Vaalidraama 60 vuotta sitten: nobelisti Virtasesta kaavailtiin Kekkosen haastajaa

Urho Kekkoselle etsittiin aikanaan kiivaasti porvarillista vastaehdokasta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kun kokoomus etsi tarpeeksi valovoimaista vastaehdokas-ta Urho Kekkoselle, Nobel-palkittu ja poliittinen toisinajattelija A.I. Virtanen nousi ehdokkaitten kärkeen.

Urho Kekkoselle etsittiin aikanaan kiivaasti porvarillista vastaehdokasta.
Teksti: Touko Perko

Vuoden 1956 presidentinvaalia on kutsuttu muutaman vuoden mittaiseksi jännitysnäytelmäksi, joka huipentui 15. helmikuuta valitsijamiesten lopulliseen äänestykseen.

Äärimmäisen tiukassa äänestyksessä maalaisliiton ehdokas, viisinkertainen pääministeri Urho Kekkonen löi täpärästi sdp:n ehdokkaan, eduskunnan puhemiehen K. A. Fagerholmin.

Ennen kuin tähän loppuotteluun päästiin oli käyty monia näytöksiä sekä julkisuudessa että salassa, kun puolueet etsivät ja valitsivat omia ehdokkaitaan. Myös vaalipropaganda oli ollut ennennäkemättömän rajua.

Ehkä Paasikivi?

Pyrkimys vallan huipulle oli kova, varsinkin kun tiedossa oli, ettei Kekkonen ollut mikään itsestäänselvä valinta. Ei myöskään Fagerholm, jota sdp:n tannerilainen siipi vieroksui.

Vaalia varjosti myös kokoomustaustainen istuva presidentti J.K. Paasikivi. Pidettiin näet mahdollisena, että hänestä tulisi vaalin musta hevonen kuuden virallisen ehdokkaan rinnalle.

Kovimmat iskut julkisuustaistelussa joutui ottamaan vastaan Kekkonen. Kekkos-vastaisuus yhdisti poliittisia ryhmiä toisiinsa, vahvimmin kokoomuksen maataloussiipeä ja maalaisliiton vanhempaa, kalliokoskelaista ryhmää.

Kriitikot pitivät pääministeriä Moskovan suojattina, joka ei kaihtanut keinoja pyrkiessään valtakunnan huipulle. Hänen synneikseen laskettiin kommunistien osoittama tuki, heikot elämäntavat, epäonnistunut talouspolitiikka ja ulkopoliittinen epäluotettavuus.

Vastenmielisyyttä ei vähentänyt Kekkosen tapa suhtautua pilkallisesti vastustajiinsa, niin perinteiseen oikeistoon ja kuin tanner-leskisläisiin sosiaalidemokraatteihin. Hänestä tuli 1950-luvulla aseveliaktiivien päävastustaja aikaisempien kommunistien sijaan.

Kekkosen kuningastien pysäyttämisestä tuli lopulta keskeisin kysymys suurelle osalle niitä vaikuttajia, jotka halusivat irrottaa Suomen pysyvästi Neuvostoliiton varjosta.

Kekkosen valta näyttikin 1950-luvun alussa olevan pahan kerran katkolla.

Mistä vastaehdokas?

Tarpeeksi valovoimaisen porvarillisen vastaehdokkaan löytäminen Kekkoselle ei osoittautunut helpoksi tehtäväksi. Esille nostettiin oikeistoagraarien Viljami Kalliokoski, jolla oli laajaa kannatusta, mutta hänen kykyihinsä presidenttinä ei uskottu.

Kun sopivaa ehdokasta ei löytynyt, Päiviö Hetemäki esitti mielipidetutkimusta kokoomuksen puoluehallituksessa syyskuussa 1954. Näitä kokoomuksen sisäisiä, ei julkisia, mielipidetiedusteluja tehtiinkin syksyllä 1954 nopeaan tahtiin kolme.

Ensimmäisessä puolueen jokaiselle 423 kansallisseuralle sekä 25 naisten ja 179 nuorten yhdistykselle lähti kyselykaavake, jossa pyydettiin ehdotuksia puolueen presidenttiehdokkaaksi.

Vastanneiden suosikki oli kokoomuksen patriarkka Arvi Ahmavaara, toisen polven kansanedustaja ja vuosien 1937–38 oikeusministeri. Kakkossuosikki oli kemian Nobel-palkittu Artturi Ilmari Virtanen.

Heistä jo selvästi jäljessä olivat Lontoon suurlähettiläs Sakari Tuomioja, Arvo Salminen, Paavo Ravila, Tuure Junnila, Paasikivi, Arno Tuura ja Edwin Linkomies.

Tämän jälkeen kokoomus teetätti Suomen Gallupilla kyselyn, jonka kärkeen nousi Tuomioja, joka oli ykkönen myös kansallisseuroille tehdyssä uudessa kyselyssä. Kakkossijan otti Ahmavaara. Kolmas oli Virtanen.

Tältä pohjalta nousi esiin ajatus Virtasen ehdokkuudesta.

Nobelisti esiin

Virtasen kansansuosio perustui hänen kemian Nobel-palkintoonsa vuonna 1945. Suomi tarvitsi esikuvia ja sankareita sekä uskoa tulevaisuuteen, joka muuten näyttäytyi kovin synkkänä.

Takana olivat kaksi hävittyä sotaa ja edessä raskaat sotakorvaukset, sotasyyllisyysoikeudenkäynti, siirtoväen asuttaminen ja edelleen jatkunut elintarvikepula. Tunnustus ei olisi voinut tulla sopivampaan aikaan.

Lehdet kirjoittivat, miten uutinen Nobel-palkinnosta ”vaikutti apeisiin mielialoihin kuin kirkas päivänpaiste”. Virtasesta tuli kansallissankari, joka sai pysyvän sijansa kansakunnan historiallisessa muistissa. Virtasen kiinnostavuutta presidenttiehdokkaaksi lisäsi hänen asemansa Suomen tieteen ykkösenä, Akatemian esimiehenä.

Nobelistin suostumusta lähti kysymään Tuure Junnilan johtama lähetystö vuoden 1954 lopussa. Tiedustelijat vetosivat siihen, että Kekkosen kaatamiseksi tarvittiin epäpoliittista ja kansalaiset kokoavaa julkisuudessa arvostettua henkilöä.

Virtanen kuitenkin kieltäytyi.

”En mie ruppee, mie oon tiedemies, en mie ruppee,” hän sanoi.

Virtanen ymmärsi, että presidentin virka, joka edellytti notkeutta Neuvostoliiton suuntaan, ei ollut hänen paikkansa. Tietysti harkinnassa painoi myös syvä rakkaus tieteen tekemiseen.

Myöhemmin nobelistin kerrotaan suhtautuneen mahdolliseen ehdokkuuteensa huumorilla. Virtasen pojanpoika Martti, joka useasti keskusteli isoisänsä kanssa politiikasta, uskoo, että Virtanen olisi hyvinkin voinut suostua presidenttiehdokkaaksi, jos hän olisi uskonut siihen, että viran hoito hänen oppiensa mukaan olisi ollut mahdollista.

Virtanen vs. Kekkonen

Vaikka Virtanen ei lähtenyt ehdokkaaksi, hän kampanjoi voimakkaasti Kekkosta vastaan vaalitaistelun aikana.

Suoraan nimeltä hän ei Kekkosta maininnut, mutta arvosteli rajusti Suomen YYA-politiikkaa. Hän kutsui sitä ”kaltevan pinnan politiikaksi”, joka veisi Suomen suuren kommunistivaltion kitaan. Samoin hän vaati Karjalan palauttamista ja arvosteli poliitikkoja muun muassa liiallisesta alkoholinkäytöstä.

Virtasen merkittäviä kanavia oli Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö, joka oli perustettu kommunismin patoamiseksi. Sen perustajia olivat kaikki osuustoiminnan keskusliikkeet. Säätiöllä oli laajaa kokous- ja julkaisutoimintaa.

Puhujana Virtanen oli hyvin kysytty, ja muun muassa nuorisoseuraliike, osuustoimintaliike ja reservinupseerien järjestöt pyysivät häntä moniin isoihin juhliinsa puhujaksi.

Virtasen merkittävin julkinen puhe näihin aikoihin oli 3.7.1955 nuorisoseuraliikkeen 75-vuotisjuhlissa tupaten täydellä Helsingin olympiastadionilla. Lehdet referoivat puhetta laajasti.

Muutenkin Virtasella oli laajat foorumit, ja Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat julkaisivat mielellään hänen mielipidekirjoituksiaan.

Kekkonen vastasi puheeseen maalaisliiton maakuntajuhlassa Ounasvaaralla viikkoa myöhemmin. Hän leimasi Virtasen puheet jopa ”sodan lietsomiseksi”, joka vakavasti häiritsi tuolloin Genevessä aloitettuja suurvaltojen liennytysneuvotteluja. Myös presidentti Paasikivi kommentoi Virtasen puhetta, tosin vain päiväkirjalleen.

Järkyttyi perin juurin

Kekkosen valinta presidentiksi oli Virtaselle kova paikka. Jo syksyllä 1955 vaalitaistelun kiihtyessä hän oli saanut sydänkohtauksen ja vetäytynyt Sipoon maatilalleen lepäämään. Maaseudun rauhassa nobelisti toipui, mutta kohtaus uusiutui entistä vakavampana 15. helmikuuta 1956, jolloin valitsijamiehet kokoontuivat valitsemaan uutta presidenttiä.

61-vuotias Virtanen johti vaalien aikaan puhetta BioBio-seuran vuosikokouksessa, jonne Valion laboratoriomestari Laine huikkasi ovensuusta väliaikatietoja äänestyksen kulusta.

Virtasen nuijittua kokouksen päättyneeksi Laine avasi oven ja kertoi Kekkosen voittaneen yhdellä äänellä.

Kokouksessa olleen Virtasen ykkösoppilaan ja myöhemmän akateemikon Jorma K. Miettisen mukaan ”Virtanen järkyttyi perin juurin. Hän ei sanonut mitään, mutta muuttui vitivalkeaksi. Hän lähti suoraan kotiinsa kumaraisena, laahustavin askelin.”

Mannerheimin ja Kekkosen henkilääkärinä tunnetuksi tullut Diakonissalaitoksen ylilääkäri, dosentti Lauri Kalaja kävi yöllä tutkimassa Virtasen ja määräsi hänet ensin sairaalaan ja sitten toipumislomalle Sveitsiin.

Taistelija toipui

Alppimaasta nobelisti palasi Suomeen vasta toukokuussa, kun poliittiset tunteet Suomessa ja myös miehessä itsessään olivat rauhoittuneet.

Kalajan ohjeiden mukaan Virtanen lopetti politiikan puhumisen – mutta vain joksikin aikaa.

Kesällä 1956 Virtanen pystyi jo ohjaamaan tärkeimpiä tutkimusprojektejaan, ja syksyllä vanha taistelija toipui jälleen iskuun, kun tarvittiin jyrkkiä mielipiteitä Unkarin kansannousun puolesta ja Neuvostoliiton telaketjupolitiikkaa vastaan.

Vuoden 1956 vaalin jälkeen Kekkonen toimi presidenttinä neljännesvuosisadan. Virtanen puolestaan jatkoi tiedemiesuraansa lähes 15 vuotta niin ansiokkaasti, että hän oli hyvin lähellä voittaa kemian Nobel-palkinnon toistamiseen. Se olisi ollut melkoinen sensaatio.

 

Kirjoittaja on dosentti. Hän on kirjoittanut A.I. Virtasen elämäkerran Mies, liekki ja unelma (Otava 2015).

X