Pelon henki toi fasismin Suomeen: Vihtori Kosola jäi kauas Hitleristä ja Mussolinista

Asiasta ei ole epäilystäkään: Jos suomalaisen fasismin historiasta pitää nostaa esiin yksi nimi, se on Vihtori Kosola. Hän oli eteläpohjalainen talonpoika ja Lapuan liikkeen ideologinen johtaja.

Vihtori Kosola on yksi Suomalaiset fasistit -uutuusteoksen päähenkilöistä. Hän toimi jääkärivärvärinä, ja vuonna 1918 hän taisteli valkoisten puolella Suomen sisällissodassa, joka oli hänelle aina ja ikuisesti vapaussota.

Sanan ryssä Kosola lausui aina inhoten. Ryssä merkitsi Kosolalle vapautta rakastavan suomalaisen vastakohtaa.

Kommunismi oli Kosolalle punaisen kolikon toinen, sosiaalidemokratia sen toinen puoli.

Hänestä tuli kuin luonnostaan fasistisen Lapuan liikkeen perustaja.

Johtaja puuttui

Fasismin yleiseurooppalaisia tuntomerkkejä olivat voimakas kansallishenkisyys, militarismi ja vahvan johtajuuden ihannointi.

Suomalaiset fasistit -teoksen kirjoittajat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius antavat ymmärtää, että suomalaisen fasismin tarkka määrittely ei ole helppo tehtävä.

Niinpä he luovuttavat lyhyen sananvuoron kirjailija Matti Kurjensaarelle, jonka mukaan Suomessa Lapuan liikkeen aikoihin vallitsi ”reilu kommunisminvastainen demokratia.”

Kurjensaari oli epäilemättä hieman huvittunut lapualaisten tekemistä erilaisista ”muilutuksista”: Jos tulenpalavan punaisia punikkeja ei kyyditetty itärajalle, heidät saatettiin takapuoli paljaana istuttaa muurahaispesään.

Euroopassa fasismin nousun taustalla vaikuttivat vahvat kansanjohtajat. Italian fasisteja johti Benito Mussolini, Saksan fasistihenkisiä kansallissosialisteja Adolf Hitler. Molemmat olivat voimakkaita puhujia, ihmisjoukkojen sytyttäjiä.

Suomen fasisteilla ei ollut ketään kyllin voimakasta kärkihahmoa. Vihtori Kosolaa kutsuttiin kyllä omiensa keskuudessa Jumalan valitsemaksi johtajaksi, mutta ”aloitekyvytön Kosola jäi toivottoman kauas teräshermoisesta vallankaappaajasta”, Silvennoinen, Tikka ja Roselius kirjoittavat.

Lapuan liikettä myötäilleen Sinimustat-nuorisojärjestön johtajassa pastori Elias Simojoessa oli sitä henkistä voimaa ja hurmahenkeä, jota Kosolalta puuttui. Hänen tapansa oli puolustautua hyökkäämällä.

Kun sinimustia moitittiin kiihkomielisiksi, Simojoki kysyi, eikö se ole parempi kuin ”tanssihimon, juopotteluhimon ja irstaisuuden psykoosi, jonka iljettävässä syleilyssä suuri osa nuorisoamme vääntelehtii.”

Jokaisen sinimustan piti liittyä suojeluskuntaan, jossa opittiin sotilaallista kuria. Terveet elämäntavat ja tottelevaisuus olivat ohjenuorana. Muutenhan ei koskaan voitaisi luoda Suur-Suomea, vallata itärajan takaisia alueita.

Ilmassa leijui vahva Hitler Jugend -järjestön henki.

Kalkki-Petteri

Suomalaisen fasismin kummisedäksi kirjoittajat nimeävät Lohjan kalkkitehtaan johtajan ja omistajan, vuorineuvos Petter Forsströmin.

Lempinimellä Kalkki-Petteri tunnettu Forsström oli rehevä, värikäs ja myös tavallaan pidetty entisajan patruunahahmo, joka oli kolmen vuosikymmenen ajan mukana jokseenkin kaikissa radikaalien hankkeissa.

Hänen tehtaastaan tuli ”suojatyöpaikka syystä tai toisesta vaikeuksiin joutuneille valkoisille veljille.” Kalkki-Petteri tarjosi heille monimuotoista apua sekä ennen sotia että niiden jälkeen.

Forsström tuki Lapuan liikettä ja myöhemmin myös 1944 itänyttä vastarintaliikettä, joka syntyi Suomen irtauduttua jatkosodasta. Nimeltään se oli Vapaan Suomen Liike.

Liikkeen johtoporras julisti, että Suomen oli pysyttävä Saksan rinnalla loppuun asti. Liikkeen mukaan ”ainoa toivo olisi kansannousussa, joka kaataisi Mannerheimin hallituksen ja toisi Suomen takaisin bolsevismin vastaiseen sotaan Saksan rinnalla.”

Vain lyhyen aikaa toimineen Vapaan Suomen Liikkeen linja oli sodan loppuvaiheissa vaarallinen. Toteutuessaan se olisi saattanut Suomen samaan asemaan kuin Neuvostoliiton miehittämät Itä-Euroopan maat.

Lapuan laki

Lapuan liikkeen myötä Suomeen tuli vahva poliittinen terrori, jonka kohteena olivat kommunistit ja muut punaiselle vivahtavat.

Suomalaiset fasistit -kirjan kirjoittajien vetävän tyylin mukaan ”kesällä 1930 miehiä kaapattiin, nöyryytettiin ja hakattiin …. työväentaloja suljettiin, sanomalehtiä (vasemmistolaisia) lakkautettiin, kansanedustajia siepattiin.”

Omankädenoikeus oli Vihtori Kosolan hyväksymä Lapuan laki. Sen kirjoittamattomat pykälät oikeuttivat toiminaan kommunismia vastaan.

Vaarassa oli jopa maalaisliittolainen pääministeri Kyösti Kallio, myöhempi tasavallan presidentti. Kaksi nuorta miestä oli saanut Lapuan liikkeeltä määräyksen murhata hänet.

Miehet lähestyivät Seinäjoen asemalaiturilla Kalliota, joka tajusi, millä asialla he olivat.

Kallio sanoi rauhallisesti, että eiköhän miesten kannattaisi luopua tuumasta, eivät he hänen hengellään mitään tekisi. Miehet luopuivat tuumasta mutta myös hengestään. He ampuivat itsensä aseman sivustalla olevien halkopinojen välissä.

Lapuan liikkeen laki oli armoton. Annetut lupaukset oli pidettävä. Kasvojaan ei saanut menettää.

Voimaa ja hurmahenkeä

Suomessa riitti 1930-luvulla myös niitä radikaalifasisteja, jotka eivät kiihottaneet kansaa puheillaan vaan kirjoittamalla.

Kirjailija Bertel Gripenberg unelmoi vallankaappauksesta, mikä edeltäisi täysin uuden Suomen syntyä. Heti ensimmäisenä kaappauspäivänä olisi teloitettava paljon ihmisiä, ennen muita kaikki vasemmiston kansanedustajat ja porvaripuolueiden vasemmistolainen siipi.

Gripenbergillä oli vain yksi murhe: Kuka kaappauksen toteuttaa, missä piileskelee meidän Hitlerimme?

Keskipohjalaisen körttiläiskodin poika, kirjailija Kyösti Wilkuna oli pettymystä täynnä, koska Suomen työväki ei ollutkaan vuonna 1918 ryhtynyt vapaustaisteluun venäläisiä sortajia vaan omia kansalaisiaan vastaan.

Työväestö oli ollut petturi. Niinpä valkoisilla oli hänen mukaansa vain yksi vaihtoehto – leimata bolsevismi suomalaisen työväestön rutoksi, rajuin ottein poispoljettavaksi märkäpaiseeksi.

Runoilija oli puolestaan se mies, joka sepitti sanat Isänmaallisen Kansanliikkeen ikiomaan Mustapaitojen marssiin. Hän oli Heikki Asunta. Julistus oli suora ja selkeäsanainen:

”Itä ei saa tahrata saastallaan lumivalkoista valtikkaamme.”

Sama fasistinen oli kaiku myös hänen runossaan Pitkäperjantai:

”Sana miehen, jolla on oikeus/kotimaatansa puolustaa,/karu, suora ja ehdoton vaatimus: /Ruton vaalijat rajan taa!”

Vaalivoittoon

Kesän 1930 talonpoikaismarssi maakunnista Helsinkiin ja jylisevä joukkokokous Senaatintorilla oli lapualaisten voimannäyte. Presidentti Relanderin ja vapaussodan ylipäällikön, kenraali Mannerheimin edessä Vihtori Kosola julisti, että kommunismi on kitkettävä Suomesta viimeistä piirtoa myöten.

Sanojensa tukena hänellä oli 12 000 maakunnista marssinutta sarkatakkista miestä.

Lapuan liikkeen nopeaa loppua merkitsi Mäntsälän kapina, jossa lapualaiset yrittivät kaataa maan kommunismia suvaitsevan hallituksen.

Liikkeen perintöä jatkanut oikeistoradikaalinen IKL, Isänmaallinen Kansanpuolue, solmi vuoden 1933 vaaleissa liiton Kokoomuksen kanssa. Tulos oli IKL:n riemuvoitto.

Syksyllä eduskuntasalissa istui 14 mustaan paitaan ja siniseen solmioon pukeutunutta Isänmaallisen Kansanpuolueen edustajaa.

”Vaalivoiton myötä IKL:stä tuli suomalaisen fasismin tärkein poliittinen kanava”, kirjoittavat Silvennoinen, Tikka ja Roselius.

Käsikynkkää sen kanssa kulkivat oikeistoradikaalinen nuorisojärjestö Sinimustat sekä Suur-Suomea hanakasti ajava Akateeminen Karjala-Seura.

Peli oli pelattu

Suomen ja Neuvostoliiton 19.9.1944 tehdyn jatkosodan välirauhansopimuksen ehtoihin kuului kaikkien fasisminluontoisten järjestöjen lakkauttaminen. Kansakunnan edun nimissä oli häivytettävä unohduksiin sekä itse fasismi että siihen liittyvät järjestöt, tunnukset, laulut ja univormut.

”Muuttuneen poliittisen tilanteen kansallismielisille radikaaleille aiheuttaman ahdistuksen, pelon, pettymyksen, turhautumisen ja katkeruuden määrää voi vain kuvitella”, tiivistävät Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius.

Vain päivä sen jälkeen, kun eduskunta oli nimittänyt suomen marsalkka Mannerheimin presidentiksi elokuun alussa 1944, sodan vielä jatkuessa, häntä meni tapaamaan Petter Forsström, vanha metsästyskaveri. Mannerheim selitti Forsströmille, että oli pakko solmia aselepo Neuvostoliiton kanssa, koska Saksan peli oli pelattu.

Oman kertomansa mukaan Forsström oli monin tavoin yrittänyt painostaa Mannerheimiä jatkamaan uudelleen taistelua. Puolentoista tunnin keskustelu riitti. Kauempaa ei Mannerheim halunnut jatkaa hedelmätöntä tapaamista vaan sanoi adjutantilleen:

”Voitteko ystävällisesti saattaa vuorineuvoksen ulko-ovelle.”

Sitaatit Oula Jääskeläisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kirjasta Suomalaiset fasistit (WSOY).