Miksi apua ei pyydetty 1940?

Suomen puolustussuunnittelussa ei 1920- ja 1930-luvuilla otettu hyökkääjänä huomioon mitään muuta mahdollisuutta kuin Neuvostoliitto.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Suomessa ei elätelty mitään illuusioita rauhanpoliitikasta vuonna 1939: uhka kohdistui idästä. Kuva: Kari Santala/Kuvaryhmä/SKOY.

Suomen puolustussuunnittelussa ei 1920- ja 1930-luvuilla otettu hyökkääjänä huomioon mitään muuta mahdollisuutta kuin Neuvostoliitto.
(Päivitetty: )
Teksti:
Martti Turtola

Kaikissa puolustusvalmisteluissa lähdettiin siitä, että bolshevistinen suurvalta hyökkää Suomeen heti, kun se on kyllin voimakas ja sopiva hetki ilmaantuu. Mitään illuusioita rauhanpolitiikasta ei siten elätelty.

Tuon ajan merkittävin maanpuolustuksen perusteita suunnitellut komitea oli ns. puolustusrevisioni, jota kutsuttiin puheenjohtajansa mukaan myös ”Hornborgin komiteaksi”. Kansanedustaja Eirik Hornborg oli maanpuolustusmies ja entinen jääkäri. Myös tämä parlamentaarinen komitea, jossa oli vahva sotilasedustus lähti siitä, että ainoa suunta, josta Suomea voitaisiin uhata oli itä, siis Neuvostoliitto.

Niin Hornborgin komitea kuin sen seuraajatkin lähtivät siitä realistisesta toteamuksesta, että Suomi ei kykenisi kovin pitkää aikaa – vain muutamia kuukausia – puolustautumaan idän jättiläistä vastaan. Apua oli saatava ulkomailta.

Usein on jopa vakavissakin puolustuspolitiikan tutkimuksissa väitetty, että Suomessa ”sinisilmäisesti” luotettiin Kansainliiton apuun. Näin ei todellisuudessa tapahtunut, sillä hallitukset ja puolustusvoimien johto yrittivät kaikin voimin vaikuttaa konkreettisten sopimusten syntyy.

Tästä sai alkunsa myös ”skandinaavinen suuntaus”, jonka johtoajatuksena oli saada ennen muuta Ruotsilta välitöntä sotilaallista apua. Ensimmäisenä askelmana olisi ollut sopimus Ahvenanmaan yhteisestä puolustuksesta. Seuraava vaihe olisi merkinnyt 3–4 divisioonan interventioarmeijan lähettämistä Suomeen Ruotsin laivaston ja ilmavoimien tukemana.

Tammikuussa 1939 allekirjoitettiin Ahvenanmaan puolustusta koskeva ns. Tukholman-sopimus, joka ei kuitenkaan tullut voimaan Ruotsin valtiopäivien jätettyä se Neuvostoliiton reaktion pelossa ratifioimatta.

Tosiasiassa tapahtumat talvisodan sytyttyä etenivät pitkälti rauhan aikana tehtyjen suunnitelmien mukaisesti. Ennen muuta länsivallat, Ranska ja Iso Britannia kiinnostuivat Suomen suunnasta ja aloittivat valmistelut avustusretkikunnan lähettämiseksi Suomeen Norjan ja Ruotsin kautta. Molemmat maan tukivat Suomen taistelua huomattavilla materiaalimäärillä, josta tosin vain osa ehti rintamalle. Avun merkitystä ei kuitenkaan tulisi vähätellä.

Alkuperäinen suunnitelma oli lähettää 15 000 miehen avustusjoukko. Pariisissa ja Lontoossa tiukkoja neuvotteluja pääministeri Daladierin ja Churchillin kanssa käynyt eversti Aladár Paasonen saattoi lopulta maaliskuun alkupuolella ilmoittaa liittoutuneitten lähettävän oitis 55 000 miestä ja runsaasti pommikoneita. Maajoukot koostuivat mm. ranskalaisista alppijääkäreistä, muukalaislegioonasta ja brittiläisistä merijalkaväkijoukoista.

Tämä joukko oli korkeatasoinen ja näytti leijonankyntensä Narvikissa, jossa saksalaiset joukot olivat antautumisen partaalla. Vain yleistilanteen muutos ja Ranskan luhistuminen pakotti liittoutuneitten johdon vetämään joukot pois.

Eversti Paasonen oli äärimmäisen pettynyt, kun Suomen hallitus ei esittänyt virallista avunpyyntöä. Hänen lisäkseen moni muu upseeri ja poliitikko kannatti sodan jatkamista liittoutuneitten tuella. Heitä olivat mm. päämajoitusmestari Aksel Airo, eversti Kustaa Tapola sekä tasavallan presidentti Kyösti Kallio, puolustusministeri Juho Niukkanen, ministeri Uuno Hannula ja kansanedustaja Urho Kaleva Kekkonen. Maailmanhistoria olisi voinut saada toisen suunnan, jos RytinTannerin hallitus olisi noudattanut edeltäjiensä poliittista linjaa.

X