Miehen irvikuvat
Sotiemme taistelijat, joilla oli fyysinen vamma, olivat sotainvalideja. He, joka palasivat sodasta sisältä riekaleina, eivät olleet sotainvalideja. Ja heitä oli paljon.
Sodasta palasi henkisesti järkkyneitä miehiä. Kuva: Colourbox.
Puolustusvoimien psykiatri Matti Ponteva käsitteli runsas kolme vuosikymmentä sitten aihetta väitöskirjassaan. Hänen mukaansa jatkosodassa psykiatrisia sotilaspotilaita oli noin 15 700 ja talvisodassa arviolta 2 500. Luvut ovat alakanttiin, sillä läheskään kaikkia psyykkisesti oirehtineita ei toimitettu rintamalta hoitoon. Monet psyykkisesti järkkyneet tuomittiin sotaoikeudessa sen sijaan rintamakarkuruudesta, muutamat jopa teloitettaviksi.
Aihe avautuu myös tavallisille lukijoille, kun syksyllä ilmestyy WSOY:n kustantama teos Murtuneet mielet, joka käsittelee suomalaissotilaiden psyykkisiä häiriöitä jatkosodan aikana. Kirja perustuu Ville Kivimäen kesäkuussa tarkastettuun samanaiheiseen väitöskirjaan.
Teoksessaan Kivimäki korostaa, että fyysinen haavoittuminen oli merkki rohkeudesta ja sankarillisuudesta, mutta psyykkinen haavoittuminen sen sijaan häpeän aihe. Rintamalla ”tärähtäneitä” ei katsottu sotainvalideiksi sanan perinteisessä merkityksessä.
Ennen talvi- ja jatkosotaa ei Suomessa ollut omia valmiuksia siihen, miten kohdella rintamalla mieleltään häiriytyneitä. Mallia otettiin saksalaisesta sotapsykiatriasta, joka oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen joutunut kovien haasteiden eteen. On kirjoitettu, että jopa 35–40 % haavoittuneista oli kranaattikauhun henkisesti murtamia. Silloiset sotilaspsykiatrit tajusivat, että pitkäaikainen altistuminen väkivaltaiselle kuolemalle synnytti hysteriaa muistuttavan neuroottisen oireyhtymän.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa rintamalla mieleltään häiriintyneitä pidettiin kuitenkin muita heikompina pelkureina. Heitä oli hoidettava häpäisemällä ja uhkailemalla ja eri tavoin rankaisemalla – jopa sähköshokeilla.
Kivimäen mukaan sama ajattelu toteutui myös Suomen talvi- ja jatkosodassa. Psyykiset häiriöt olivat miesten oma vika – heikko tai sairas luonne. Sotainvalidikorvaukset eivät olleet psyykkisesti haavoittuneita varten.
Fyysisesti haavoittuneet saivat kaiken tarpeellisen hoidon, mutta henkisesti järkkyneet saivat selviytyä omin avuin. He sulkeutuivat ja saattoivat käyttäytyä arvaamattomasti. Syitä he eivät osanneet tai halunneet selittää. Syvä ja vaiettu ahdistus hallitsi tuhansien suomalaisten rintamamiesten koteja ja perheitä – vaimoa ja lapsia. Ne tarinat ovat vielä suurelta osin kuulematta ja kirjoittamatta.
Ville Kivimäki sanoo kirjassaan sen, mikä on tähän asti jäänyt sanomatta: ”Sodassa traumatisoituneiden miesten, joita pahimmillaan pidettiin loisina ja miehen irvikuvina, kohtelu sotavuosina oli ankaraa ja nykynäkökulmasta halventavaa.”