Massaturismin alku keskiajalla: Suomalaiset vaelsivat avojaloin Espanjaan

Pieni simpukanpalanen kertoo hurjan tarinan siitä, miten sen omistaja teki keskiajalla pitkän ja vaivalloisen matkan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Keskiajalla nuori mies tuomittiin isänmurhasta katumusharjoituksena vaeltamaan rautaketjuissa Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Jerusalemiin sekä alasti ruoskittavaksi Pohjoismaiden tuomiokirkkojen edessä. Matka päättyi jäätilanteen vuoksi jo Turkuun.

Pieni simpukanpalanen kertoo hurjan tarinan siitä, miten sen omistaja teki keskiajalla pitkän ja vaivalloisen matkan.
Teksti:
Sanna Puhto

Rengon kirkon hautausmaalta löytyi arkeologisissa kaivauksissa vuonna 2008 palanen kampasimpukan kuorta.

Se ei ollut mikä tahansa palanen.

Simpukka oli kulkeutunut ilmeisesti jo 1500-luvulla Santiago de Compostelasta Espanjasta Renkoon, tunnetun Euroopan pohjoisimmalle laidalle.

Miten se on ollut mahdollista?

Simpukka ei ollut valuuttaa, joka olisi voinut siirtyä kaupanteon välineenä pitkiäkin matkoja. Se ei myöskään ollut kauppatavaraa, jonka olisi voinut ostaa Turun torilta.

Simpukka todennäköisesti joutui Renkoon, koska Renko oli keskiajalla pohjoinen lähtöpiste pyhiinvaellusreitillä, joka päättyi Santiago de Compostelaan. Kampasimpukka oli ja on edelleen katolisen kirkon pyhimyksen, Pyhän Jaakon tunnus.

Joku oli kuljettanut sen 1500-luvulla Iberian nimimaalta Hämeeseen omin jaloin.

Miksi joku näki sellaisen vaivan, että käveli 7 000 kilometriä aikana, jolloin kengät olivat tuohta, tiet sään runtelemaa rapakkoa ja matka saattoi kestää jopa vuosia?

Kiitos vei tien päälle

”Pyhiinvaellus oli Suomessakin kaikkia yhteiskuntaryhmiä koskeva tapa jo 1200-luvulta lähtien”, sanoo keskiajan tutkija, dosentti Sari Katajala-Peltomaa Tampereen yliopistosta.

Ihan tavalliset ihmiset vaelsivat kunnioittamaan pyhimyksiä. Valtaosa matkoista suuntautui oman maan kirkkoihin, mutta alusta asti myös täältä käytiin kristikunnan tärkeimmissä pyhiinvaelluskohteissa Santiago de Compostelassa, Roomassa ja Jerusalemissa.

Pyhiinvaellus oli turvaverkko aikana ennen sosiaaliturvaa.

Pyhimyksiäkin oli moneen lähtöön: Osa oli paikallisia kuten suomalaisten Pyhä Henrik, osa Pyhän Jaakon tavoin koko kristikunnan yhteisiä.

”Pyhimyksiä pyydettiin apuun arjen hätätilanteissa. Vastineeksi avusta luvattiin tehdä vaellus kyseisen pyhimyksen haudalle”, Katajala-Peltomaa sanoo.

Hätätilanteita riitti keskiajan elämässä. Alle puolet lapsista selvisi hengissä viisivuotiaiksi, lääkäreitä ei ollut, lapsia ja kotieläimiä eksyi metsään, luita murtui, halla vei sadon, tulipalo tuhosi kodin.

”Suvun ja yhteisön lisäksi ihmisillä oli pyhimyksissä jumalinen turvaverkko.”

Paitsi kirkolta, ihmiset saivat myös toisiltaan tietoa siitä, minkä pyhimyksen puoleen missäkin pulmassa kannatti kääntyä.

”Asiaa puntaroitiin vähän samaan tyyliin kuin me pohdimme, mille lääkärille varaamme ajan”, Katajala-Peltomaa sanoo.

Katajala-Peltomaa ei kuitenkaan usko, että karanneen sian löytyminen sai ihmisen kävelemään kiitokseksi Espanjaan ja takaisin.

Siihen riitti vähempikin, pyhiinvaellus lähikohteeseen.

Keskiajalla lähes jokainen teki ainakin yhden pyhiinvaellusmatkan. Katajala-Peltomaa painottaa käytännöllisyyttä kohteen valinnassa.

”Ajateltiin, että lähialueen pyhimykset kuulevat paremmin juuri minun avunpyyntöni. Näin myös päästiin vähemmällä vaivalla parantavan voiman äärelle.”

Kuka siis vaivautui 7 000 kilometrin taipaleelle?

Matka jolta ei palata

Monikin.

”Rengon simpukan omistaja saattoi olla mies tai nainen, suhteellisen terve, aikuisessa iässä. Noin pitkälle vaelsi useimmin mies, mutta kyllä Suomesta naisiakin lähti kauas”, Katajala-Peltomaa sanoo.

Hän arvelee, että matkaa Santiago de Compostelaan siivitti jonkinlainen hengellinen motiivi, johon on voinut sekoittua kaukokaipuuta ja seikkailunhalua.

”Myös sosiaalinen syy lähtöön on voinut olla vahva, jos ryhmä tuttuja on suunnitellut matkaa.”

Seurakunnan pappi saattoi määrätä synnintekijöille katumusharjoituksena pyhiinvaellusmatkan, mutta Katajala-Peltomaan mukaan tuskin näin pitkää.

Pyhään Jaakkoon liittyi tarinoita siitä, kuinka pelkästään hänen haudalleen vaeltaminen antoi synnit anteeksi.

Kaukovaellukset eivät olleet vain vauraiden tapa, vaan matkaan lähti varattomiakin.

”Rikkaat vain matkasivat vähän näyttävämmin, saattueessa, hevosella.”

Pari kolme vuotta kestävä matka oli iso satsaus elämän mittakaavassa, sillä keskiajalla valtaosa ihmisistä kuoli ennen kuin täytti 60 vuotta.

Oletetaan, että matkaan on lähtenyt renkolainen talonpoika.

Miten hän varustautui matkaan?

”Tekemällä testamentin. Moni ei selvinnyt hengissä kotiin.”

Ei passia ja hammasharjaa

Hän on saattanut suunnitella matkaa vuosia, mutta matkatavaroiden pakkaaminen on käynyt äkkiä. Laukkuun hän laittoi vain juomaleilin ja ruokaa sen verran, että selvisi seuraavaan etappiin.

Ylleen hän puki ehkä kaiken mitä omisti, sillä köyhimmillä oli vain yksi vaatekerta. Matkaa hän saattoi tehdä avojaloin.

”Keskiajalla nahkakengät olivat hirveän kalliita. Niihin meni iso osa vuoden palkasta”, sanoo keskiaikaa tutkinut arkeologi Ilari Aalto.

”Lisäksi nämä karjalanpiirakan malliset kurpposet olivat ohutta nahkaa ja kuluivat hiekkateillä nopeasti puhki. Hän saattoi myös käyttää tuohivirsuja, mutta ne hajosivat ennen pitkää.”

Päähän pyhiinvaeltaja laittoi lierihatun, harteilleen villaisen viitan.

Käteensä vaeltaja otti sauvan, koska se oli monikäyttöinen apuväline tien päällä.

Tällä tavoin pukeutunut hahmo tunnistettiin kaikkialla Euroopassa pyhiinvaeltajaksi.

Ainoa matkustusasiakirja saattoi olla suojeluskirje piispalta, jossa tämä vakuutti, että kirjeen haltija on pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostelaan, eikä suinkaan ryöstäjä pyhiinvaeltajan valepuvussa.

”Pyhiinvaeltajat olivat suuremman suojeluksen alaisia”, Aalto sanoo.

Siitä huolimatta he olivat houkuttelevia ryöstökohteita. Suojautuakseen ryöstöltä matkarahat ommeltiin viitan päärmeisiin.

Toisaalta tien päälle saatettiin lähteä rahattakin ja elää armeliaisuuden varassa.

Todennäköisesti vaeltajamme sai matkan edetessä vaihdettua ruotsalaiset penninkinsä Euroopassa yleisemmin tunnistettuun valuuttaan.

”Valuuttojen käytössä on ollut joustoa keskiajan hieman sekavissa talousjärjestelmissä”, Aalto sanoo.

Pyhiinvaelluskausi alkoi keväällä kelirikon jälkeen.

Turusta Tukholmaan seilaavien koggien eli hansa-alusten kyytiin pääsi pienellä rahalla. Tosin makuupaikaksi sai kelvata ruuman pohja.

Varhaista massaturismia

Pyhiinvaeltaja on saattanut törmätä simpukkaan jo hyvissä ajoin ennen Espanjaa. Keskiajan Euroopassa pyhiinvaellus oli nimittäin iso bisnes.

”Suosittujen reittien solmukohdissa olevat kaupungit kukoistivat pyhiinvaelluksen ansioista. Niissä myytiin majoitusta, ruokaa – ja pyhiinvaellusmerkkejä”, Katajala-Peltomaa sanoo.

Simpukan kaltaiset pyhiinvaellusmerkit eivät olleet kalliita, ja niitä saatettiin jo 1500-luvun Euroopassa myydä pyhimysjuhlien yhteydessä satoja tuhansia kappaleita.

”On käynyt ilmi, että jo keskiajalla Pyhää Jaakkoa symboloivien simpukoiden joukossa oli paljon Välimereltä pyydettyjä kampasimpukoita, eräänlaista halpamallia, sillä aidot olivat Atlantista”, Katajala-Peltomaa sanoo.

Välimeren kauppiaat halusivat osansa keskiajan turistivirtojen rahoista. Ei ole tiedossa, kumpaa lajia Rengosta löytynyt simpukka on.

Perillä Santiago de Compostelassa, Pyhän Jaakon haudalla, vaeltaja kohtasi pökerryttävän todisteen pyhimyksen voimasta.

Hautapaasi oli vahasta tehtyjen ruumiinosien peitossa.

”Oli käsiä, jalkoja, päitä, rintoja, silmiä, sormia niin paljon, että emme jaksaneet edes laskea”, kirjoitetaan eräässä aikalaiskuvauksessa.

Ehkä myös meidän vaeltajamme on ostanut kauppiaalta oikean jalan kokoisen vahajalan ja laittaa sen nyt haudalle kiittääkseen Pyhää Jaakkoa siitä, että tämä paransi hänen poikansa murtuneen jalan.

Mitä enemmän vahajäseniä haudalla oli, sitä väkevämmästä pyhimyksen voimasta se kieli.

Jos vaeltajamme ei vie haudalle vahajäsentä, niin ainakin hänellä on tuomisenaan vahakynttilä. Ihan varmasti hän koskettaa simpukallaan hautaa.

”Kosketus pyhään lisäsi simpukan voimaa”, Katajala-Peltomaa sanoo.

Ei pelkkä matkamuisto

Simpukasta tuli tällä tavoin arvoesine. Se siivitti vaeltajan pitkää matkaa kotiin.

”Kotiin palanneesta pyhiinvaeltajasta tuli merkkihenkilö. Matkasta riitti tarinoita loppuelämäksi.”

Simpukka löytyi vuonna 2008 arkeologi Kati Salon johtamissa kaivauksissa erään haudan täytemaasta.

Salon mukaan simpukan maahan joutumisen ajankohtaa ei voi tietää varmaksi.

Se on kuitenkin saattanut joutua haudan täytteeksi seuraavalla tavalla:

Simpukka haudattiin alun perin omistajansa mukana 1500-luvulla suurin piirtein siihen, mistä se löytyi 2008. Keskiajalla vainajat laitettiin maan poveen käärinliinoissa, ja heidän mukanaan saatettiin haudata arvoesineitä.

Myöhemmin samaan kohtaan saatettiin kaivaa uusi hauta. Silloin simpukanomistajan luut kaivettiin ylös, ja uusi arkku laskettiin kuopan pohjalle. Simpukanomistajan luut laitettiin arkun päälle ja sitten hauta lapioitiin uudestaan umpeen.

Jos näin kävi, simpukka saattoi joutua lapiointihommissa erilleen omistajansa maallisista jäännöksistä. Kuori on myös voinut mennä rikki juuri lapion osumasta.

Jos simpukka joutui löytöpaikkaansa tällä tavalla, siitä voi päätellä jotain.

”Simpukka löytyi kirkon eteläpuolelta, jonne keskiajalla haudattiin yhteiskunnan arvostamat henkilöt. Mitä lähempänä kirkkoa, sitä arvostetumpi ihminen.”

Silloin voisimme päätellä simpukan omistajasta kaksi asiaa.

Hän oli arvostettu.

Simpukka oli hänelle tärkeä.

X