"Mennään kun käsketään!" julkaistaan Ruotsissa

Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek kysyi noin vuosi sitten mielipidettäni suomalaisesta realistisesta sotaromaanista, joka kannattaisi kääntää ruotsalaiselle lukijakunnalle. Pystyin antamaan vastauksen saman tien, sillä Vilho Kankareen (1917–2008) kirjoittama romaani Mennään kun käsketään! on jatkosodan realistinen kuvaus yhden rivimiehen näkökulmasta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek kysyi noin vuosi sitten mielipidettäni suomalaisesta realistisesta sotaromaanista, joka kannattaisi kääntää ruotsalaiselle lukijakunnalle. Pystyin antamaan vastauksen saman tien, sillä Vilho Kankareen (1917–2008) kirjoittama romaani Mennään kun käsketään! on jatkosodan realistinen kuvaus yhden rivimiehen näkökulmasta.
(Päivitetty: )
Teksti:
Mika Kulju

Vaikka alkuperäisen kirjan julkaisusta on jo pari vuotta, voi sitä edelleenkin suositella niille alan harrastajille, joilla on taipumusta sodan romantisointiin.

Turkulainen Kankare palveli jatkosodassa Kenttätykistörykmentti 5:ssä ja osallistui hyökkäysvaiheen taisteluihin tulenjohtotehtävissä muun muassa Korpiselässä, Petroskoissa, Kontupohjassa ja Karhumäessä. Jatkosodasta kersanttina kotiutettu Kankare oli taistellut myös talvisodassa, joten kirjalla on vahva kokemuksellinen taustansa.

Kankare kirjoitti teoksensa heti sodan jälkeen ja tarjosi sitä kustantajalle. Käsikirjoitusta kiitettiin, mutta se hylättiin tammikuussa 1947. Maineikas kustantaja ei julkaissut kirjaa, sillä ajankohtaa ei varmaankaan nähty otollisena. Kankareen teksti kertoi raadollista totuutta suomalaisten sodasta, jonka traumat olivat vielä liian tuoreina ihmisten mielessä. Laajemmassa mittakaavassa ajateltuna kansakunta ei ollut henkisesti valmis käsittelemään kaikkia puolia lähimenneisyydestään.

Teoksen julkaisu vuonna 2011 oli tapaus suomalaisen sotakirjallisuuden parissa (mistä kiitos kuuluu pitkälti Martti Turtolalle). Kankareen teksti puhuttelee uuden sukupolven lukijoita, jotka suhtautuvat jatkosotaan kenties vanhempiaan viileämmällä objektiivisuudella. Romaania pidettiin arvostettavana poikkeuksena suomalaisessa sotakirjallisuudessa, joka valitettavan monesti tyytyy pönkittämään perinteistä sankarikuvaa. Arvioissa tuotiin myös esille ymmärrys siitä, miksi käsikirjoitus aikoinaan hylättiin.

Kankare esittelee jatkosodan jopa inhorealistisesti. Samalla teksti kertoo sen osan sotaretkestä, joka ei vuonna 1947 sopinut suomalaiseen sankarimyyttiin: vänrikki ampuu maantiellä vastaantulevan antautuneen puna-armeijan sotilaan, Petroskoin nälkäiset naiset myyvät pakon edessä itseään leipäpalkalla ja alkoholi on ajoittain näkyvässä roolissa. Tämä ei ollut se kuva, jota Suomi halusi sodankäynnistään välittää. Lisäksi Kankare kirjoitti venäläisistä tyyliin, joka ei sopinut Suomen uuteen ulkopoliittisen linjaan ja ns. vaaran vuosien räjähdysherkkään ilmapiiriin.

Kankareen teksti on huomattavasti Tuntematonta sotilasta karheampaa, ja henkilöt ovat tavallisempia kuin Linnan kuvaamat konekiväärikomppanian arkkityypit. Kankareen miehet viljelevät karumpaa ja kuivempaa huumoria, josta pitkittyneen jatkosodan alakulo paistaa selkeästi läpi.

Kankareen miehet tekevät velvollisuutensa tavalla, joka ei jätä jälkeensä elämää suurempia sankaritarinoita. Kankareen kuvaama suomalaisuus on enemmän velvollisuudentuntoa kuin jatkosodan propagandan sinivalkoista hurmosta ja ryssävihaa.

Tämä kirja antaa oikeasti ajattelemisen aihetta sodan todellisuudesta. Teos julkaistaan Ruotsissa loppuvuodesta.

X