Martti Backman selvitti Viipurin synkkää menneisyyttä: Isoisä yritti estää ja selvittää joukkomurhaa

Toimittaja Martti Backman elätteli vuosikausia samaa haavetta kuin moni muukin suomalainen: sitten joskus eläkkeellä olisi aikaa syventyä sukututkimukseen.

Harva saa kuitenkaan tehdä menneisyyteen samanlaisen matkan kuin Backman. Se alkoi yhdestä internet-hausta vuonna 2011.

Backman oli juuri jäänyt eläkkeelle, ja hänen äitinsä, näyttelijä Asta Backman oli kuollut edellisvuonna. Äiti oli ollut ainoa, joka oli joskus supisten kertonut perheessä vaietusta aiheesta, Martti Backmanin isänisästä Fritz Wiikistä.

Puhelinluettelosta se lähti

Backmanille itselleen kyse ei ollut mistään traumasta. Sen sijaan hänen isälleen, vuonna 1993 edesmenneelle Fritz-Hugo Backmanille asia oli ollut arka. Isä ei ollut koskaan halunnut puhua omasta isästään, miehestä, joka oli hylännyt rakastajattarensa ja aviottoman lapsensa.

Joskus lapsena Martti oli kysellyt isoisästään, aikuisena hän ei enää udellut.

”En edes yrittänyt, ja sitä kadun. Omat vanhemmat pitäisi haastatella tarkasti silloin, kun he ovat vielä voimissaan.”

Siksi Backman ei tiennyt isoisästään vielä eläkkeelle jäädessäänkään juuri muita faktoja kuin sen, että tämä oli toiminut Viipurissa asianajajana. Hän ei ollut aiemmin hakenut tietoa esimerkiksi internetistä.

”En arvannut, että sieltä löytyisi mitään. Mutta olin kuullut, että netissä on Viipurin vanha puhelinluettelo. Sitä lähdin guuglettamaan.”

Viipurin vuoden 1938 puhelinluettelon nettiversiosta löytyi tällainen rivi: Wiik, Fritz, varatuomari, asianajaja, Torkkelink. 8. Puhelinnumero näkyi olleen 212.

Tämä oli tietysti jännittävää. Mutta vielä merkittävämpi oli eräs toinen hakuosuma, jonka mukaan viipurilaisessa arkistossa säilytettiin viittätoista kansiollista Fritz Wiikin papereita.

Martti Backman matkusti Viipuriin ja kävi kansiot läpi.

Papereista suurin osa oli normaalia asianajotoimiston kirjeenvaihtoa, mutta parin lappusen perusteella Wiik oli ollut jotenkin tekemisissä Viipurissa vuonna 1918 tapahtuneen venäläisten joukkomurhan jälkiselvittelyssä.

Löytönsä perusteella Backman otti yhteyttä sotasurmia tutkineeseen Lars Westerlundiin. Häneltä Backman sai sota-arkistossa säilyneen 140-sivuisen muistion, johon oli haastateltu noin sataa surmattujen omaista, sekä surmien toteuttajiksi epäiltyjä henkilöitä.

Muistion oli kirjoittanut Fritz Wiik.

Martti Backmanille oli melkoinen yllätys, että hänen vaiettu isoisänsä oli ollut keskeisessä roolissa Suomen valtion historian suurimman joukkomurhan tutkimuksissa.

Koulupoikia teloitettiin

Vapun alla 1918 Viipuri eli kuin kuumeessa. Valkoiset marssivat kaupunkiin varhain 29. huhtikuuta. Kaupunki oli vapautettu, elettiin sisällissodan viimeisiä hetkiä.

Vapun aatonaattona viipurilaiset juhlivat kaduilla – mutta eivät kaikki viipurilaiset.

Hurmahenkeen sekoittuneessa surmahengessä valkoiset teloittivat Viipurin linnoituksen vallien välissä viidessä minuutissa pari sataa kaupungin venäläisperäistä asukasta.

Yhteensä verilöylyssä kuoli 400 ihmistä – enimmäkseen tavallisia viipurilaisia miehiä, joista moni oli tervehtinyt kaupunkiin marssineita valkoisia vapauttajina ja kieltäytynyt yhteistyöstä punaisten kanssa. Joukossa oli perheenisiä, kuten kaupungissa hyvin tunnettu juutalainen räätäli, alaikäisiä koulupoikia sekä esimerkiksi katolisen seurakunnan puolalainen suntio.

Heidän rikoksensa oli puhua väärää kieltä, edustaa väärää kansaa. Mutta Backmanin mukaan joukkomurha oli muutakin kuin ryssävihan purkaus. Väkivallan taustamotiiviksi paljastuu valtataistelu jääkärien ja Mannerheimin välillä.

Teloitusten jälkeen monen vainajan päältä vietiin vielä vaatteet, rahat ja arvoesineet. Menetetty omaisuus on seikkaperäisesti luetteloitu Fritz Wiikin muistiossa.

”Hän teki kovasti töitä, että omaiset saisivat korvauksia tai tavaransa takaisin”, Backman sanoo.

Hän löysi dokumenteista toisaalta kylmästi ajattelevan, rationaalisen lakimiehen, mutta myös omaisten surussa myötäeläneen lähimmäisen.

Rakkaustarina täydentää

Samaan aikaan kun Backman tutki isoisänsä vaiheita, historioitsija Teemu Keskisarja kirjoitti Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 2013 valittua kirjaansa Viipuri 1918.

Backmankin suunnitteli isoisästään aluksi puhtaasti tietopohjaista teosta. Hän ehdotti dokumentin tekemistä Yleisradiolle, mutta kun idea hylättiin, Backman alkoi pohtia, syntyisikö aiheesta sittenkin kirja.

Ehkä jopa kaunokirjallinen teos.

Se oli asiajournalistina tiukasti itseään pitäneelle Backmanille iso askel. Työskennellessään rikostoimittajana Helsingin Sanomissa 1980-luvulla hän oli seurannut vierestä kollegoidensa Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän urien alkua rikoskirjailijoina.

”Ajattelin, ettei minusta olisi siihen. Olen koko ikäni kirjoittanut niin asiaa kuin voi, ihan tylsyyteen saakka!”

Tositarina viipurilaisesta lakimiehestä keskellä Viipurin kaaoksen päiviä oli jännittävä jo sinänsä. Mutta Backmanista tuntui, että jotakin puuttui.

Taustakirjallisuutta lukiessaan hän törmäsi erääseen traagiseen rakkaustarinaan. Nuoren jääkärin kielletty suhde johtavan sotilashenkilön rouvaan päättyi laukauksiin hämärissä olosuhteissa vain viikkoa ennen Viipurin verilöylyä.

Tämän rakkaustarinan osapuolet antoivat Backmanin kirjalle lopulta nimenkin: Harriet ja Olof.

Kuolemaa ei tutkittu

Viipurin itäpuolella sijaitsevasta Heinjoen kartanosta lähti 20. huhtikuuta 1918 hevosajelulle kolmihenkinen seurue: jääkärit Olof Lagus ja Ero Gadolin sekä Harriet Thesleff, everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin vaimo.

Wilhelm Thesleff oli jääkärien hyvin saksalaismielinen komentaja,joka kilpaili asemasta tuoreen valtion huipulla ylipäällikkö Mannerheimin kanssa.

Olofin ja Harrietin läheinen suhde oli pantu merkille jo Arcturus-laivalla helmikuussa, kun suomalaisjääkärien pääryhmä saapui Saksasta Suomeen vahvistamaan valkoisten joukkoja.

Heinjoen hevosajelulta Olof palasi jalat edellä luoti päässään. Hänen kuolemansa jäi selvittämättä; virallisesti se kuitattiin itsemurhana, mutta sitä selitystä hänen omaisensa eivät koskaan hyväksyneet.

Olofin pikkuveli Ruben Lagus, sittemmin jatkosodassa ansioitunut kenraali ja ensimmäinen Mannerheim-ristin ritari, yritti pitkään saada armeijan tutkimaan tapausta. Uransa vuoksi hän joutui kuitenkin luopumaan toiveestaan saattaa juttu oikeuteen.

Martti Backman yhdistää teoksessaan Harrietin ja Olofin isoisänsä Fritz Wiikin tarinaan. Se on hänen kirjansa isoin ”valhe”. Toki hän on ottanut kirjallista vapautta tapahtumien kuvaamisessa, mutta esimerkiksi kaikki kirjan henkilöt ovat todellisia.

Faktaa ja fiktiota yhdistävä teos on luokiteltu tietokirjaksi, mutta voisi hyvin olla myös kaunokirjojen hyllyssä. Fiktiivisen tekstin tuottaminen oli Backmanista hieno kokemus. Parhaiten se sujui Viipurissa, missä Backman vietti pari viikkoa Taidekeskus Salmelan residenssissä.

”Jos haluaa oikein eläytyä ja kuvitella, se vaatii semmoisen rauhan, jossa ei ole mitään häiriötekijöitä. Vaimo ei saa komentaa kauppaan kesken kirjoittamisen”, Backman naurahtaa.

Yhteen kirjaan Backmanin ura ei jää. Seuraava teos vakoilusta on jo valmistumassa, ja sitä seuraava saattaa syntyä kirjeistä, jotka Backmanin isänisä Fritz Wiik kirjoitti rakastetulleen Mia Backmanille.

Kirjeitä on parisataa, ja Backman haluaa pitää niiden sisällön vielä omana tietonaan.

Sen verran Fritzin ja Mian suhteesta voi kuitenkin sanoa, ettei se ole kaunis tarina – vaikkei päättynytkään niin traagisesti kuin Harrietin ja Olofin rakkaus.

Hylätyt pojat

Nuori näyttelijätär Mia Backman näyttää tyrmäävältä kuvissa, jotka hänestä on otettu Kaarina Maununtyttären roolissa 1900-luvun alussa. Suhde Fritz Wiikin kanssa alkoi, kun Backman näytteli Maununtytärtä teatterinsa vierailulla Viipurissa.

Vuosina 1909–11 Mia Backman oli kiinnityksellä Viipurin kaupunginteatterissa, ja Fritz-Hugo oli jo syntynyt.

Mian ja Fritzin suhde kesti vuosia, mutta Fritz ei lopulta jättänyt vaimoaan Ingeborgia. Yhtenä syynä saattoi olla se, että Ingeborg oli aikanaan jättänyt oman miehensä ja poikansa Fritzin vuoksi.

Myös Fritz Wiik hylkäsi oman poikansa.

”On mielenkiintoista ja karmivaa, miten kuvio näyttää toistuneen.”

Martti Backmanin oma lapsuus tavallista keskiluokkaista elämää eläneessä teatteriperheessä oli onnellinen. Mammansa Mian hän muistaa sydämellisenä ja iloisena ihmisenä. Pettymys rakkaudessa ei ollut kovettanut tai katkeroittanut Miaa.

”Rakastavampaa isoäitiä ei voi kuvitellakaan.”

Mia kuoli Martin ollessa yhdeksänvuotias. Moni yhteinen muisto liittyy teatteriin.

Mia Backman oli aikansa tähti ja tunsi eliitin. Kerran Martti istui mammansa kanssa Kansallisteatterin aitiossa, kun eräs silmäätekevä herra asteli omalle paikalleen. Mamma kutsui miehen tervehtimään pojanpoikaansa.

Ja niin viisivuotias Martti kätteli Urho Kekkosta.

Otsikkoa on muutettu 7.3. klo 16.30 jutun sisältöä vastaavaksi.