Paradoksi nimeltä talvisota

Huhtikuussa 1973 presidentti Urho Kekkonen leimasi puheessaan talvisodan turhaksi konfliktiksi, jonka Suomi olisi voinut välttää solmimalla yya-sopimuksen jo vuonna 1938. Professori Martti Turtola kirjoitti asiasta jo aiemmin tällä palstalla ja totesi Baltian tapahtumien 1939–1940 osoittavan, ettei Kekkosen näkemys ollut realistinen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Presidentti Urho Kekkosen mukaan talvisota olisi ollut vältettävissä oikeanlaisella politiikalla. Kuva: SA-Kuva/Skoy.

Huhtikuussa 1973 presidentti Urho Kekkonen leimasi puheessaan talvisodan turhaksi konfliktiksi, jonka Suomi olisi voinut välttää solmimalla yya-sopimuksen jo vuonna 1938. Professori Martti Turtola kirjoitti asiasta jo aiemmin tällä palstalla ja totesi Baltian tapahtumien 1939–1940 osoittavan, ettei Kekkosen näkemys ollut realistinen.
(Päivitetty: )
Teksti:
Markku Jokisipilä

Asiasta tohtoriksi väitellyt Juhani Suomi katsoi, että Suomella oli osavastuunsa talvisotaan johtaneen molemminpuolisen kroonisen epäluulon synnyssä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tällaiselle kansalliselle itsekritiikille ei oikein ole ollut tilausta, ja niinpä Suomen roolia talvisodan syttymisessä ei juurikaan enää ole pohdittu. Vallitseva näkemys näkee sodan syttyneen, koska Stalin, jolla viime kädessä oli tavoitteena koko Suomen miehittäminen, niin halusi.

Tuskin mikään Suomen hallituksista on kuitenkaan epäonnistunut ulkopolitiikassaan niin pahasti ja kalliisti kuin maaliskuusta 1937 talvisodan alkuun istunut A.K. Cajanderin historiallinen punamultakoalitio. Uskomalla pohjoismaiseen yhteenkuuluvuuteen ja kollektiivisiin turvallisuusjärjestelyihin se aikaansai juuri sen, mitä se oli ulkopolitiikallaan pyrkinyt eniten välttämättään: jäämisen yksin Neuvostoliiton hyökkäystä vastaanottamaan.

Ilman patrioottisia silmälaseja tarkasteluna Cajanderin hallituksen virheiden suma oli melkoinen. Se ei ottanut vakavasti Neuvostoliiton Suomen puolueettomuustahtoa ja -kykyä kohtaan ilmaisemia epäilyjä eikä nähnyt Hitlerin ajavan Eurooppaa uuteen suursotaan. Se laiminlöi maan puolustuskyvyn riittävän kehittämisen ja uskoi naivisti hyökkäyksen tapauksessa muualta saatavaan apuun, vaikka mikään ulkopuolinen taho ei ollut sellaista tarjonnut.

Cajanderin hallitus otti Moskovan vaatimuksiin tiukan torjuvan linjan, vaikka sille ei ollut juuri minkäänlaista poliittista tai sotilaallista selkänojaa. Edes neuvottelujen katketessa ei uskottu, että Neuvostoliitto olisi vaatimustensa läpi saamiseksi valmis aloittamaan sodan. Haluamattaan ja ymmärtämättään hallitus tuli näin ilmoittaneeksi Suomen lusikalla varustettuna kaivinkoneiden kilpailuun.

Moskovassa oltiin varmoja, että Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon, ja että Suomesta tulisi yksi tämän hyökkäyksen tukialueista. Helsingin puolueettomuusvakuuttelut eivät auttaneet, koska Kremlissä ei uskottu suomalaisten pystyvän vastustamaan Saksan maihinnousua. Kovaa ääntä mm. vuoden 1918 aseveljeydestä sekä Suomen ja Saksan yhteisestä taistelusta bolshevismia vastaan pitäneen saksalaismielisen opposition ansiosta Stalin ja kumppanit eivät oikein uskoneet suomalaisten tällaiseen torjuntaan edes ryhtyvän.

Cajanderin hallitustakin epäonnistuneemmaksi osoittautui kuitenkin Neuvostoliiton toiminta Suomen suunnalla 1939–40. Talvisodan julma ironia on siinä, että hyökkäämällä Neuvostoliitto loi sen maan, jota se koko 1930-luvun oli pelännyt, mutta jota ei ollut oikeasti ollut olemassa: hyökkäyshaluisen ja Saksan kanssa liittoutumaan valmiin kostonhimoisen Suomen.

Kirjoituksen aihepiiriä käsitellään laajemmin Markku Jokisipilän ja Janne Könösen syksyllä ilmestyvässä kirjassa Suomi ja Kolmannen valtakunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944 (Otava).

X