Punapäälliköiden värikkäät taustat ja kovat kohtalot: ”Toverit, muistakaa joka hetki, että te taistelette vapaan köyhälistön puolesta”

Hugo Salmelaa jäivät suremaan vaimo ja kaksi pikkupoikaa, joiden nimet heijastelivat punaisten suuria odotuksia: Taisto ja Voitto. © VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO

Hugo Salmela oli silpoutunut räjähdyksessä pahasti. Alaruumis oli lähes katkennut. Punaisten sairaalassa venäläinen sotilaslääkäri Vladimir Steigauss lievitti hänen tuskiaan morfiinilla. Siteiden läpi tihkunut veri värjäsi ne punaisiksi.

Pari päivää aikaisemmin Salmela oli lähettänyt viestin apuvoimia hakemaan lähteneelle Eino Rahjalle:

”Kun viimeiseksi soitin sinulle pyysin, että olisit heti lähtenyt tänne jolloin olisit vielä kerinnyt nyt se on jo ehkä myöhäistä. Minä olen väsynyt, kun olen yksin saanut tätä putiikkia johtaa, ei ole kukaan joka vähänkin antaisi neuvoja minulle. Hermostoni alkaa melkein olla loppu, en ole koko piirityksen aikana unta silmiini saanut.”

Tampere oli kenraali Mannerheimin valkoisten joukkojen saartama.

Eino Rahja ja Tampereen asejuna

Eino Rahja, pietarinsuomalainen bolsevikki, oli Vladimir Iljitsh Leninin hyvä ystävä. Rahja oli vaikuttanut suuresti maailmanhistorian kulkuun auttaessaan Leniniä palaamaan Venäjälle lokakuussa 1917.

Jo ennen Suomen sisällissodan puhkeamista Lenin oli luvannut Rahjalle, että punakaartilaisille toimitetaan Venäjältä kivääreitä ja muutakin hyvää yhteisen asian puolesta. Se hyvä oli enemmän kuin osattiin odottaa.

Pietarista Suomeen tammikuun lopulla 1918 lähteneessä asejunassa oli 15 000 kivääriä ja yli kaksi miljoonaa patruunaa, kolmekymmentä kuularuiskua sekä kymmenen kolmituumaista tykkiä ammuksineen.

Vaaroista ja vastuksista huolimatta asejuna eteni Eino Rahjan komennossa kohti Tamperetta, minne se saapui helmikuun alussa. Asemalta kymmenet hevosten vetämät reet kuljettivat asekuormia työväentalolle, jonka biljardisalissa ne ensin purettiin laatikoista ja puhdistettiin.

Reet kuljettivat aseita eri puolille punaisten pohjoista rintamaa: Kuruun, Ikaalisiin, Hämeenkyröön, Suodenniemelle, Vesilahdelle.

Useita kertoja Rahja nousi Näsijärven jäällä Nieuport-lentokoneen kyytiin ja lensi Lylyn rintamalle, jossa kaartilaiset koskettelivat kunnioittavasti ”harakan” kylkiä. Mustaa nahkapukua ja otsalle kohotettuja lentolaseja ei edes lahtareiden johtajilla ollut. Oikeaa lentokonetta oli tuskin kukaan aikaisemmin nähnyt.

Eino Rahja työskenteli ennen Suomen sisällisotaa Pietarissa sorvarina, junanlämmittäjänä ja lentokonetehtaan mestarina. © TYÖVÄENMUSEO WERSTAS

Eino Rahja, nimellisesti Tampereen puolustuspäällikkö, sai ennen pääsiäistä hankituksi eteläisestä Suomesta parintuhannen miehen apujoukot.

Päivä päivältä huhut kantoivat apujoukkoja yhä lähemmäs Tamperetta, minne ne eivät kuitenkaan päässeet. Punainen Tampere antautui valkoisille 6. huhtikuuta 1918.

Punaisten rintaman murruttua Eino Rahja luikahti itärajan yli Pietariin ja yleni aikanaan puna-armeijan kenraaliluutnantiksi.

Sitten kävi niin kuin kävi monelle muullekin. Rahja vangittiin ja tuomittiin kuolemaan jostakin keksitystä syystä. Hän ehti kuitenkin menehtyä keuhkotuberkuloosiin vuonna 1936 ennen tuomion täytäntöönpanoa.

Hugo Salmela ja kohtalokas kranaatti

Hugo Salmela teki maaliskuun lopulla kuolemaa, hengitti vielä, mutta tuskin kuuluvasti.

Räjähdyspäivänä hän oli työskennellyt tiiviisti aamuvarhaisesta asti. Viereisessä Teknillisen opiston huoneessa oli koolla joukko enemmän tai vähemmän juopuneita esikuntamiehiä.

Salmelan kanssa kävi neuvonpitoa Satakunnan rintaman päällikkö Kustaa Salminen, joka kuunteli harmistuneena viereisen huoneen mökellystä. Hän otti Salmelan huoneessa olevasta laatikosta käsikranaatin, raotti ovea ja näytti kranaattia kysyen, tietävätkö herrat, miten tätä käytetään.

Nalli paukahti ja pahanenteinen suhina täytti ilman. Ilmeisesti hätääntynyt Salminen toheloi ja heitti kranaatin avoinna olevaan kranaattilaatikkoon. Hugo Salmela menehtyi vammoihinsa pari päivää myöhemmin.

Koko maaliskuun Salmela oli ollut jatkuvan paineen alaisena, kun punaisten suuri yleishyökkäys oli käynnistynyt Kurun, Ruoveden ja Vilppulan alueella.

Valkoisten joukot piti saartaa sekä lännestä että idästä. Avunpyyntöjä sinkoili kuitenkin rintamalta niin paljon, että Salmelan puhelinlinjat menivät välillä tukkoon.

”Toverit, muistakaa joka hetki, että te taistelette vapaan köyhälistön puolesta”

Käsikranaattien ja aseiden kanssa tohelointi ei ollut yllättävää.

Kaartilaiset olivat tavallisia suomalaisia työmiehiä, muonamiehiä ja päivätyöläisiä, mäkitupalaisia ja pienten torppien nuoria miehiä. Kiväärien käsittelyä oli hieman ehditty opettaa lähinnä vain paikallisen työväentalon juhlasalissa.

Hugo Salmela itsekään ei ollut sotilas – kaukana siitä. Päivätyötä hän oli tehnyt Kotkan lautatarhoissa mutta tunsi vahvaa vetoa näyttämöille. Hänestä oli tullut Kotkan Työväen Teatterin kantavia voimia, jonka kuitenkin ”vallankumouksen virta tempaisi vastustamattomalla voimalla mukaansa”.

Pohjoisen rintaman ylipäällikkönä Hugo Salmela tunsi saaneensa elämänsä roolin. Puhdasotsainen taistelu työväen paremman tulevaisuuden puolesta oli kuitenkin tärkeintä.

Ensimmäisen päiväkäskynsä 5. maaliskuuta hän oli päättänyt sanoihin: ”Toverit, muistakaa joka hetki, että te taistelette vapaan köyhälistön puolesta.”

Toverit unohtivat turhan usein Salmelan sanat. Mikään ei voinut sapettaa häntä enemmän kuin rintamilta tulevat pyynnöt päästä lomalle kesken taistelujen.

Salmela ei säästellyt sanojaan: ”Täällä kyllä on miehiä, mutta ne tarvitsisivat ensin supiiniturkit ja parit kolmet hienot saappaat, ehkä myöskin frakkipuvut ennen kuin lähtisivät rintamalle … ”

Verner Lehtimäki oli värikäs seikkailija

Punaisten Pohjois-Hämeen rintama murtui ensin Vilppulassa, sitten nopeasti Lylyssä ja Korkeakoskella. Orivedeltä punaiset perääntyivät sekasortoisesti kohti Tamperetta, jonka valkoiset saartoivat ennen pääsiäistä.

Menehtyneen Hugo Salmelan tilalle Tampereen puolustusta siirtyi johtamaan Verner Lehtimäki, aikanaan Turun pahamaineisessa Raunistulan kaupunginosassa asunut levoton seikkailija.

Punapäällikkö Verner Lehtimäki ratsuineen Pohjois-Hämeen rintamalla. © VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO

Nuorempana Lehtimäki oli lähtenyt siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, jossa hän oli tehnyt töitä ruorimiehenä ja siipirataslaivan päällikkönä Missisippi-virralla sekä rautateiden vaihdemiehenä yllään prässätyt housut, puolikengät, valkoinen paita ja solmio. Lisäksi hän oli työskennellyt cowboyna monella Teksasin ja Uuden Meksikon karjatilalla.

Vanhaan maailmaan palattuaan autonajotaitoinen Lehtimäki toimi englantilaisen Vauxhall-autoliikkeen palveluksessa Pietarissa, missä hän näki ja koki maaliskuun vallankumouksen.

Punaisten lippujen riehannuttamat matruusit ja vapautta vaativat työläisjoukot eivät jättäneet häntä kylmäksi. Marraskuussa 1917 hänet nähtiin johtamassa Turun punakaartin ratsuosastoa.

Verner Lehtimäki oli tullut suurin elkein ratsuosastonsa kanssa Tampereelle helmikuussa 1918.

Väärinmajan taisteluissa Ruovedellä hän oli tehnyt väkevän vaikutuksen punaisiin rivimiehiin istuessaan pitkine sapeleineen ratsunsa selässä.

Verisenä kiirastorstaina maaliskuun 28. päivänä punaiset torjuivat Lehtimäen johdolla valkoisten hyökkäykset Tampereen Kalevankankaalla. Runsaat 170 valkoista kaatui, kolme kertaa enemmän haavoittui. Pohjanmaalta tilattiin toistasataa ruumisarkkua, jotka nekin loppuivat kesken. Lehtimäen punaiset olivat menettäneet kaatuneina vain hieman yli 50 miestä.

Valkoiset pääsivät taistellen Tampereelle 3. huhtikuuta. Kärkiryhmien edetessä aseman suunnasta kohti Hämeensiltaa nähtiin punapäällikkö Verner Lehtimäen ratsastavan sillan keskelle mustalla oriilla, tarkkailevan hetken kiikareilla valkoisten suuntaan ja palaavan sitten rauhallisesti takaisin teatteritalolle.

Teloitus Stalinin vainoissa

Tampereen punaiset antautuivat huhtikuun 6. päivänä. Verner Lehtimäki oli paennut kaupungista Näsijärven kautta. Ratsun satulalaukussa oli nippukaupalla Suomen pankista ryöstettyä rahaa. Vyöllä oli kaksi mauserpistoolia. Suuressa lännessä hän oli oppinut, että aseeton mies oli kuollut mies.

Lehtimäki onnistui pakenemaan rajan yli Venäjälle, missä entisen punapäällikön elämä jatkui yhtä värikkäänä kuin ennenkin. Hän kouluttautui taistelulentäjäksi, otti vaimokseen sveitsiläisen oopperalaulajan Lilly Leemannin ja matkusti Siperian halki Kiinaan. Mukana seurasivat vaimo, pieni poika ja veli Jalmari.

Oleskelu Shanghaissa kesti muutaman viikon. Sitten odotti matka Tyynen valtameren yli Yhdysvaltoihin, missä Lehtimäki opiskeli lentokoneinsinööriksi, hankki veljensä kanssa lentokoneita puna-armeijalle ja palasi Neuvostoliittoon vuonna 1931.

Lehtimäki sai Neuvostoliiton kansalaisuuden vuonna 1936, jolloin hän ei osannut varoa vaanivaa vaaraa. Hänet teloitettiin Stalinin suurissa puhdistuksissa 5. huhtikuuta 1938. Oli kulunut päivälleen kaksikymmentä vuotta siitä yömyöhästä, jona hän oli jättänyt kukistetun Tampereen taakseen.