Pelon ja ahdistuksen yö

Viimeinen Helsingin suurpommituksista tapahtui lähes päivälleen 70 vuotta sitten – helmikuun 26. ja 27. päivän iltana ja yönä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Helsingin yliopisto sai pahoja osumia viimeisessä suurpommituksessa. Kuva: SA-kuva.

Viimeinen Helsingin suurpommituksista tapahtui lähes päivälleen 70 vuotta sitten – helmikuun 26. ja 27. päivän iltana ja yönä.
(Päivitetty: )
Teksti:
Antero Raevuori

Yön pimeimpinä tunteina Neuvostoliiton pommikoneita tunkeutui Helsingin ylle ilmatorjunnan rajusta sulkutulesta, valonheittäjistä ja yöhävittäjistä huolimatta. Ne kylvivät ympäri kaupunkia enemmän palopommeja kuin kertaakaan aikaisemmin – kaikkiaan yli 7 000.

Ei ollut enää liioiteltua puhua terroripommituksesta. Tulipaloja syttyi kymmenittäin. Loimottavat liekit punasivat taivaan kauttaaltaan. Monet talot ja rakennukset saivat palaa kaikessa rauhassa, sillä sammuttajia ei riittänyt joka paikkaan.

Kuusitoista maaseudun vapaapalokuntaa lähti Helsingin palomiesten avuksi eri puolilta itäistä, läntistä ja pohjoista Uuttamaata ja myös niin kaukaa kuin Turengista, Lohjalta, Hyvinkäältä ja Kuusankoskelta. Usein ne ehtivät Helsinkiin liian myöhään. Matka saattoi kestää tunteja mutkaisilla, mäkisillä ja liukkailla teillä.

Kun kello läheni kolmea aamuyöllä, viholliskoneet lähestyivät jälleen Helsinkiä suurina muodostelmina. Kello 2.40 Isosaaren kuunteluasema ilmoitti, että suunnassa 17-00 näkyy palava kone ja lentäjä laskuvarjoineen. Kello 3.15 se ilmoitti palavan koneen putoavan mereen suunnassa 27-00.

Kello 3.58 Westendin kuulosuunninasemalta tiedotettiin, että valonheittäjän keilaan neljäksi minuutiksi joutunut kone oli ammuttu alas. Samanlainen ilmoitus tuli kello 4.30 Luodosta: palava kone putoaa suunnassa 45-00.

Puolitoista tuntia myöhemmin Helsingissä kuultiin hälytyssireenien pitkä, tasainen ujellus. Ilmavaara oli vihdoin ohi.

Kaupunkilaiset olivat kyyhöttäneet pommisuojissa 11 tuntia tauotta. Yhtä kauan oli myös  ilmatorjuntakeskus Tornin henkilökunta oli ollut yhtäjaksoisesti paineen alla. Korvakuulokkeita eivät miehet olleet ottaneet korviltaan koko aikana. Hälytyksen jälkeen heidän päässään kaikuivat edelleen käskyt ja tulikomennot. Normaalit ympäristön äänet hiipuivat niiden taakse.

Kun hälytys oli ohi kello 6.30, kovimman paineen kantanut torjuntapäällikkö, kapteeni Aake Pesonen pyörtyi kuulokemikrofoni päässään torjuntatason ääreen.

Paineen alla olivat olleet myös tykkipatterien miehet. Laskelmien mukaan ilmatorjuntatykit olivat laukoneet illan ja yön aikana taivaalle yli 14 000 kranaattia eli suunnilleen 25 rautatievaunullisen lastin. Ilmamarsalkka Aleksandr Golovanovin viimeinen yritys murtaa suomalaisten selkäranka oli ollut suorastaan raivoisa, mutta tulokseton. Suomi ei taipunut Helsingin pommituksilla Stalinin toivomaan rauhaan.

Aamun valjetessa pommisuojista purkautui vakavia ja järkyttyneitä ihmisiä, jotka kovimman ryskeen keskellä olivat rukoilleet puoliääneen – toisinaan yhdessäkin. Joukossa oli myös satamäärin lapsia, joista monet ovat nyt jo yli 80-vuotiaita, mutta eivät unohda kokemaansa.

Kolmasti oli siis helmikuun aikana kaupunkia pommitettu rajusti. Milloin tulisi seuraava kerta? Kysymykseen ei kukaan kyennyt vastaamaan. Niinpä helsinkiläiset elivät pelon ja ahdistuksen vallassa lopun kevättalvea. Milloin ulvovat hälytyssireenit jälleen?

Stalin oli kuitenkin luopunut ajatuksesta pistää Suomi polvilleen Helsinkiä pommittamalla.

 

X