Mauno Manninen ja natsin leski Lina Heydrich olivat aikansa skandaalipari

Päivä on aurinkoinen, keväisen lämmin perjantai Helsingissä huhtikuussa 1965.

Helsingin piispa Aarre Lauha astuu sisään Fredrikintorin ja Punavuorenkadun kulmassa sijaitsevaan kerrostaloasuntoon. Hänet on perheystävänä pyydetty suorittamaan vihkitoimitus.

Morsiuspari on jo kypsässä iässä, viisissäkymmenissä. Se ei ole mitenkään tavatonta, kuten ei sekään, että vihkiminen suoritetaan morsiamen äidinkielellä saksaksi.

Monessa muussa mielessä pariskunta onkin sitten varsin omalaatuinen.

Sulhanen on Mauno Manninen, runoilija Otto Mannisen ja kirjailija Anni Swanin kuopus, yksi suomalaisen teatterimaailman kurittomimmista tapauksista kautta aikojen. Intimiteatterin yhdessä Emmi ja Jussi Jurkan kanssa perustanut Manninen on kuvataiteilija, runoilija ja teatteriohjaaja.

Hänen morsiamensa Lina on omaa sukua von Osten, mutta historia tuntee hänet parhaiten nimellä, joka on kerran herättänyt pelkoa poikki Euroopan.

Rautasydän

Samaan aikaan, kun Mauno ja Lina sanovat Helsingissä toisilleen tahdon, Länsi-Saksan Düsseldorfissa on meneillään oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä istuu yksitoista Treblinkan SS-upseeria.

Treblinka ja kolme muuta Puolan tuhoamisleiriä oli rakennettu sodan aikana vain yhtä tarkoitusta varten: Puolan koko juutalaisväestön tappamiseksi.

Tälle järjestelmälliselle joukkomurhalle natsit antoivat tuttavallisesti nimen Operaatio Reinhard – sen miehen mukaan, joka oli ansiokkaimmin kehitellyt ”juutalaiskysymyksen” lopullista ratkaisua. Hän oli Reinhard Heydrich, Gestapon päällikkö ja Prahan teurastaja. Adolf Hitler sanoi häntä mieheksi, jolla on rautasydän.

Hän oli Lina Mannisen ensimmäinen aviomies.

Puutarhan vangit

SS-kenraali Reinhard Heydrich oli nimitetty Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi syksyllä 1941. Heydrichit asuivat Prahan lähistöllä upeassa kartanossa.

Keväällä 1942 kolmikymppinen Lina Heydrich odotti perheeseen neljättä lasta.

Hän rakasti kartanon puutarhaa. Se pysyi erinomaisessa kunnossa, sillä työntekijöistä ei ollut puutetta.

Ei etenkään sen jälkeen, kun puutarhureita alettiin tuoda keskitysleiriltä.

Kerran vartija pyysi Linaa antamaan nälkiintyneille vangeille enemmän ruokaa. Lisäruokaa ei saatu.

Sen sijaan Lina käski vartijan ilmoittaa ajoissa, mikäli joku vangeista näytti menehtyvän, jotta tilalle saataisiin ajoissa uusi.

Näin kertoi yksi puutarhassa raataneista vangeista sodan jälkeen kirjeitse Linan isälle, joka oli pyytänyt kyseistä vankia puhumaan tyttärensä puolesta.

Kirjeen löysi kirjailija Terhi Rannela tehdessään taustatyötä Linasta kertovaan romaaniinsa Frau.

Linan koti-idylli rikkoutui keväällä 1942 salamurhaan. Tšekkoslovakian vastarintaliike heitti käsikranaatin Reinhardia kuljettaneeseen autoon 27. toukokuuta.

Prahan teurastaja haavoittui ja kuoli viikkoa myöhemmin verenmyrkytykseen.

Natsit kostivat murhan muun muassa hävittämällä Lidicen kylän maan tasalle; yli 16-vuotiaat miehet tapettiin, naiset lähetettiin keskitysleirille ja pikkulapset kaasutettiin autoissa.

Kuin sarjamurhaaja

Vaikka Linan ympärillä kylvettiin kuolemaa, hän väitti loppuelämänsä olleensa siitä tietämätön.

”Tunnen itseni täysin vapaaksi syyllisyydestä”, hän sanoi televisiohaastattelussa vuonna 1979.

Internetistä löytyvä tallenne on hyytävä: lempeä mummeli kertoo kirkkain silmin, miten mielellään palaisi tuohon ”kauniiseen aikaan” Prahassa, ja pyyhkii välillä pölyjä SS-pyövelin kuolinnaamiosta.

Terhi Rannelan mielestä Linassa oli jotain samaa kuin sarjamurhaajassa, joka selviää vaikka valheenpaljastuskoneesta.

”Hän oli rakentanut itse itselleen niin aukottoman todellisuuden, että se oli hänelle totta”, Rannela sanoo.

Sodan jälkeen Tšekkoslovakian hallitus teki Linasta luovutuspyynnön, mutta siihen ei lännessä suostuttu. Natsijohtajan leski sai vapaasti asettua kotiseudulleen, Itämeressä sijaitsevalle Fehmarnin saarelle.

Toistakymmentä vuotta myöhemmin sinne matkusti kaksi suomalaista teatterimiestä.

Mauno soittaa Saksaan

Teatterinjohtaja Mauno Manninen tunnettiin miehenä, jolta oli lupa odottaa mitä tahansa – eikä pelkästään teatterissa. Vaikka hän oli 1960-luvun alussa jo vakavasti alkoholisoitunut, aikalaiset muistavat yhä myös hänen lahjakkuutensa.

”Jos Suomessa olisi enemmän maunomannisia, meidän teatteri olisi aivan toista luokkaa”, sanoo Intimiteatterissa näytellyt Yrjö Tähtelä.

Tähtelä oli paikalla, kun Manninen sai päähänsä ottaa yhteyttä Reinhard Heydrichin leskeen. Tähtelä luki Manniselle ääneen omaa rooliaan Paul Raynalin näytelmästä Hauta riemukaaren alla.

Manninen oli tyytymätön. Hänen mielestään Tähtelä ja muut näyttelijät olivat liian nuoria ymmärtääkseen sodan kauhuja.

Siltä istumalta Manninen soitti puhelinkeskukseen ja pyysi yhdistämään Länsi-Saksaan Lina Heydrichille. Hän oli lukenut lehdestä artikkelin, jossa oli mainittu Reinhard Heydrichin lesken pitävän Fehmarnin saarella täysihoitolaa.

Keskuksessa kieltäydyttiin yhdistämään minnekään ilman puhelinnumeroa. Puhelu päättyi, ja Tähtelä arveli asian jäävän siihen. Mutta jonkin ajan päästä puhelin soi.

”Mauno vastasi, ja siellä oli Lina Heydrich! Olin ihan ällikällä lyöty.”

Manninen selitti asiansa saksaksi: pitäisi saada näyttelijöille opastusta siitä, mitä sota on, joten sopisiko tulla käymään.

Lina toivotti epämääräiset vieraat tervetulleiksi.

Naisen ei ole hyvä olla yksin

Jo muutaman päivän kuluttua Tähtelä ja Manninen matkustivat Fehmarniin.

Tähtelä odotti tapaavansa kovan, epäsympaattisen ihmisen. Perillä heidät otti vastaan mukava ja huumorintajuinen nainen. Täysihoitolassa ei ollut muita vieraita, ja iltaisin Manninen ja Tähtelä keskustelivat Linan ja jonkun tämän tuttavan kanssa.

”Otin itse keskitysleirit esille. Lina oli vahvasti sillä kannalla, ettei tiennyt Reinhardin hommista. Sitä on vaikea kuvitella”, Tähtelä pohtii.

”Hän yritti kaikissa tilanteissa pestä itseään, mutta ei niin, että olisi ottanut asioihin kielteistä kantaa. Hitleristä Lina kuitenkin sanoi, että tämä oli liian tavallinen ihminen.”

Vierailun kolmantena aamuna Lina kysyi Tähtelältä, mikä mahtoi olla suomalaismiesten käynnin todellinen tarkoitus. Tähtelä kehotti kysymään asiaa Manniselta.

”Päivällä käytiin syömään pienen pöydän ympärille. Lina oli tehnyt pihvit, hän oli hyvä ruoanlaittaja. Muistan vielä, miten merellä näkyi jokin Naton sotalaiva, siinä oli symboliikkaa”, Tähtelä muistaa.

”Kun ruokailuun tuli tauon tapainen, Lina esitti Maunolle saman kysymyksen kuin minulle aiemmin. Mauno piti teatterimiehenä pitkän taidepaussin ja lausui, että ei ole naisen hyvä olla yksin tässä maailmassa.”

Seuraavana päivänä Tähtelä katsoi parhaaksi jättää Maunon ja Linan kahden kesken ja lähti kotimatkalle. Kun hän seuraavan kerran tapasi Linan, tämä oli jo rouva Manninen.

Rakkautta vai ei?

Jälkeenpäin avioliiton motiiveja on ihmetelty. On epäilty, että Lina Heydrich halusi vain eroon sukunimestään ja että Mauno Manniselle kyseessä oli jonkinlainen makaaberi performanssi.

Ehkä mukana oli myös aitoja tunteita. Mauno Mannisen veljentyttärellä Hellevi Arjavalla on Linan kirje maaliskuulta 1965. Arjava on suomentanut sen juuri julkaistuun kirjaansa Mauno Mannisen monet kasvot.

Lina kirjoittaa Maunolle:

”Olen onnellinen ajatuksesta, että Sinun rinnallasi saan jälleen elämäntehtävän. — Elämä on ihanaa kanssasi, Sinussa, Sinun kauttasi. Tänään on maaliskuun 7., Reinhardin syntymäpäivä, ja minun sanani painavat paljon enemmän kuin vala. Olet minussa, Sinun Lina.”

”Saattoihan siinä olla rakkauttakin. Maunosta en ole varma, kun ei hänestä muutenkaan voi olla”, Arjava naurahtaa.

”Lina varmasti yritti parhaansa. Hän oli tavallisen tuntuinen, rauhallinen ja ystävällinen ihminen.”

Arjavan mukaan Maunolla saattoi olla suhteen alussa aidosti tavoitteena raitistuminen. Viina vei kuitenkin voiton alun perin säkenöivästä miehestä. Tilannetta kotona pahensi Linan ja perheen kotiapulaisen, Anni Swanin kuoleman jälkeen Maunon luo muuttaneen Idan keskinäinen valtataistelu.

Jos Lina lukitsi konjakin kaappiin, Maunoa vauvasta asti palvonut Ida auttoi miestä saamaan pullon.

Ei virallista avioeroa

Natsin leskeä myös karsastettiin Helsingin seurapiireissä.

”Etenkin vasemmistointelligentsiaan kuuluneet saattoivat kieltäytyä tulemasta samaan tilaisuuteen Linan kanssa”, Yrjö Tähtelä kertoo.

Yhteisestä elämästä ei tullut lopulta mitään. Joulun alla 1966 Lina astui Saksan-laivaan ja lähti.

Eriskummallinen pariskunta ei koskaan virallisesti eronnut, ja Lina saapui Maunon hautajaisiin Helsinkiin syksyllä 1969. Siunaustilaisuudessa hän ei tiettävästi puhunut kenenkään kanssa eikä osallistunut muistotilaisuuteen.

Mutta Hellevi Arjavan vanhempien vieraskirjasta löytyy hautajaispäivältä Linan nimi – hän oli halunnut käydä tervehtimässä Maunon veljeä Anteroa, joka oli auttanut häntä.

Loppuelämänsä Lina eli Fehmarnissa Länsi-Saksan valtiolta taistelemansa eläkkeen turvin. Hän antoi haastatteluja ja tehtaili lehtiin oikaisuja rakasta Reinhardia puolustaakseen.

Lina Manninen kuoli 14. elokuuta 1985.

Ruusujen saari

Heinäkuussa 2015 Terhi Rannela matkusti Fehmarniin hankkimaan taustatietoa romaaniaan varten.

Saaren kauneus häikäisi kirjailijan: oli tuulimyllyjä, hevosia ja niityt täydessä kukassa. Hän ei ole nähnyt missään niin paljon ruusuja kuin Fehmarnissa.

Museossa oltiin avuliaita; suomalaisvieraalle piirrettiin jopa kartta paikoista, joissa Lina ja Reinhard viettivät aikaa. Kaksi viikkoa Rannela kiersi saarta ja kirjoitti. Pari kertaa hän kävi Linan tyttären pitämän vaatekaupan ulkopuolella, mutta liike oli kiinni.

Yhtenä päivänä Rannela käveli hautausmaata ympäri löytääkseen Linan haudan, mutta oikeaa kiveä ei löytynyt. Hiukan kömpelöllä saksallaan hän kysyi neuvoa hautausmaata haravoivalta paikalliselta, joka opasti hänet perille.

Lina Mannisen viimeinen leposija sijaitsee hänen veljensä hautakiven vieressä. Mutta Linan oma muistokivi on viety pois. Rannelalle ei oikein selvinnyt, miksi.

Ehkä natsilesken haudasta ei haluta syntyvän palvonnan tai ilkivallan kohdetta.

Jäljellä on vain pieni, rikkaruohoinen kuoppa.

Lähteitä: Hellevi Arjava: Mauno Mannisen monet kasvot (Books on Demand 2016); Heikki Eteläpää: Mauno ja Lina Manninen (Hopeapeili 18/1965); Pekka Lounela: Mauno Manninen ja hänen intiimi teatterinsa (Tammi 1988); Lauri Meri: Tuntematon tähti Jussi Jurkka (Otava 2015); Terhi Rannela: Frau (Karisto 2016).