Kuka ampui Toivo Kuulaa Viipurin Seurahuoneella? – Näin silminnäkijä kertoi säveltäjän murhasta
Säveltäjä Toivo Kuula murhattiin toukokuussa 1918 Viipurissa. Seura haastatteli silminnäkijää vuonna 1968.
Alma Kuula miehensä Toivon kuolinvuoteen äärellä Viipurin lääninsairaalassa.
Vappuna tulee kuluneeksi sata vuotta Toivo Kuulan murhasta Viipurin Seurahuoneella. Seura-lehdessä Kuulan murhaa muisteli 50 vuotta sitten mies, joka näki säveltäjän ampumisen.
Seuran 17.4.1968 julkaistussa jutussa arvellaan, että mies oli tuolloin tapahtuman ainoa vielä elossa oleva silminnäkijä.
Silminnäkijä kertoi säveltäjä Toivo Kuulan ampumisesta Seura-lehdessä huhtikuussa 1968. © Otavamedia
Hän on syntyperäinen viipurilainen, joka jo varttuneena nuorukaisena koki Viipurin vainokevään kaikkine järkytyksineen, joista kuitenkin Toivo Kuulan tapaus oli murheellisin. Hänen isänsä Pekka Miettinen toimi Viipurin kaupunginteatterin vahtimestarina.
Teatteri oli kylki kyljessä Seurahuoneen kanssa. Vahtimestari perheineen asusti portin vieressä sijaitsevassa puutalossa ja oli hänen tehtävänään kaupungin puolesta kaikin puolin huolehtia teatteritalosta, jota vuokrattiin myös eri seuroille ja yhdistyksille.
Toivo Kuula eteläpohjalaisten kansanlaulujen keräysmatkalla vuonna 1906. Alavudella 1883 syntynyt Kuula kutsuttiin viipurilaisen orkesterin kapellimestariksi 1916. © Otavamedia
Omaa lähempää nimeään ei kertojamme halua tässä yhteydessä mainittavan.
”Minä olen huomannut, että niitä tapauksia yhä kaivellaan myös sensaatiomielessä. Sellaisessa en haluaisi olla mukana, mutta muuten kerron kyllä kaiken minkä muistan. Olinhan sentään jo 18-19 vuoden ikäinen piirustuskoululainen kapinakeväällä, ja korvat ja silmät toimivat täydellä tehollaan,” hän sanoo.
Säveltäjän luja leuka ja herkät sieraimet
Seuran haastattelema mies kertoo, että punakaartilaiset veivät hänet kerran kuulusteltavaksi sodan loppuvaiheessa. Hän kuitenkin pääsi kotiin selitettyään opiskelevansa taidetta eikä sen vuoksi ollut liittynyt kaartiin.
Huhtikuun lopulla tilanne kiristyi, kun punaiset olivat menettäneet Tampereen ja Helsingin. Teatterin vahtimestari oli jutun mukaan etsinyt pahimman varalle piilopaikan teatterin näyttämön alta.
Perhe piti nyt alituista vahtia kadun ja ulkomaailman tapahtumista. Kertojamme muistelee jännityksen kasvaneen päivä päivältä. Puhelinlinjoissa tapahtui jokin sekaannus, koska he saattoivat omasta puhelimestaan kuunnella punakaartilaisten keskusteluja keskuskasarmin ja Viipurin linnan välillä.
Minä kuuntelin usein, mutta joskus minua vähän hirvitti. Odotin vaan, että äkkiä joku siellä tokaisee: ”Mitäs se Miettisen poika siellä kuuntelee”.
Puheluista perhe pysyi perillä tapahtumista ja sai tietää punaisten päätöksestä jättää kaupunki. Punaisten puolustus murtui muutama päivä ennen vappua, ja valkoiset valtasivat Viipurin 28.-29. huhtikuuta 1918.
Viipurissa tapahtuivat sisällissodan pahimmat yksittäiset joukkomurhat. Tappion kynnyksellä punakaartilaiset surmasivat yli 30 henkeä Viipurin lääninvankilassa, ja vallattuaan kaupungin valkoiset teloittivat lähes neljäsataa venäläistaustaista viipurilaista.
Seuran juttu keskittyy kuitenkin säveltäjä Kuulan murhaan. Teatterin vahtimestarin poika näki Kuulan vapunpäivänä seuraamassa voitonparaatia.
”Tunsin hänet heti, vaikka emme lähempiä tuttavia olleetkaan. Kuulahan johti Musiikinystävien Orkesteria, joka kävi teatteritalolla harjoittelemassa kerran viikossa. Näin olimme nähneet Kuulan tulevan ja menevän moniakin kertoja. Muistan hänen olleen ehkä keskimittaa vähän lyhyempi. Hn oli olemukseltaan hyvin määrätietoisen ja tarmokkaan tuntuinen mies. Kasvonpiirteetkin kertoivat tarmosta, luja leuka ja herkät sieraimet. Tumma vahva tukka ja tummat tiukat silmät. Hän liikkuikin hyvin energisesti ja oli hillitysti pukeutunut.”
”Äkkiä tämä veti esiin pistoolin”
Lumi oli jo sulanut. Se oli kaunista kevättä ja ulkona oli epätavallisen lämmintä. Niinpä vahtimestarinkin perheessä valvottiin myöhään kevätiltaa ja ulko-ovi oli jopa pihamaalle auki. Ovelta näki portille päin. Pihalla oli muuten joitakin tykkejä; teatteritaloon oli tilapäisesti majoitettu patteri, jota johti itärintamalla ollut ja sotavankeudesta Suomeen tullut itävaltalainen majuri.
”Hei, älkää päästäkö sitä miestä kadulle!”
Toivo Kuula ja Alma Silventoinen vihittiin 1914. Avioliitto oli Kuulan toinen. Pariskunnalle syntyi tytär Sinikka keväällä 1917. © Otavamedia
Tämänsuuntainen äkillinen huuto pihalta hätkäytti kaikki Miettisen perheen jäsenet. Olihan ääniä kaiketi kuulunut pitkin iltaa, sillä Seurahuoneella tiedettiin jääkäriupseerien pitävän voitonkemuja, jollaisissa ei juuri suu tuppina istuskella…
Mutta tuossa huudossa oli kokonaan toinen sävy. Se oli kohdistettu portilla vartioivalle kiväärimiehelle. Huuto tuli kahden upseerin taholta, jotka juoksivat Seurahuoneen puolelta pihalle edellään kompuroineen miehen perässä.
Jos Toivo Kuula olisi ehtinyt siitä portista, ilta olisi ehkä päättynyt toisin ja suomalaisen musiikin historiassa olisi enemmän sivuja. Mutta kertojamme mukaan säveltäjä kompasteli pihalla oleviin pehmeisiin hiekkakasoihin ja kaatui. Takaa-ajajat juoksivat hänen luokseen.
”Me riensimme silloin ovelle katsomaan lähemmin mitä siellä tapahtui. Emme kyenneet kuitenkaan erottamaan, kuka siellä oli polvillaan maassa. Toinen perässätulijoista alkoi sitten vetää toista pois ja rauhoitella häntä. Mutta äkkiä tämä veti esiin pistoolin ja alkoi tähdätä maassa olevaa.”
Toinen huudahti: ”Älä ammu, se on se Jääkärin marssin säveltäjä!” No, siinähän hän oli väärässä. Ei Kuula sitä marssia säveltänyt, vaan Sibelius. Mutta siinä samassa meillekin selvisi kuka oli maassaoleva mies. Se oli Toivo Kuula!
”Sitten mies ampui. Muistaakseni hän ampui vain yhden kerran, jolloin Kuula heti nytkähti maahan. Sitten hänen vainoojansa poistuivat paikalta. Portin ulkopuolelta riensi pian paikalle sivullisia ja pian tulivat vaunut noutamaan Kuulaa, joka oli pahasti haavoittunut päähän. Mutta koko tapaus oli niin aavemaisen hirveä, että me emme meinanneet millään uskoa ja käsittää, että se oli lainkaan sattunut.”
Toivo ja Alma Kuula kävelyllä Helsingin Seurasaaressa 1914. © Otavamedia
Murha pilasi ilon sodan päättymisestä
Toivo Kuula kuoli vapunpäivän yön ampumisessa saamiinsa vammoihin Viipurin lääninsairaalassa 18. toukokuuta 1918.
Kuulan ampujaksi väitetty jääkärialiupseeri Pirinen oli tuolloin jo kuollut. Pirinen ammuttiin hänen yritettyään karata arestista, johon hän oli joutunut väkijuomien varastamisesta viipurilaisesta apteekista.
Murhaan vastuullisena pidettiin myös toista Kuulaa Seurahuoneen pihalle seurannutta jääkäriä, luutnantti Heikkaa. Tosin Seuran haastatteleman silminnäkijän mukaan Heikka oli yrittänyt estää ampujaa. Heikka hukkui ennen oikeudenkäyntiä vuonna 1921.
Ampuminen oli täysin turha tragedia, humalaisten kesken syntyneen riidan surkea päätös. Suojeluskuntamarssin säveltänyt Toivo Kuula oli piileskellyt punaisilta kaupungin ulkopuolella ja ottanut valkoiset vastaan vapauttajina.
Seuran keväällä 1968 haastatteleman silminnäkijän mukaan hänen setänsä, rautatievirkamies Iivari Miettinen oli Seurahuoneella juhlailtana. Jutussa tukeudutaan myös Jaakko Paavolaisen tuolloin tuoreeseen tutkimukseen vuoden 1918 poliittisista väkivaltaisuuksista.
Keskustellessaan lujassa nousuhumalassa olevien jääkärien kanssa Kuula joutui sanaharkkaan liikaa intoilleiden tyyppien kanssa.
”On täällä muutkin tehneet jotakin Suomen puolesta kuin jääkärit!” hän oli tokaissut.
Silloin jääkärien taholta oli alettu pistellä, että Kuula oli ”soitellut ryssille sillä välin kun jääkärit tappelivat”.
Tätä ei tulisella vaasalaisverellä varustettu säveltäjä sietänyt kuunnella. Hän oli alkanut hosua jonkinlaisella pienellä veitsellä raapaisten jääkäriä niskaan. Tällöin oli alkanut verenhimoiseksi käynyt karjunta ”ryssille soittajasta, joka vuodatti jääkäriverta”.
Kuulan ampumista nuorukaisena todistanut ”Miettisen poika” kertoi tapauksen järkyttäneen syvästi koko perhettä, erityisesti hänen isäänsä.
”Enkä sitä iltaa ole voinut minäkään unohtaa mielestäni. Viipurissa se oli niin raskas tragedia, että suuri osa sodan päättymisen ilosta tuntui aivankuin pilalle menneeltä.”
Alkuperäinen juttu on julkaistu Seuran numerossa 16/1968.