Seura paljastaa: Hän oli puuveistoksia veistelleen Oton esikuva Heikki Turusen Simpauttaja-romaanissa

Heikki Turusen Simpauttaja olisi saattanut jäädä kirjoittamatta, ellei kirjailija olisi tavannut erästä taiteellisesti lahjakasta pienviljelijän poikaa.
Miia Saari
Nostalgia 28.5.2015 20:07

Tiedättekö Oton Heikki Turusen romaanista Simpauttaja?

Otto oli tarinan päähenkilön Impan isoveli, joka ei koskaan saanut itselleen oikeaa naista ja veisteli siksi itselleen puunaisia järven rannalla.

Romaanissa Simpauttaja-nimisellä rengillä oli salasuhde naapurin Julia-rouvan kanssa. Kun hirmustunut aviomies Kuuno näki fritsun Julian kaulalla, tämä valehteli hätäpäissään Oton raiskanneen hänet. Ja niin syytön Otto-parka joutui pakkohoitoon Paiholan mielisairaalaan.

Simpauttaja palkittiin ilmestymisvuotensa 1973 parhaana esikoisteoksena ja se nousi myyntilistojen kärkeen. Otosta tuli koko kansan tuntema ja rakastama hahmo viimeistään romaanin pohjalta tehdystä elokuvasta, joka tuli ensi-iltaan tasan neljäkymmentä vuotta sitten.

Viime vuonna Heikki Turunen pudotti uutispommin kirjoittaessaan Oton tarinaan keskittyvää kirjaansa Karjalan kuningas.

Turunen tunnusti haastattelussa, että Otolla oli oikea esikuva, jonka hän tapasi juttukeikalla Liperissä Karjalan maa -lehden toimittajana 1960-luvulla. Ilman tätä kohtaamista koko Simpauttajaa ei olisi syntynyt, niin voimakkaan vaikutuksen mies Turuseen teki.

Turunen kertoi myös saaneensa myöhemmin tietää, että Oton esikuva juoksi junan alle kuusi vuotta kirjan ilmestyminen jälkeen – karattuaan Paiholan mielisairaalasta.

Tiedosta järkyttynyt Turunen pohti Helsingin Sanomissa, oliko mies tehnyt epätoivoisen tekonsa, koska hänet oli yhdistetty kotikylällä Simpauttajan Otoksi ja ehkä pilkattu puunaisien rakastajaksi.

”Olinko osasyyllinen särkyneen ja särjetyn pikkuihmisen kuolemaan? Olinko murhaaja?” Turunen kysyi ja arveli, ettei koskaan saa tietää vastausta.

Yritetään löytää vastaus noihin Turusen karuihin kysymyksiin. Selvitetään, mitä Oton esikuvalle tapahtui.

Tutkitaan, millaisen elämän hän eli. Kuka hän oikein oli?

Ihan ensin on löydettävä se lehtijuttu. Kaipa Heikki Turusella on siitä kopio?

Ei muuten ole.

Kadonnut juttu

Heikki Turunen muistelee kirjoittaneensa jutun Oton esikuvasta syksyllä 1968. Miehen nimestä hänellä on muistikuva, muttei täyttä varmuutta.

Tilaan Kansallisarkistosta mikrofilmejä ja aloitan selaamisen vuoden 1968 syyskuusta. Karjalan maa oli tuolloin iso lehti ja ilmestyi kuudesti viikossa.

Kas. Tuossa on Turusen, nimimerkki Hessun, toinen juttu. Ja Turusen hienoja kuvituskuvia. Ei ihme, että hän haki aikoinaan Ateneumiin.

Mutta nyt syksy 1968 on ohi, ja olen jo seuraavan vuoden puolella. Puunaisia veistelevää miestä ei ole näkynyt, eikä näy kesän lehdissäkään.

On pakko ottaa taas yhteyttä Turuseen.

Turusesta rupeaa tuntumaan, että juttu on ”melkoisella varmuudella” sittenkin vuoden 1967 numeroissa, talvella tai kevättalvella, ehkä syyspuolestakin. Hän kertoo kyllä itse löytäneensä jutun, kun kirjoitti omaelämäkerrallista romaaniaan Tulilintu. Kirjassa on siitä maininta. Ehkä siitä voisi saada vinkkejä julkaisuajankohtaan.

Kirjan sivulta 185 selviää, että Turusen alter ego Henkka on tehnyt jutun syrjäkylällä asuvasta pienviljelijän pojasta, jolla oli ollut pakonomainen tarve veistää koivupuuhun naisvartaloita.

Henkka oli löytänyt taiteilijan sattumalta, käydessään haastatelemassa tämän pyöreitä täyttänyttä isoisää, kaavilaissyntyistä tukkilaisveteraania.

Jutunteon ajankohta ei kirjasta selviä, mutta nyt tiedän etsiä myös Turusen juttua Oton esikuvan ukista. Kun löydän sen, olen lähellä.

Käyn vuoden 1967 lehtien kimppuun. Talvi, kevät, kesä ja syksy pyörivät ruudulla silmissäni. Uskoni alkaa horjua. Liekö koko ukkoa olemassakaan?

Palaan uudestaan vuoteen 1968. Siitäkin on selaamatta enää tammikuu.

2.1. lehdessä on nimimerkki Hessun kirjoittama haastattelu Rikhard Niskasesta, joka täyttää 80 vuotta.

Hän on syntynyt Kaavilla.

Seuraavan päivän lehdessä vakavailmeinen mies katsoo suoraan kameraan, suoraan minuun. Hänen edessään on kaksi pientä patsasta. Ne ovat naispatsaita.

Otsikossa lukee: Huistinvaaran Kauko Niskanen ei enää harrasta taidetta.

Aitasta löytyy nainen

Juttu kertoo kolmikymppisestä Kauko Niskasesta, jolle tuli parikymppisenä polttava halu piirtää ja muovailla. Päivätöiden päätyttyä hän meni järven rannalle ja muotoili savesta naispatsaita. Hän myös maalaili ja teki taidetta puusta.

Kaukon Armas-isä huomasi pojan lahjat, kirjoitti tästä Helsingin taideakatemiaan ja hankki pojalle säkin kipsijauhetta.

Pian Kauko kuitenkin koki niin vakavan henkisen kriisin, että hänet oli vietävä mielisairaalaan.

Näin juuri 22 vuotta täyttänyt Heikki Turunen Kaukosta kirjoittaa:

”Psykoanalyysin luojan Sigmund Freudin mukaan seksuaalista laatua olevat toiveet saattavat aiheuttaa neurooseja nuoressa ihmisessä. Voidaan kiistellä siitä, johtuiko Kauko Niskasen naiskauneutta ihannoiva taiteellinen kausi tavallista suuremmista nuorelle ihmiselle ominaisista seksuaalisista vaikeuksista. Mutta kukaan, joka on nähnyt hänen harvoja säilyneitä ihmisfiguureitaan ei voi sanoa, etteikö hänessä olisi ollut lahjakkuutta suurempiinkin, julkisuut- ta ansaitseviin taiteellisiin suorituksiin.”

”…Aitan hämärässä seisoo luonnollista kokoa oleva, visakoivusta veistetty hienopiirteinen, sirojäseninen nainen kertoen halkeilleilla silmillään hämmentävää tarinaa ihmishengen ikuisesta kartoittamattomuudesta.”

Voisiko tuo puunainenkin olla vielä tallella?

On lähdettävä Liperiin täydentämään Turusen tarinaa.

Vahva kaveri

Vuonna 1936 syntyneen Kauko Niskasen koti sijaitsi Liperin Huistinvaarassa, Kaatamon seudulla. Soitto kyläyhdistykseen tuo heti jättipotin. Pääsen Kaukon entisen naapurin puheille.

Pekka Suoninen, 60, on liperiläinen yrittäjä ja maanviljelijä ja työskentelee Liperin lavalla.

Kauko vieraili usein Pekan lapsuudenkodissa ja piirsi lapsista hienoja muotokuvia, ei koskaan kieltäytynyt.

”Kuvanko työ haluutte? No, istukkee tuohon penkille”, aina ystävällinen Kauko sanoi ja alkoi piirtää.

Kuvat olivat aina näköisiä. Yhtään niistä ei kuitenkaan ole tallella.

Kauko jutteli usein siitä, että haluai-si tyttöystävän. Kerran kaljuuntunut Kauko tuli taloon peruukki päässään.

”Kauko vitsaili, että uusi peruukki oli muuten hyvä, mutta tupaan tullessaan hän aina vahingossa heitti sen päästään pois kuin hatun”, Pekka sanoo.

Turunen viittaa jutussaan Kaukon mielenterveysongelmiin. Huomasiko Pekka Suoninen sellaisia?

”En huomannut. Kauko oli kuin normaalit ihmiset. Paitsi yksi juttu jäi kyllä mieleen.”

Kerran Kauko tuli kylään, kiipesi ladon seinille ja otti kiinni viiden kuuden metrin korkeudella olevasta kattoparrusta. Hän eteni pelkkien käsiensä varassa parrua pitkin ladon päästä päähän, kymmenen metrin matkan.

”Kauko teki tempun useita kertoja. Isäni oli kauhuissaan, koska ladon lattiaa ei ollut vielä laitettu. Maassa oli isoja kiviä.”

Nythän Kauko kuulostaa myös Simpauttajalta. Hän taisi olla vahva kaveri?

”Kyllä oli. Setäni teki hänen kanssaan töitäkin, hän oli Kaukon koulukaveri.”

Onkohan setä vielä elossa?

”On toki. ”

Kohde nähty

Alpo Suoninen, 79, ottaa meidät vastaan kotonaan Kontiolahdella. Hänestä tuli 13-vuotiaana Kaukon koulukaveri ja kolme vuotta myöhemmin myös naapuri, kun Kaukon perhe osti viereisen tilan.

”Kauko oli aika hiljainen ja ujo kouluaikoina. Ei ollut tällainen hölpäke ku mie”, Alpo sanoo ja nauraa.

”Sitä Kauko usein murehti, että isänsä piti kovan kurin eikä päästänyt häntä opintokerhoon tai meidän poikien mukana rientoihin. Ei antanut rahaa. Mutta ei sitä varmaan ollutkaan, kun oli kahdeksan lasta.”

Kaukon koti oli syvästi uskonnollinen. Äiti oli lestadiolainen ja isä sodassa haavoittunut körtti. Ei ollut elämä heillekään helppoa.

Kaukon joutuminen mielisairaalaan yllätti Alpon, sillä kävihän Kauko armeijankin ja oli kova työmies: kaivoi lapiolla salaojia kolmen hehtaarin alalle. Siihen meni monta kesää ja syksyä.

Yhden ainoan kerran Alpo näki tilanteen, jossa Kauko oli aiheuttanut hämminkiä kotonaan. Tapaus on niin arkaluontoinen, ettei siitä hänen mielestään parane puhua.

Entä näkikö Alpo koskaan sitä puunaista, josta Turunen jutussaan kirjoitti?

”Näinhän minä, mutta en kunnolla, koska Kauko oli pukenut sen päälle vaatteet. Ajattelinkin ensin, että kuka siskoista se siinä seisoo aitan rappusilla.”

Alpo arvelee, että puunainen saattaa vielä olla olemassa, ehkä jollain Kaukon sisaruksista.

Monitaitoinen Kauko

Pieni tie vie punaisen mökin pihaan Liperissä. Pihalla juoksentelee kanoja ja kukko. Talon ulkoseinällä on kaiuttimet.

”Soitan musiikkia ketuille, jotta jättävät kanat rauhaan”, talon isäntä kertoo.

Hänen nimensä on Jaakko Niskanen. Hän on Kaukon 66-vuotias veli, 12 vuotta tätä nuorempi.

Paikalla on myös Pekka Suoninen. Hän, josta Kauko piirsi niitä muotokuvia.

Jaakon kodin seinät ovat täynnä tauluja ja kehystettyjä kuva. Isoin kuva on Elviksestä.

”Elvis oli Kaukon idoli. Kauko sanoi kerran, josko Elvikseltä joutaisi yksi nainen hänellekin”, Jaakko sanoo ja nauraa.

Kauko soitti itsekin kannelta ja kitaraa. Mistä hän sai rahaa soittimiin?

”Kauko teki ne puusta. Hyvät olivat, kitara soi kauniisti”, Jaakko sanoo.

Jaakko ja Pekka muistelevat, kuinka Kauko kyyditsi muita nuoria moottoriveneellään Liperiin iltamiin.

Omalla moottoriveneellään?

”Niin. Kauko teki sen puusta, vaikkei hänellä juuri ollut työkalujakaan. Siitä tuli hieno, tasaperäinen ja vakaa”, Jaakko sanoo.

Kauko ei kuitenkaan itse koskaan mennyt iltamiin. Katseli vain kaukaa muiden huvittelua.

Kaukon sairaalareissut tiedettiin kylällä, ja Jaakkoa kiusattiin niiden vuoksi koulussa. Kiusaaminen loppui, kun veljesten äiti puuttui peliin. Kiusaajat joutuivat tuijottamaan tunnin ajan taululle piirrettyä ristiä, tiiliskiviä täynnä oleva reppu selässään.

Rotkon reunalla

Seinällä olevassa kuvassa kaunis nainen pitelee kädessään enkeliä. Taustalla on avaruus ja järvi, jossa uiskentelee kaksi joutsenta.

”Kauko sanoi, että tämä on paras kuva, jonka hän on nähnyt. Että kaikki tässä on täydellistä.”

Kauko puhui usein siitä, että haluai- si oman perheen. Kun televisiossa näytettiin häitä, hän alkoi itkeä suoraa itkua.

”Kauko ymmärsi, ettei hän sellaista onnea pysty itse koskaan saavuttamaan”, Jaakko sanoo, kyynel silmäkulmassaan.

Syytä Kaukon sairastumiseen ei kukaan tiedä. Kun hän alkoi tuijottaa tyhjyyteen, muut tiesivät, että kohta kohtaus alkaa.

”Häneltä aivan kuin meni taju.”

Veli arvelee, että Kaukon herkkään mieleen saattoi vaikuttaa se, että vierailevat saarnamiehet pelottelivat häntä helvetin tulilla.

”Mummotkin vapisivat penkeissään, niin kovaa tekstiä sieltä tuli. Väki kiihtyi ja pomppi pöytien yli”, Jaakko sanoo.

Kerran Kauko sanoi veljelleen, ettei kukaan muu kuin hän joudu helvettiin. Että juuri hän on se pahin syntinen maailmassa.

Jaakko osoittaa taas yhtä seinällä olevista kuvista. Siinä enkeli yrittää estää lasta astumasta rotkoon.

”Kauko piti kuvaa seinällään ja sanoi minulle, että hän on tuo kuvan lapsi. Tuo, joka on koko ajan putoamaisillaan rotkoon”.

Onneksi myös Kaukolla oli oma suojelusenkelinsä, hänen isoisänsä Rikhard. Sama mies, jota Turunen haastatteli.

”Ukki oli lempeä, Kaukolle kaikki kaikessa. Kun Kauko tuli ukin luota, hän oli kuin puhdistunut. Ukki oikoi niitä Kaukon synkkiä ajatuksia”, Jaakko sanoo.

Hän ei ole varma, selvisikö Kauko koskaan täysin ukin kuolemasta vuonna 1970.

Kauko itse kuoli 42-vuotiaana vuonna 1979 karattuaan Paiholan mielisairaalasta ja jäätyään junan alle.

Onko Jaakolla terveisiä Heikki Turuselle, joka pohtii, aiheuttiko hän Kaukon kuoleman?

”Ei veikkonen, se ei ole mitenkään mahdollista”, Jaakko sanoo.

”Ei Turusen tarvitse sitä murehtia. Kauko ei koskaan saanut edes tietää, että oli Oton esikuva. ”

Viesti Heikki Turuselle

Heikki Turunen kuuntelee Joensuussa tarinaa Kaukosta hiljaa ja vakavana. Hän on helpottunut saatuaan tiedon, ettei Kauko kärsinyt jouduttuaan Oton esikuvaksi.

Turunen ottaa kynän ja kirjoittaa Jaakolle vastaviestin Simpauttaja-kirjan kanteen.

”Terveisiä ’Oton’ veljelle. Ole ylpeä Kaukosta, jota ilman tätä kirjaa ei olisi ehkä koskaan syntynyt. Ystävyydellä, Heikki Turunen.”

Mutta entä se iso puunainen, löytyikö se?

Se on vielä olemassa, yhdellä Kaukon sisaruksista. Tosin Kauko on särkenyt sitä. Hakannut päänkin irti.

Saamme nähdä kaksi muuta Kaukon taideteosta. Ne ovat Jaakon mökissä.

Toinen on upea, pikkutarkasti veistetty puuhevonen nahkasuitsineen vetämässä rekeä. Toinen on nainen. Pieni puinen nainen.

Sen kädet on naulattu kiinni. Kauko teki ne uudestaan, koska ei ollut tyytyväinen alkuperäisiin.

Naisen kasvot ovat kauniit. Asento on aistikas, pinta sileä kuin silkki.

Siinä se on, Kaukon nainen.

Se on täydellinen.

Keskustelu