelmissaan Carl Gustaf Mannerheim kirjoittaa: ”Koska olin sairas ja monet vuodet kantamani työtaakan ja raskaan vastuun lopen kuluttama, lupauduin ylen vastahakoisesti uuteen, rasittavaan tehtävään.”

Uusi tehtävä on suostuminen eduskunnan antamalla poikkeuslailla Suomen tasavallan presidentiksi Risto Rytin jälkeen. Virkavalansa Mannerheim vannoo elokuun 4. päivänä 1944. Jatkosota päättyy aselepoon kuukautta myöhemmin. Hän on johtanut Suomen pois sodasta Neuvostoliiton kanssa.

Neuvostoliiton sanelemat ehdot ovat raskaat: talvisodan rauhan rajat on palautettava, Petsamo luovutettava ja Porkkala vuokrattava sotilastukikohdaksi, sotakorvaustoimitusten dollarimäärä on 300 miljoonaa. Lisäksi on riisuttava aseista maassa olevat saksalaiset joukot, mikä käytännössä merkitsee Lapin sotaa.

Välirauhansopimus allekirjoitetaan syyskuun 19. päivänä. Samana päivänä Mannerheim lounastaa Tamminiemessä veljentyttärensä kanssa ja sanoo: ”Niin, meidän maamme on kaunis ja kansamme on hyvä kansa. Hyvä kansa, jota minä en enää voi auttaa… Ja kaikki valkoiset ristit…”

Hänen äänensä murtuu ja silmät kyyneltyvät.

Sodan loppu

Mannerheim on aavistanut oikein. Presidentin viran hoidosta tulee raskas. Heti alkuunsa on käynnistettävä sotilaallinen operaatio Lapissa olevia noin 220 000 miehen joukkoja vastaan. Vitkastella ei saa, muuten puna-armeija tulee ”auttamaan”. Lapin sota päättyy vasta huhtikuun lopulla 1945.

Sisäpoliittisesti Mannerheim on kokematon. Poliittinen valta liukuu vähitellen pääministeriksi valitun voimakastahtoisen J.K. Paasikiven hallitukselle. Heidän välinsä eivät ole parhaat mahdolliset. Paasikiven vasemmistoa myötäilevä asenne ärsyttää Mannerheimia, jolla on aina suuri tarve olla oikeassa.

Helsinkiin asettunut Liittoutuneiden valvontakomissio (lähinnä Neuvostoliitto) heittäytyy monin tavoin hankalaksi. Mannerheim on pessimistinen ja uskoo Neuvostoliiton ennen pitkää nielaisevan Suomen.

Vuoden 1945 eduskuntavaalien tulos lisää presidentti Mannerheimin pessimismiä. Sosiaalidemokraatit saavat 50 paikkaa ja ensi kertaa mukana ollut kommunistien peitejärjestö SKDL 49 paikkaa. Kommunisti Yrjö Leinosta tulee sisäministeri, jonka alaisena ovat mm. poliisivoimat. Leinon sisäministerikausi jää kuitenkin lyhyeksi, eivätkä kommunistit pääse soluttautumaan armeijaan eivätkä poliisiin.

Mannerheim tuntee itsensä eristyneeksi, vaikka pitääkin yhteyttä elossa oleviin sukulaisiin. Tyttäret ovat naimattomia, lapsenlapsia hänellä ei ole. Vanhat ystävät – jos heitä on paljon ollutkaan – kuolevat pois.

Asemansa vuoksi hän on aina joutunut pitämään välimatkaa muihin ihmisiin. Se on tehnyt hänestä luoksepääsemättömän, mutta ei ole heikentänyt hänen oivallisia seuramiehen taitojaan.

Sairauksilta ei vanha Mannerheim voi välttyä. Jatkuvat keuhkotulehdukset heikentävät hänen terveyttään. Myös vatsa vaivaa, hän pelkää syöpää, mutta kyseessä on vatsahaava. Paasikivi ihmettelee, kuinka vatsahaavaa poteva mies voi sairasvuoteellakin polttaa sikaria ja naukkailla konjakkia.

Lähestyvä sotasyyllisyysoikeudenkäynti tekee Mannerheimin levottomaksi. Välirauhansopimuksen mukaan sotarikolliset on pidätettävä ja asetettava syytteeseen. Samalla tavoin kuin Saksan johtajia on rangaistava siitä, että he aloittivat sodan, samoin on myös rangaistava niitä suomalaisia, jotka ovat syyllisiä jatkosodan aloittamiseen.

Mannerheimin on hyväksyttävä sotasyyllisiä koskeva taannehtiva poikkeuslaki. Hän pelkää lain koskevan myös itseään, koska tietää hyvin oman osuutensa sodan syntyyn. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov pitää Mannerheimia jopa pääsyyllisenä.

Sairautta hoitamaan

Mannerheimin lääkärin Lauri Kalajan viesti pääministeri Paasikivelle on selkeä. Presidentin pitää matkustaa neljäksi viikoksi terveyttään hoitamaan. Mannerheim noudattaa lääkärinsä neuvoa ja matkustaa Portugaliin marraskuun alussa 1945.

Lepäily Algarven lämmössä valtameren äärellä tekee Mannerheimille hyvää. Paluumatkalla vatsahaava alkaa uudelleen vuotaa. Häntä hoidetaan jonkin aikaa Pariisissa. Kotimaahan tultuaan hän joutuu sairaalaan useaksi viikoksi.

Heti vuoden 1946 alussa Kalaja ottaa yhteyttä pääministeri Paasikiveen. Kalajan mukaan Mannerheimin harkinta- ja arvostelukyky alkavat pettää ja stressi pahentaa hänen sairauttaan. Hänen olisi syytä luopua presidentin virasta. Sairastelevan Mannerheimin tehtäviä osittain hoitava Paasikivi puuskahtaa koleeriseen tyyliinsä: ”Mannerheim ei sano mitään, pitää vain silmällä kansansuosiotaan. Hän ei edes eroa. Onko todella paineltava sairaalaan ja kiskottava hänet alas presidentin tuolilta?”

Mannerheim päättää erota virastaan saadessaan Andrei Ždanovin viestin. Sen mukaan Neuvostoliitto ei tule sallimaan kenenkään pidättää häntä, koska hän on tehnyt rauhan Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Paasikivi lukee radiossa Mannerheimin eroilmoituksen maaliskuun 4. päivänä.

Mannerheim on helpottunut, raskaat velvollisuudet ovat takanapäin. Hän muuttaa Tamminiemestä Kaivopuiston kotiinsa ja viihtyy laajassa kirjastossaan, viettää kesiä Kirkniemen kartanossa Lohjalla ja ulkoilee paljon, suunnittelee elävänsä yksinkertaista erakon elämää. Se on tavallaan väistämätöntä, hän täyttää seuraavana vuonna 80 vuotta.

Kesäkuussa puhkeaa vatsahaava ja hänet leikataan, lokakuussa hänellä todetaan pohjukaissuolihaava. Häntä hoitanut professori Nanna Svartz suosittelee Sveitsissä lähellä Montreux’n kaupunkia sijaitsevaa Val Montin hotellimaista yksityissairaalaa. Sieltä on suora näkymä Alpeille ja Genevenjärvelle.

Mannerheim noudattaa Svartzin suositusta ja saa asunnon hoitolaitoksesta. Hän tekee pitkiä kävelyjä lähistön havumetsissä, pukeutuu elegantisti (hän on aina ollut hieman turhamainen), seuraa tarkoin Suomen tapahtumia ja kantaa huolta isänmaansa tulevaisuudesta. Venäläisiltä voi odottaa mitä vain paitsi hyvää.

Hän on niin pessimistinen, että häneen ajoittain yhteyttä pitävä presidentti Paasikivi kirjoittaa vuonna 1948 päiväkirjaansa: ”Jos asettuu hänen kannalleen, niin ei ole muuta tehtävää kuin mennä metsään ja ampua kuula otsaan.”

Mannerheim on hyvä kynänkäyttäjä, mutta vastustelee ajatusta muistelmien kirjoittamisesta. Hän ryhtyy kuitenkin työhön kaikessa hiljaisuudessa. Ilman avustajia ei se kuitenkaan onnistu, mukana on seitsemän kenraalia ja everstiä. Heitä tarvitaan, urakka on muuten liian vaativa. Mannerheimin viimeisten vuosien läheisin ihminen, ruotsalainen kreivitär Gertrud Arco auf Valley innostaa häntä kirjoitustyössä. Heillä on yli 30 vuotta ikäeroa, mutta he viihtyvät toistensa seurassa.

Työ jatkuu Sveitsissä vuoden 1949 aikana. Tekstistä tulee hyvin pelkistettyä. Vaikka Mannerheim on perso imartelulle, hän on aina vastustanut liiallisia kehuja. Yhden niistä hän kuitenkin luultavasti hyväksyy. Sen lausuu brittiläinen kenraali, Sir Walter Kirke: ”Te tulette aina olemaan minulle sotilaan, diplomaatin ja herrasmiehen ihannekuva.”

Marsalkka poistuu

Tammikuun 22. päivänä 1951 Mannerheimin vatsa turpoaa. Ohutsuoli on tukkeutunut. Hänet leikataan Lausannessa. Muutaman päivän ajan hän tuntee olonsa paremmaksi, sitten tilanne huononee. Pulssi on hidas, sydän ei toimi kunnolla. Myöhään illalla 27. päivänä hän menettää tajuntansa. Kello 00.30 Suomen aikaa hän vetää viimeisen henkäyksensä.

Arkku tuodaan lentoteitse Malmön kautta Malmin lentokentälle. Siinä on kolme päällekkäistä kantta. Ne avataan Helsingin Suurkirkossa. Tapahtuman virallisena todistajana on eversti Adolf Ehrnrooth. Vainajan tukka on värjätty, se on pikimusta, jakaus on suora, viikset harmaat. Ruumis puetaan: tärkätty valkoinen paita, sukat, pitkät housut ja kiiltonahkakengät, asetakki. Mannerheim on aina halunnut tulla haudatuksi sotamarsalkan univormussa.

Arkku asetetaan ihmisten nähtäväksi. Kirkko on auki aamukahdeksasta iltayhdeksään. Mannerheimille jäähyväisiä jättävien ihmisten jonot kirkon ulkopuolella ovat pitkät. Tuulee ja pakkanen on kireä. Arkun ohi kulkee yli 40 000 ihmistä. He edustavat vaikeina vuosina varauksettomasti Mannerheimiin luottanutta Suomen kansaa.

Helmikuun 4. päivänä hieman ennen puoltapäivää kirkkojen kellot soivat kaikkialla maassa. Ruumiinsiunaus alkaa Suurkirkossa tasan kello 12. Muistopuheen pitää eduskunnan puhemies, sosialidemokraatti K.-A. Fagerholm. Osassa puhettaan hän pyrkii tasoittamaan vanhat, kaunaiset rintamalinjat:

”Mutta älkäämme tuomitko niitä, jotka epätoivoisina ja hädissään liittivät hänen nimeensä kauhujen varjon, joka kautta aikojen näyttää kuuluvan sisällissotaan ja sen maininkeihin. Voittajan nimellä oli heidän mielessään kolkko kaiku, he eivät yhtyneet voitonhymniin eivätkä sytyttäneet soihtujaan hänen kunniakseen. He eivät silloin tienneet, että Mannerheim halusi olla ritarillinen vastustajiaankin kohtaan, ettei hän hyväksynyt vankileirikurjuutta ja että hän varoitti omiaan tahraamasta lippuaan.”

Unioninkadulla odottaa kuuden mustan hevosen vetämä kenttätykki lavetteineen. Kahdeksan kenraalia kantaa Mannerheimin arkun lavetin päälle. Hautajaissaattue kulkee Pohjois Esplanadia ja Mannerheimintietä ja kääntyy Arkadiankadulle kohti Hietaniemen hautausmaata. Saattue on kahden kilometrin pituinen, sotilassoittokunta soittaa surumusiikkia. Reservin upseerit, partiolaiset, sotainvalidit ja valkolakkiset ylioppilaat muodostavat yhtenäisen kunniakujan. Katujen varsilla surusaaton kulkua seuraa yli 100 000 ihmistä.

Surujuhlassa on mukana myös toistasataa Mannerheim-ristin ritaria – lähes kaikki jotka ovat elossa. Kahdeksan heistä laskee ylipäällikkönsä arkun hautaan. Pakkaspäivän aurinko etsiytyy kohti taivaanrantaa, kenttätykit ampuvat 19 laukausta, mieskuoro laulaa: ”Ei muuta kunniaa kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi kuiskinaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon…”

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 41/2008.