Natsien ryöstämä Ingrid sai tietää vasta aikuisena, kuka hän oikeasti on

Joulukuussa 1999 Ingrid von Oelhafen sai puhelun, joka muutti hänen elämänsä.

Puhelimessa oli Punaisen Ristin virkailija, joka kysyi, halusiko Ingrid etsiä biologiset vanhempansa.

Totta kai hän halusi, olihan hän jo 58-vuotias. Hän tiesi, etteivät hänen saksalaiset vanhempansa olleet hänen biologisia vanhempiaan.

Kun Ingrid sulki tuona hämäränä joulukuun päivänä fysioterapeutin vastaanottonsa oven Osnabrückin kaupungissa Luoteis-Saksassa, hän ei aavistanut, mitä kaikkea hänen menneisyydestään paljastuisi.

Pian hän törmäsi sanaan, jota ei ollut aikaisemmin kuullut: Lebensborn.

Lebensborn oli natsijohtaja Heinrich Himmlerin perustama ohjelma, jonka tarkoituksena oli tuottaa puhdasrotuisia arjalaisia.

Toisen maailmansodan aikana ohjelma laajeni myös miehitettyihin maihin. Kun Saksa kärsi rintamalla tappioita, ne korvattiin varastamalla miehitetyistä maista arjalaisilta näyttäviä lapsia.

Ingrid von Oelhafen kävi äskettäin kertomassa Helsingissä kirjastaan Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset – elämäni Lebensborn-lapsena (Atena), jonka hän on kirjoittanut yhdessä englantilaisen dokumentaristin Tim Taten kanssa.

Rotuseulasta läpi

Ingrid ja adoptioveli Dietmar. Kuva: Ingrid von Oelhafenin kotialbumi.

Ingridin tarina alkaa Celjen kaupungista Jugoslaviasta elokuussa vuonna 1942, jolloin saksalaiset olivat miehittäneet maan. Natsit pakottivat Celjen kaupungin asukkaat tuomaan lapsensa lääketieteellisiin tutkimuksiin.

Näihin tutkimuksiin läheisen koulun pihalle tuli myös Matkon perhe kolmine lapsineen. Erika oli lapsista nuorin, yhdeksän kuukauden ikäinen. Hänellä oli siniset silmät, vaaleat hiukset ja hänen kallonsa oli oikean muotoinen.

Hän läpäisi Matkon perheen lapsista ainoana rotuseulan, ja hänet vietiin Saksaan Lebensborn-kotiin, jonne kerättiin kaapattuja lapsia. Siellä hän sai nimekseen Ingrid.

Matkon perheelle natsit antoivat korvikkeeksi orvon vauvan, jonka partisaanivanhemmat oli teloitettu koulun takana. Tätä vauvaa alettiin kutsua Erikaksi.

Kun Ingrid oli 2,5-vuotias, saksalaiset Gisela ja Hermann von Oelhafen ottivat Ingridin Lebensborn-kodista kasvatettavaksi.

Gisela oli vauraasta suvusta, Hermann oli ammattisotilas, 30 vuotta vaimoaan vanhempi. Perheessä oli myös toinen adoptiolapsi, saksalainen Dietmar, alle vuoden Ingridiä nuorempi.

Giselan ja Hermannin avioliitto oli onneton. Kun vanhemmat erosivat, kuusivuotias Ingrid joutui Dietmarin kanssa neljäksi vuodeksi prostestanttisen kirkon ylläpitämään lastenkotiin.

Vanhemmat kävivät välillä katsomassa lapsia, kunnes isä otti heidät luokseen. Ingrid oli tuolloin 10-vuotias.

Hermann ei tullut toimeen vilkkaan Dietmarin kanssa ja alkoi kurittaa tätä niin kovakouraisesti, että Dietmar muutti takaisin lastenkotiin.

Ingrid kaipasi veljeään suunnattomasti, sillä lapset olivat olleet lastenkodissa toistensa tukena.

”Kaipasin Dietmaria, mutta en näyttänyt suruani kenellekään. Olin vaivaton lapsi ja halusin vain miellyttää, sillä pelkäsin, että joutuisin taas joidenkin vieraiden ihmisten luokse”, Ingrid muistaa.

”Minulla ei ollut mitään hätää Hermannin kanssa, vaikka hän olikin katkera avioerosta.”

Järkytys Hampurissa

Kun Ingrid oli 11-vuotias, hänen isänsä taloudenhoitaja kertoi, että Ingrid on adoptiolapsi.

Ihme kyllä, tieto ei suuresti järkyttynyt häntä.

”Mietin vain, että tämä selitti sen, miksi adoptioäitini Gisela oli niin kylmä ja etäinen minua kohtaan. En rohjennut ottaa tätä adoptioasiaa puheeksi isäni kanssa, koska pelkäsin, että hän hylkää minut.”

”Jatkoin elämääni aivan kuin en olisi tuota tietoa kuullutkaan. Itse asiassa en halunnut uskoa sitä.”

Mutta neljä vuotta myöhemmin Ingrid järkyttyi.

Oli vuosi 1956, ja oli kulunut kymmenen vuotta sodan päättymisestä. Sodassa liki kaksi miljoonaa lasta oli joutunut eroon vanhemmistaan, ja nyt Punainen Risti järjesti kampanjan yhdistääkseen vanhemmat ja lapset.

Kadonneiden lasten kuvia oli painettu julisteisiin eri puolille Länsi-Saksaa. Niin myös Hampuriin, jossa Ingrid oli käymässä.

Yhdessä julisteessa oli hänen kuvansa.

”Olin sokissa. Toivoin, että biologinen äitini näkisi julisteet ja hakisi minut luokseen. Sitten pelästyin, ehkä hän ei pitäisi minusta ja ehkä hän olisi vieläkin kylmempi kuin adoptioäitini”, Ingrid kertoo.

”Pikkuhiljaa unohdin tuonkin jutun, en jäänyt märehtimään sitä. Ajattelin, että minut on sittenkin tarkoitettu saksalaisille vanhemmilleni.”

Vuosikymmeniä myöhemmin hän sai selville, että adoptioäiti Gisela oli antanut kuvan viranomaisille.

Menneisyys selviää

Hermann ja Gisela von Oelhafen adoptoivat Ingridin ja Dietmarin. Heidän tehtävänään oli kasvattaa lapsista puhdasrotuisia arjalaisia. Kuva: Ingrid von Oelhafenin kotialbumi.

Ingrid luuli pitkään olevansa kotoisin Itävallasta. Yllätys olikin suuri, kun hän vuonna 2003 sai Sloveniasta viranomaisilta kirjeen, jossa kerrottiin, että Erika Matko -niminen ihminen oli syntynyt Jugoslaviassa 11.11.1941.

”Se oli ilon päivä. Palapeli alkoi hahmottua, minulla oli menneisyys, johon tarttua”, Ingrid kertoo.

”Ilman Punaisen Ristin vuonna 1999 neuvomaa historioitsijaa en olisi osannut jäljittää menneisyyttäni, jonka selvittäminen muistutti välillä salapoliisityötä.”

Pian tiedon saamisen jälkeen Ingrid lähti Sloveniaan, juurilleen. Matkustaessaan autolla lentokentältä Celjen pikkukaupunkiin, hän katseli maisemia, mutta hänen sisällään ei läikähtänyt mikään. Maisemat olivat hänelle vieraita.

”Olin pettynyt, ettei tunnekuohua syntynyt.”

Ingrid kävi myös biologisten vanhempiensa haudalla ja näki hautakivessä heidän nimensä: Helen ja Johann.

Hän ei tuntenut surua vaan katkeruutta.

”Olin kiukkuinen vanhemmilleni, etteivät he olleet etsineet minua. Kuinka he olivat voineet jatkaa elämäänsä edes yrittämättä etsiä minua”, Ingrid ihmettelee.

”Tuolloin minulla ei ollut tarpeeksi etäisyyttä asiaan. Nyt ymmärrän vanhempiani, he vain eivät olleet tarpeeksi rohkeita. Olen hyväksynyt sen. ”

Aluksi hän oli raivoissaan myös Erika Matkolle, joka oli saanut elää perheessä, johon hän itse oli ensin syntynyt.

”Ajattelin, että hän oli varastanut elämäni. Olin kirjoittanut hänelle, mutta hän lähetti sukulaisteni kautta viestin, ettei halua olla missään tekemisissä kanssani.”

Kerran Ingrid jopa oli menossa tapamaan Erikaa, seisonut tämän kotioven ulkopuolella ja melkein painanut ovikelloa, kunnes tuli järkiinsä.

Hän tajusi, ettei Erika ollut syyllinen taphtuneeseen.

”Olemassaoloni oli ollut hänelle varmasti sokki. Kuulin, ettei hän ollut kovin onnellinen. Hänellä on poika, mutta ei aviomiestä. Hän on sairastellut koko elämänsä niin, ettei ole pystynyt tekemään töitä”, Ingrid tietää.

”Ehkä hän on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi perheessä, jonne hän ei alun perin ollut syntynyt. Himmler heitti varjon meidän kummankin elämään.”

Jätti jäljet

Ingrid käy noin kerran vuodessa Sloveniassa tapaamassa uusia sukulaisiaan, kuolleen veljensä vaimoa ja tämän lapsia sekä kuolleen sisarensa lapsia.

Hän ei tunne heitä läheisiksi, vaikka nämä ovatkin miellyttäviä ihmisiä.

”Miten voisinkaan! Meillä ei ole yhteistä kieltä eikä meillä ole yhteisiä vuosia, meillä on vain tietoisuus siitä, että olemme samaa sukua.”

Jossakin vaiheessa Ingrid mietti kiihkeästi, millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi saanut elää syntymäperheessään.

Jossittelu on turhaa, elämä meni näin, mutta jäljet se on jättänyt. Ingrid ei koskaan mennyt naimisiin eikä saanut paljon kaipaamiaan lapsia.

”Rakkaussuhteeni eivät onnistuneet, koska en osannut luottaa kehenkään. Minut oli hylätty liian monta kertaa. Elämääni on hallinnut se, että olen aina laittanut toisten tarpeet omieni edelle.”

Ingrid jäi eläkkeelle kolme vuotta sitten fysioterapeutin työstään, jossa oli erikoistunut kuntouttamaan vammaisia lapsia. Hän rakasti työtään ja sai siitä paljon kiitosta. Työ olikin hänelle perheen korvike.

”Matka menneisyyteeni oli pitkä ja tuskallinen, mutta se kannatti tehdä. Olen nyt 74-vuotias ja tunnen itseni vihdoin vapaaksi, jopa onnelliseksi.”