Oikeusneuvos Onni Petäys oli selvittämässä Risto Rytin sotasyyllisyyttä – ajoiko tutkinta hänet itsemurhaan vuonna 1946?

Helmikuussa 1946 käytiin Suomessa koko kansakuntaa kuohuttanut ja koskettanut oikeudenkäynti, jossa tuomittiin kahdeksan sodan aikaiseen poliittiseen johtoon kuulunutta miestä.

Syytteiden valmistelu oli alkanut sen jälkeen, kun syyskuussa 1945 vahvistettiin laki sotaan syyllisten rankaisemisesta. Tutkijalautakuntaa johti oikeusneuvos Onni Petäys. Tähän tehtävään hänet pyysi oikeusministeri Urho Kekkonen.

Laki sotasyyllisistä laadittiin taannehtivasti, mikä oli kova pala suomalaisille oikeusoppineille. Kyseessä oli lainvastainen, puhtaasti poliittinen oikeustoimi.

Petäys suhtautui epäkiitolliseen tehtäväänsä virkamiesmäisen vastuuntuntoisesti. Tehtävän saadessaan hän tiesi, että vastuu kansakunnan tulevaisuudesta oli pitkälti hänen harteillaan.

Filosofian tohtorit Antero Holmila ja Simo Mikkonen kirjoittavat tuoreessa kirjassaan Suomi sodan jälkeen, kuinka Onni Petäys joutui työssään uskomattomaan hermopaineeseen ja todennäköisesti myös painostetuksi.

”Sotasyyllisyysprosessin varsinaisena uhrina voi pitää oikeusneuvos Onni Petäystä.”

Uraohjus

Onni Petäys syntyi Tuusulassa tammikuussa 1885. Valkolakin hän sai Tampereen lyseon juhlasalissa keväällä 1903.

Viime vuosisadan alun ylioppilaiden iloiset harhapolut eivät häntä houkutelleet. Muuten opinnot eivät olisi edenneet pikavauhtia: hän suoritti oikeustutkinnon Helsingin yliopistossa vain 21-vuotiaana. Kuvion täydensi 24-vuotiaana saatu varatuomarin titteli.

Petäys työskenteli muun muassa Viipurin hovioikeuden asessorina, korkeimman oikeuden apujäsenenä, oikeusneuvoksena ja myös kansakunnan ensimmäisenä sotatuomarina, jolta vaadittiin tiukkuutta, kun sinivalkoista armeijaa vasta luotiin.

Yksityiselämässä Petäyksen tie ei ollut täysin tasainen. Hän avioitui vuonna 1913 Edith Charlotta Kaliman kanssa, mutta kuusi vuotta kestänyt avioliitto purkautui. Samana vuonna Suomessa purkautui vain nelisensataa avioliittoa. Sitä, miksi näin kävi Petäyksen pariskunnalle, emme tiedä.

Kiinnostavaa on, että avioparin poika Heikki alkoi käyttää äitinsä sukunimeä.

Petäys jatkoi elämäänsä poikamiehenä. Hän asui Helsingissä osoitteessa Unioninkatu 45 A 127. Asunnon henkikirjoissa ei ollut vuoden 1946 alussa mainintaa uudesta aviopuolisosta. Joko avioero oli ollut hänelle liian kova isku tai sitten avioliitto ei ollut häntä varten.

Huoneistossa 127 asui kyllä myös 53-vuotias Olga Holm, nuorena tyttönä maalta kaupunkiin työnhakuun tullut kotiapulainen.

Tunteet sivuun

Keväällä 1943 tapahtui Petäyksen uran kannalta kiinnostava episodi. Maanpetoksesta kuolemantuomion saanut 47-vuotias ompelijatar Martta Koskinen teki armonanomuksen.

Korkeimman oikeuden viidestä tuomarista vain yksi puolsi sitä – Onni Petäys.

Presidentti Risto Ryti kuitenkin hylkäsi anomuksen, ja Martta Koskisesta tuli viimeinen Suomessa kuolemantuomion saanut nainen.

Pitkä ja romuluinen Martta Koskinen oli kokenut kovia: ensin punavanki, sitten kuritushuonevanki.

Petäys saattoi tuntea Koskisen traagisen taustan, mutta sotatuomarina hän ei voinut tunteilla. Ehkä Petäys oli keskustellut hyvin tuntemansa sotaylituomari Sakari Sohlbergin kanssa, joka oli pitänyt Koskista pelkkänä avunantajana, ei kommunistien vakoilijana.

Liittoutuneiden valvontakomissio vaati sotasyyllisten tuomitsemista syksyllä 1945. Sen pääroolissa oli Neuvostoliitto ja sivuroolissa Iso-Britannia. Onni Petäyksen oikeusministeri Kekkoselta saamaan toimeksiantoon kuuluivat tutkijalautakunnan johtamisen lisäksi myös syytettyjen kuulustelut.

Oikeudenkäynnin näyttämönä olisi Säätytalo.

Pääministeri J. K. Paasikivi evästi Petäystä, että sotasyyllisyyskäsittelystä ei saisi tulla farssia.

”Valvontakomissio puuttuu asioiden kulkuun, jos asiaa ei hoideta nopeasti.”

Paasikivi pelkäsi, että Neuvostoliitto saattaisi muuten aiheuttaa hankaluuksia vaivoin jatkosodasta pois pyristelleelle Suomelle.

Hirmuinen urakka

Matka Unioninkatu 45:sta Kaivopuistoon ei ole pitkä, vain runsas pari kilometriä. Ei tiedetä, kävelikö Petäys tuon matkan lokakuun 18. päivänä 1945. Jos käveli, hän epäilemättä hidasti askeleitaan, sillä Kaivopuistossa odotti piinallinen tehtävä.

Hänen oli kuulusteltava istuvaa presidenttiä, marsalkka Carl Gustaf Mannerheimia. Mannerheimia saattoi hänen mielestään pitää sotarikollisena siinä kuin jatkosodan ajan presidentti Risto Rytiäkin.

Kuulustelu kesti kuusi tuntia.

Jukka Tarkan väitöskirjan mukaan Petäyksen tutkimuksissa oli ilmennyt ”voimakkaita haluja” haastaa myös Mannerheim syytteeseen. Maan hallitus ei sitä halunnut.

Selustatukea tuli yllättävältä taholta. Ilmeisesti itse Josif Stalin antoi valvontakomission varapuheenjohtajalle Grigori Savonenkoville mää- räyksen saattaa tiettäväksi, ettei ”Venäjä salli kenenkään olla sitä mieltä, että Mannerheim pitäisi vangita.”

Onni Petäys hoiti yhden ainoan kuukauden aikana 39 muutakin kuulustelua, parhaana päivänä yhdeksän. Urakka oli hirmuinen. Kuulustelutuolissa istui presidentti Risto Rytin lisäksi myös jatkosodan aikainen pääministeri Edwin Linkomies.

Ulospäin tyynen Onni Petäyksen yöunet jäivät vähäisiksi. Painajaiset vaivasivat. Meneekö kaikki niin kuin piti? Oliko hän oikealla asialla? Oliko hän ylipäätään isänmaan mies?

Petäyksen oli joka tapauksessa piirrettävä paperiin syytetyiksi joutuvien nimet. Kun kansalaismielipide kääntyi heidän puolelleen, syyttäjäpuoli katsottiin monissa piireissä isänmaan petturiksi.

”Nukkui ikiuneen”

Helmikuun 21. päivänä 1946 Onni Petäys käveli tuttua reittiä kotoaan Säätytalolle: Kadunovesta ulos, niin että Pitkäsilta jäi selän taakse. Sitten vasemmalle kadunkulmasta, jonka kaarteessa raitiovaunujen pyörät kirskuivat inhottavasti. Sen jälkeen vajaa sata metriä, käännös oikealle, ja lopuksi puolen kilometrin notkahtava pätkä pitkin Snellmaninkatua.

Vastapäätä Suomen Pankkia ja pomminsirpaleiden haavoittamaa J. V. Snellmanin patsasta odotti Säätytalo.

Sotasyyllisten tuomio julistettiin kello 15. Poliisit olivat miehittäneet lähikadut. Mielenilmauksia ei sallittu.

Ankarimman tuomion sai Risto Ryti, kymmenen vuotta kuritushuonetta. Muiden tuomiot vaihtelivat kahden ja kuuden vuoden välillä. Lääninvankilan auton ovet sulkeutuivat heidän takanaan. Ihmiset kadunvierillä paljastivat päänsä. Yliopistolla hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski paukautti lakikirjan kiinni ja keskeytti paraikaa pitämänsä luennon.

Maaliskuun 4. päivänä marsalkka Mannerheim pyysi eroa presidentin virasta. Hän oli vanha, väsynyt ja sairas mies. Petäys ei voinut olla muistamatta käyntiään Kaivopuistossa.

Sunnuntaina maaliskuun 17. päivä lämpömittari näytti parinkymmenen pakkasasteen lukemia. Pitkä pakkasjakso jatkui edelleen. Meri oli umpijäässä Pitkänsillan molemmin puolin.

Sinä päivänä tunnollinen virkamies, oikeusneuvos Onni Petäys riisti hengen itseltään.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin valmistelu oli ollut Petäykselle raskas tehtävä. Ehkä sen lopputulos oli niin raskas, että hän sen takia halusi päättää päivänsä.

Entä tekikö hän itsemurhan aamulla, päivällä vai illalla?

Jos hän oli aamuvarhain silmäillyt tuoretta Uutta Suomea, hänen oli täytynyt nähdä etusivun otsikko: Ministeri Kekkonen ilmoittanut luopuneensa hallituksen muodostamisesta. Pääministerinä Kekkonen olisi voinut avata Petäykselle tien Korkeimman Oikeuden presidentiksi.

Entä kuka löysi oikeusneuvos Onni Petäyksen ruumiin? Oliko se kotiapulainen Olga Holm? Vai oliko Holm kenties saanut luvan lähteä käymään kotiseudullaan, koska Petäys oli jo tehnyt päätöksen elämänsä lopettamisesta?

Maaliskuun 20. päivän Uudessa Suomessa oli yhden palstan kuolinilmoitus: Oikeusneuvos Onni Petäys nukkui ikiuneen. Syvästi kaivaten ja kiitollisina muistaen omaiset ja ystävät.

Hieman erikoinen sananvalinta ”nukkui ikiuneen” saattoi viitata siihen, että Petäys oli jo pitkiä aikoja kärsinyt unettomuudesta. Niin kertoi myöhemmin hänen poikansa, pastori Heikki Kalima.

Joitakin päiviä myöhemmin samasta lehdestä oli luettavissa: Onni Petäyksen ruumiinsiunaus on Krematorion kappelissa 29.3. klo 16, joka täten vain sukulaisille ja ystäville ilmoitetaan.

Unioninkatu 45 eli tuona päivänä normaalia arkea, mutta huoneisto 127 oli tyhjä ja hiljainen. Ikkunoista saattoi nähdä Kaisaniemen puistoon, missä talitintit päästelivät kutsuää- niään – kirkkaita ja kuuluvia vihellyksiä.

Äänet enteilivät valon ja kevään tuloa.