Ryyppy pöytäviinaa ennen ampumista - Mikkelissä teloittajat osoittivat tuomittua desanttia kohtaan poikkeuksellista armeliaisuutta

Suomeen pudotetut ja kiinni jääneet desantit tuomittiin paikaoikeudenkäynneissä kuolemaan ja yleensä ammuttiin saman tien.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Autenttinen valokuva desantin teloituksesta. SA-kuvan kuvateksti toteaa lakonisesti: "Desantin kuolemantuomio Hangon lohkolla 17.7.1941."

Suomeen pudotetut ja kiinni jääneet desantit tuomittiin paikaoikeudenkäynneissä kuolemaan ja yleensä ammuttiin saman tien.
Teksti:
Antero Raevuori

Kirkkonummelainen sotahistorian tutkija Sune Sahlstedt tutki kymmenisen vuotta sitten sota-arkistossa III armeijakunnan pikaoikeuden pöytäkirjoja.

Hän löysi tiedon, jonka mukaan pikaoikeus oli kokoontunut kyseisen armeijakunnan esikunnassa ja tuominnut kuolemaan kaksi kiinni saatua desanttia.

Heidät teloitettiin syyskuun 25. päivän aamuna Taivalkoskella Koivikon kasarmialueella, paikalla johon vuosikymmeniä myöhemmin tuli leirintäalue.

”Pysähdyin siinä kerran kahville ja leirintäalueen pitäjä näytti paikan, jossa oli kahden tuntemattoman hauta. Enempää ei hän asiasta tiennyt”, Sahlstedt kertoo.

Kotona Sahlstedt otti kopiot pikaoikeuden pöytäkirjoista ja lähetti ne leirintäalueen pitäjälle ja Päätalo-instituutille Taivalkoskella.

Tuntemattomat eivät enää olleet tuntemattomia.

”Juuri niihin aikoihin toisen desantin tytär oli alkanut etsiä isänsä hautaa Suomen puolella. Nyt hän sai tiedon hautapaikasta Päätalo-instituutilta lähettämistäni dokumenteista. En ole koskaan tavannut tätä tytärtä, mutta hän huolehti haudan kunnostamisesta ja laittoi haudalle pienen ristin nimineen”, Sahlstedt sanoo.

Molemmat desantit olivat Vienasta ja Neuvostoliiton kansalaisia. Toinen oli Pekka Kirilow ja toinen Oskar Jakowlew, edellinen koneenkäyttäjä, jälkimmäinen metsätyömies.

He olivat taivaltaneet jalan Suomen puolelle. Miesten oli pitänyt räjäyttää Hyrynsalmi–Kontiomäki-rautatietä Ristijärven paikkeilla. Kaksimiehinen suomalaispartio jäljitti ja pidätti heidät.

Vaihtoehdottomat

Desantit olivat varsin kirjavaa väkeä, joukossa naisiakin, monet heistä suomalaistaustaisia kommunisteja, Neuvostoliittoon 1930-luvulla muuttaneita tai heidän lapsiaan.

Rajan pinnassa desantit tulivat Suomen puolelle varsin usein jalan, mutta sisä-Suomeen heidät tuotiin lentokoneilla ja yleensä pimeään aikaan.

Kaikkia outoja hiippareita epäiltiin desanteiksi varsinkin maaseudulla. Suojeluskuntalaiset järjestivät desanttijahteja eri puolilla maata. Pelkkä sana desantti sai ihmiset pelkäämään. Taivaalle tähyiltiin, näkyisikö laskuvarjoja.

Lennon aikana desantit saattoivat maata lentokoneen rungon molemmin puolin asennettuissa puisissa laatikoissa. Yleensä he hyppäsivät pommikuilun kautta. Koneet lensivät hyvin matalalla, jotta avautuneita laskuvarjoja ei voitaisi havaita.

Aseistuksen lisäksi desantit saivat mukaan muutaman viikon muona-annoksen. Tehtävänä oli vakoilla sotilaskohteita ja lähettää tiedot radiolla mutta myös tehdä sabotaashia – räjäyttää siltoja, suistaa junia kiskoilta, vahingoittaa puhelinjohtoja, katkoa lennätinyhteyksiä ja sytyttää halkopinoja sekä viljapeltoja tuleen.

Desantit lähtivät tehtäväänsä usein paineen alla. Vangiksi ei voinut jäädä, sillä kuolemantuomio isänmaan petturina odotti, jos heidät sodan jälkeen palautettaisiin takaisin.

Neuvostopropaganda tehosi myös: jos jäät kiinni, suomalaiset puhkaisevat silmäsi ja leikkaavat munasi. Monet surmasivat itsensä pistoolilla tai käsikranaatilla, kun pidätys uhkasi. Jos laskuvarjo ei auennut, ”suutarina” alastulo merkitsi varmaa kuolemaa.

”Desantteja jos keitä voisi kutsua jumalan hylkäämiksi. Neuvostoliitto ei välittänyt vähääkään, mitä heille tapahtui, ja suomalaisia kommunisteja kiinnostivat sodan jälkeen vain teloitetut suomalaiset aateveljet”, Sune Sahlstedt kertoo.

Teloitusopas

Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin esikunta laati lokakuussa 1941 jopa varsin tarkan teloitusoppaan, jonka mukaan operaation piti käynnistyä aina 20 tuntia ennen itse teloitusta.

”Kuljetusryhmälle, ampujille, lääkärille ja haudankaivajille määrättiin tehtävät minuutin tarkkuudella. Ampujien ja lääkärin piti kokoontua teloituspaikalle 15 minuuttia ennen H-hetkeä”, Sahlstedt kertoo.

”Viisi minuuttia aikaisemmin oli lähdettävä kuljettamaan tuomitut vankilasta teloituspaikalle. Jokaisen ampujan tehtävä oli tarkoin määritelty, niin myös ampumaetäisyys.”

Kotijoukkojen esikunta oli määrännyt, ettei desanttien puolesta saanut rukoilla eikä heillä saanut olla pappeja tukenaan ennen teloitusta.

Armeliaisuutta saattoi sentään esiintyä. Rajan yli tullut desantti Aleksandr Susi sai nauttia hieman pöytäviinaa, ennen kuin hänet teloitettiin Mikkelin lääninvankilan halkopihalla toukokuussa 1942.

Suomen viranomaiset eivät olleet kiinnostuneita kertomaan, mihin desantit oli haudattu. Useimmiten teloituspaikka oli sellainen, että sinne oli helppo kaivaa hauta. Teloituksia tapahtui hiekkakuopissa, ampumaradoilla ja vankiloiden pihoilla.

Porvoossa desantit teloitettiin sorakuopassa lähellä veturitalleja. Hautausmaa oli lähellä ja siellä on muistokivi, jossa lukee ”Tuntemattomia venäläisiä vanhuksia”, mutta haudassa on myös desantteja, yhtenä Valentin Jakovleff, jonka nelimoottorinen pommikone toi 18 muun kanssa Suomen ylle.

Narvan miehet

Yksi desanttien viimeinen leposija on pensaikossa sähkölinjan alla Hyvinkään eteläpuolella. Sinne on haudattu toistakymmentä desanttia, joiden nimet tiedetään:

Sergei Nikitin, Mihail Rae, Osip Winetsky ja Nikolai Paharjeff sekä Leningradin yliopiston ranskan kielen opettaja Simon Adelski, virolaiset Herman Pikver, Härmö Kaljukivi, Harri Rückenberg, Peter Tsernoff, Aleksander sekä Igor Pödermaa.

Harri Rückenberg kuului kuuden desantin ryhmään, joka laskeutui varjoillaan Mäntsälän Sälinkään kylään. Hän antautui heti suomalaisille ja kertoi oman ryhmänsä muiden miesten sijainnin.

Illalla alkanut tulitaistelu jatkui pimeään asti ja jatkui uudelleen aamuyöstä. Ryhmään kuuluneet Kaljukivi, Tsernoff ja Pödermaan veljekset antautuivat. He kaikki olivat Narvassa syntyneitä virolaisia.

Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin pikaoikeus oli istunut ja langettanut kuolemantuomionsa Uudenkartanon talon verannalla.

”Yksi desanteista, 19-vuotias Aleksei Selenin, oli kenttäoikeudessa pyytänyt, että hän saisi elää, koska hänet oli siepattu ja heitetty lentokoneesta ilman, että hän olisi missään vaiheessa saanut tietää, mistä oli kysymys. Igor Pödermaa puolestaan oli vain 17-vuotias, vaikka alle 18-vuotiaita ei lain mukaan saanut tuomita kuolemaan”, Sahlstedt sanoo.

Tapaus Feigin

Viron maaperältä lähetettiin heti jatkosodan alussa 1941 desanttina Suomeen myös Viktor Feigin, joka pidätettiin Kiikalassa yllään matruusin musta univormu vailla kaikkia arvomerkkejä.

Hän oli hypännyt laskuvarjolla lentokoneesta mutta loukannut maahan tullessaan jalkansa ja menettänyt tajuntansa. Hänet pidätettiin Hangon rintaman takamaastossa.

Runsaan viikon kestäneissä kuulusteluissa Feigin kertoi, että hänet oli määrätty räjäyttämään Salon ja Karjaan välinen rataosuus mahdollisimman monesta kohdasta. Konepistooli panoksineen, räjähdysaineita, pihdit, putkiavaimet ja parin viikon muona ja tupakka pudotettaisiin hänen perässään tavaravarjolla.

Radan räjäytettyään hänen tulisi piileskellä metsässä ja odottaa puna-armeijan tuloa. Se tapahtuisi muutamassa viikossa, niin hänelle ilmoitettiin ennen lähtöä.

Eräiden tietojen mukaan Feiginin piti toisen Virosta lähteneen desantin kanssa johtaa myös Hangon 305 mm:n rautatietykkien tulta radiolähettimiensä avulla. Kohteena olivat Tammisaaren sillat, joita myös tulitettiin.

Tuomion langetti 17. Divisioonan kenttäoikeus 17.7.1941, ja saman yksikön sotapoliisit teloittivat Feiginin Pohjan hautausmaan ulkopuolella. Laukaukset kajahtivat klo 16.35 ja Feigin huusi venäjäksi ’eläköön Stalin ja isänmaa’.

Teloituskäsky

Rovaniemellä pikaoikeus julisti neljälle desantille kuolemantuomiot ja ne pantiin täytäntöön ns. Sorakuopalla 16.2.1940 tilaisuudessa tehdyn pöytäkirjan mukaan:

”Sittenkuin LR:n pikaoikeus oli julistamillaan päätöksillä tuominnut Neuvosto-Venäjän alamaiset metsätyöläiset Juho Heikinpoika Salmisen, Heikki Laurinpoika Sergejefin ja Mehvo Niikkananpoika Langujefin sekä koulunopettajan Juho Antinpoika Vasiljefin vakoilusta SRL:n 67 pykälän 2 momentin nojalla kuolemanrangaistukseen, oli LR:n komentaja kenraalimajuri Wallenius määrännyt päätökset täytäntöönpantaviksi perjantaina helmikuun 16. päivänä 1940 klo 7,00.”

”Tuomioiden täytäntöönpanoa varten olivat edellämainitut kuolemaantuomitut tuotu autolla Rovaniemen poliisilaitokselta sotapoliisivartion saattamina.”

”Tuomitut pyysivät saada polttaa savukkeet, jotka heille annettiin, minkä jälkeen tuomitut Sergejev, Salminen ja Langujef vielä pyynnöstään saivat riisua yltään päällystakit. Tuomituilta tiedusteltiin vielä, haluaisivatko he silmänsä peitettäviksi, mutta he kaikki kieltäysivät siitä. Kun tuomittu Langujef oli kiittänyt vankina oloaikanaan saamastaan hyvästä ruuasta ja kohtelusta, vietiin tuomitut ampumavalmiina olevan täytäntööpanoryhmän eteen noin 15 metrin päähän siitä.”

”Klo 7,25 antoi res.vänr. Rosenström ampumiskäskyn, jolloin yhteislaukauksen kajahdettua tuomitut Sergejef, Salminen ja Langejef heti kaatuivat, kun sensijaan tuomittu Vasiljef jäi edelleen seisomaan paikoilleen. Tämä johtui siitä, että kahden täytäntöönpanoryhmän miehen kiväärit eivät lauenneet, mutta näiden saaman uuden tulikäskyn jälkeen kaatui myöskin Vasiljef heti. Tämän jälkeen joukkueenjohtaja Rosenström vielä varmistautuakseen ampui pistoolillaan laukauksen kunkin tuomitun päähän.”

”Majuri Laukola ja res.lääk.luutn. Leskinen suorittivat heti sen jälkeen ruumiiden tarkastuksen, jossa he totesivat kaikki tuomitut kuolleiksi ja tuomioiden tulleen täytäntöönpannuiksi.”

X