Seura hakee puuttuvia ritareja

Jatkosodan 191 rohkeinta taistelijaa sai kirkkaimman urhoollisuus­mitalin, Mannerheim-ristin. Moni sankari jäi kuitenkin ilman. Seura haastaa nyt lukijansa ehdottamaan yhdeksää ritarin mitat täyttänyttä jatkosodan taistelijaa, jotta tasaluku 200 täyttyisi.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kenraalimajuri Aaro Pajari (oik.) yritti saada Alfons Almille Mannerheim-ristin vielä sodan jälkeen. Kuva: SA-kuva.

Jatkosodan 191 rohkeinta taistelijaa sai kirkkaimman urhoollisuus­mitalin, Mannerheim-ristin. Moni sankari jäi kuitenkin ilman. Seura haastaa nyt lukijansa ehdottamaan yhdeksää ritarin mitat täyttänyttä jatkosodan taistelijaa, jotta tasaluku 200 täyttyisi.
Teksti:
Antero Raevuori

Seura julkaisee perustellut ritariehdotukset internetsivullaan. Lopullisen listan yhdeksästä taistelijasta valitsevat sotablogistimme Markku Jokisipilä, Mika Kulju, Jarmo Nieminen, Martti Turtola ja Antero Raevuori.

Esimerkkitapauksena esittelemme vääpeli, sittemmin luutnantti Alfons Almin (1904–91).

Väinö Linna kirjoitti: ”Yhtäkkiä räjähti puussa suorasuuntaustykin kranaatti, ja matala lähtölaukaus kuului vastakkaisesta suunnasta: – Piiska, perkele!”

”Piiskat” olivat tuttuja aseita Alfons Almille. Hän oli jatkosodan ansioitunein etulinjan suorasuuntaustykkijaoksen komentaja, jolle kenraaliluutnantti Harald Öhquist ehdotti Mannerheim-ristiä syyskuussa 1942. Päämajassa ei kenraali Rudolf Walden kuitenkaan puoltanut Öhquistin ehdotusta.

Alfons Almi ei ollut ainoa hylätty ritariehdokas. Heitä oli hieman toistasataa. Päämajan seula oli tiukka. Nimitetyt ritarit itse korostivat myöhemmin varsin yksimielisesti sitä, että kuka tahansa ehdotetuista mutta hylätyistä olisi ansainnut ristin siinä kuin hekin. Valinta oli vain sattunut osumaan heidän kohdalleen.

Suorasuuntaaja

Häikäilemätön toiminta oli kenraaliluutnantti Harald Öhquistin mukaan vääpeli Alfons Almin tavaramerkki. Hänen johtamansa jaoksen tykit tuhosivat suorasuuntauksella vihollisen tuli- ja komentokorsuja, panssareita sekä kk-pesäkkeitä ja aiheuttivat sekasortoa hyökkäävän jalkaväen keskuudessa.

”Alaisiaan vääpeli Almi on innostanut ihmeteltäviin suorituksiin ja johtanut varmaotteisesti kiivaita, joskus kaksintaistelun kaltaisiksi muodostuneita suorasuuntausammuntoja, jotka ovat aina päättyneet omien aseittemme voittoon ja vihollisen vaikenemiseen”, Öhquist kirjoitti.

Jo jatkosodan ensimmäisen vuoden aikana vääpeli Almin suorasuuntaustykit tuhosivat toistasataa vihollisen tulipesäkettä. Kun viholliset rakensivat ne uudelleen, alakulmilla ammuttu suorasuuntaustuli tuhosi ne saman tien. Almi ei antanut pyörillä varustetuilla alustoilla olevien tykkiensä olla samassa paikassa kuin lyhyen ajan, minkä jälkeen hevoset tai kuorma-autot vetivät ne uusiin turvallisempiin asemiin.

Vielä sodan jälkeen joulukuussa 1944 kenraalimajuri Aaro Pajari yritti saada ratkaisuun muutosta. Suomen marsalkka Mannerheimille sotasairaalasta lähettämässään kirjeessä Pajari totesi, että ”jatkuvalla ja taitavalla asemien vaihtamisella ja uusia tiedustelemalla Almi pelasti miltei aina tykkinsä ja miehensä vihollisen kostotulelta”.

Mannerheim ei vastannut kirjeeseen, vaikka Pajari totesi Almin olleen rohkein ja tuloksellisin hänen tapaamansa etulinjan tykistöupseeri, joka ”orpokodista lähtien on omalla tarmollaan ja kyvyillään raivannut itselleen tien eteenpäin”.

Orpopoika

Alfons Almi oli täysorpo. Äiti kuoli kun hän oli kymmenvuotias, isä oli kuollut jo aikaisemmin. Sukulaiset sijoittivat hänet ja muut hänen sisaruksensa lastenkotiin Pitäjänmäkeen.

”Vaikka siellä oli hyvä olla, karkasin kansakoulun käytyäni 13-vuotiaana”, Almi kertoi myöhemmin.

”Käveltyäni itseni uuvuksiin menin illansuussa lähellä olevaan Frisansin kartanoon pyytämään työtä ja ruokaa. Sain mitä pyysin. Kartanon kesävieraat olivat kovin ystävällisiä, ehkä säälivät kovasti ruokapalkalla puurtavaa orpopoikaa. Kunnon saappaita sain käyttää vain talvella. Söin piikojen kanssa palveluskunnalle erikseen valmistettua ruokaa, joka useimmiten oli kuorimattomien perunoiden päälle haudutettuja suolakaloja.”

Mannerheim-ristin ritaria ei Alfons Almista tullut, mutta hänestä tuli jotakin muuta.

Jo ennen sotia hänet tunnettiin lahjakkaana tenorina. Kuin enteellisesti pari kuukautta ennen jatkosodan alkua hän lauloi Ylioppilaskunnan laulajien kevätkonsertin solistina Suomalaisen rukouksen.

Rauhan tultua Alfons Almi alkoi järjestää laajoja ooppera- ja balettikiertueita, nousi Suomen kansallisoopperan talouspäälliköksi ja lopulta sen pääjohtajaksi.

Elämänsä viimeiset 20 vuotta hän ajoi sitkeästi uuden oopperatalon rakentamista. Nykyistä Töölönlahden rannalla olevaa oopperataloa ei kenties olisi olemassa ilman hänen panostaan.

Taloa ei hän ehtinyt nähdä valmiina ennen kuolemaansa, vaikka olikin mukana sen harjannostajaisissa.

X