Isosetäni Mannerheim

Carl Gustaf Mannerheimilla on monia muistoja isosedästään, Suomen marsalkasta. Kaksi asiaa painaa häntä yhä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Carl Gustaf Mannerheim asui Kauniaisissa. Kuva: Teemu Kuusimurto.

Carl Gustaf Mannerheimilla on monia muistoja isosedästään, Suomen marsalkasta. Kaksi asiaa painaa häntä yhä.
(Päivitetty: )
Teksti:
Hannu Toivonen

Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin veljenpojan poika Carl Gustaf Mannerheim, 84, ojentaa ryhdikkäänä kätensä. Hänen kädenpuristuksensa on lämmin ja rehti. Hän on ikäisekseen hyvässä kunnossa.

Myyttinen Suomen marsalkka oli hänen isosetänsä, isoisän veli. Carl Gustaf Mannerheim on sukunsa Suomen haaran päämies.

”Tosin en käytä sanaa kreivi nimeni yhteydessä”, hän sanoo ohimennen.

Kotonaan Kauniaisissa C. G. Mannerheim kertoo kokemuksistaan Marskin kanssa. Niihin mahtuu myös häpeää.

Erikoistehtävä

Mannerheim aloittaa kertomuksen isosedästään karulla tavalla.

Kesäkuussa 1960 Marskin ratsastajapatsasta paljastettiin. Arvioiden mukaan 50 000–100 000 suomalaista oli kokoontunut Helsingin Postitalon ja eduskuntatalon edustalle, kun Mannerheim suoritti erikoistehtäväänsä pienellä autollaan.

Marsalkan tyttäret Sophie ja Anastasia Mannerheim olivat juhlallisuuksien kunniavieraita. Mannerheim sai noutaakseen Anastasian Uudenmaankadun Martta-hotellista. Parkinsonin tautia sairastanut Anastasia oli lentänyt tilaisuutta varten Helsinkiin Englannista.

Matka Uudenmaankadulta Postitalolle on lyhyehkö, mutta väenpaljous yllätti Mannerheimin ja Anastasian täysin.

”Istuimme ruuhkassa ja ihmettelimme. Matka eteni hyvin hitaasti”, kertoja muistelee.

Mannerheim kuvailee tilannetta elämänsä vaikeimmaksi. Eikö hän, marsalkan kummipoika, saisikaan ajoissa perille paljastustilaisuuden arvovierasta, jonka läsnäolo oli ainakin yhtä tärkeä kuin presidentti Urho Kekkosen?

”Vihdoin pääsimme kuin pääsimmekin autolla paikalle. Samassa poliisi katsoi minuun ratin taakse ja viittoi tuimasti pois. En kaaoksen keskellä saanut sanotuksi hänelle, että autossani on juhlallisuuksien päävieras. Käänsin ohjauspyörää. Hermostuksissani ajattelin löytäväni parkkipaikan jostain lähistöltä.”

Onnettomuus

Presidentti Kekkonen valmistautui jo puheeseensa. Paikalla oli koko hallitus, ulkomaiden suurlähettiläät, erilaiset valtuuskunnat ja puolustusvoimien johto. Marsalkan sukulaisista puhumattakaan.

”Tilanne oli epätoivoinen. Pysäköintitilaa ei löytynyt mistään. Saavuimme vihdoin Suurtorille, nykyiselle Senaatintorille Tuomiokirkon eteen. Löysimme parkkipaikan ja lähdimme jalan taivaltamaan keskustan toiselle laidalle”, Mannerheim kertoo.

Anastasia Mannerheimin vaikea Parkinsonin tauti ei suinkaan helpottanut muutenkin iäkkään naisen kävelyä. Urheasti hän kuitenkin teki parhaansa Mannerheimin rinnalla ja yritti kiiruhtaa.

Jossakin Ateneumin kohdalla he ymmärsivät, että oli jo myöhäistä.

Mannerheim puhuu tapahtuneesta yhä tuskastuneesti ja käyttää siitä sanaa onnettomuus.

”Kannan siitä syyllisyyttä. Olisi pitänyt menetellä toisin. En osannut etukäteen kuvitella, että tungos olisi niin valtava”, hän toteaa hiljaa.

Kun myöhästyneet vieraat vihdoin pääsivät juhlaväen ja sukunsa joukkoon, Mannerheim sai osakseen ihmettelyä siitä, että – kuten hän ilmaisee – oli hoitanut asiat niin huonosti. Hän itsekin ymmärsi, että poliisin kohdatessaan hänen olisi tullut pysähtyä, auttaa Anastasia autosta ja kertoa poliisille:

”Tässä on tilaisuuden päävieras.”

Illalla seurasi suuri juhla Munkkiniemen Kalastajatorpalla. Mannerheim yritti parhaansa mukaan selvittää kyselijöille, mikä oli viivästyksen syy. Ja tietysti pahoitella tapahtunutta.

”Myöhästyminen oli häpeäksi koko elämälleni. Vain kuolema voi olla pahempaa. Olen usein miettinyt, mitä marsalkka olisi ajatellut oman kummipoikansa hölmöilystä.”

Oli sentään yksi, joka ei valittanut. Anastasia Mannerheim oli Mannerheimille yhtä lempeä ja ystävällinen kuin ennenkin. Kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Hiljainen ateria

Lapsena ja nuorena Mannerheim tapasi marsalkan tietysti useampaan kertaan. Ikäeroa heillä oli kuitenkin 60 vuotta. Tapaamisista Mannerheim muistaa ensinnäkin valmistelut, joissa painotettiin, että kenraalin edessä on osattava käyttäytyä hyvin.

”Sellainen jännitti meitä lapsia. En tiedä, oliko vanha Gustaf itse yhtä tarkka meidän suhteemme.”

Mannerheimin Seuran käyttöön antamassa mustavalkokuvassa marsalkka pitelee käsistä vähän yli kaksivuotiasta pikkupoikaa, Carl Gustafia. Luonnollisestikaan Mannerheim ei muista hetkestä mitään, mutta hänen ilmeensä kertoo jostakin, kenties jännityksestä. Kenraali itse sen sijaan vaikuttaa rennolta.

Kuvassa ovat myös pikkusisko Lillemor, norjalaissyntyinen äiti Ingeborg ja isä, marsalkan veljenpoika, edesmennyt kreivi Carl Erik Mannerheim, jota Seura haastatteli Ranskan Cannesissa 1995.

”Olemme kuvassa Niemenkylän maatilallamme Vihdissä. 1930-luvulla tapasimme usein isosetäni kanssa. Kävimme silloin tällöin myös hänen kodissaan Helsingin Kaivopuistossa”, Mannerheim muistelee.

Talvisodan alettua tapaamiset loppuivat. Maailma paloi, Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen Stalinin johdolla. Diktaattori jakoi maailmaa toisen tyrannin, saksalaisen Hitlerin kanssa.

”Sotien aikana tapasin marsalkan vain kerran ollessani matkalla asepalvelukseen Luonetjärvelle. Aterioimme hänen kanssaan Mikkelin päämajassa. Pöydän ääressä oli joukko korkeita upseereita, muun muassa kenraalit V.P. Nenonen ja A.F. Airo. Aterialle osallistui myös isäni. Hän oli vapaussodassa toiminut marsalkan adjutanttina.”

17-vuotiaalle nuorukaiselle tällainen ateria oli tunnelmaltaan uusi kokemus. Eurooppa oli liekeissä, eikä Suomen kohtalosta jatkosodassa ollut mitään varmuutta. Helsinkiä pommitettiin talvella kolme kertaa.

Nuorukainen nautti ruokansa, istui sen jälkeen kädet ristissä ja piti suunsa kiinni.

”En tarkoita, että tunnelma olisi ollut huono. Aterialla puhuttiin aivan muista kysymyksistä kuin sodasta. Olihan marsalkalla se tunnettu periaate, että syötäessä ei koskaan käsitellä työasioita.”

Tappiomieliala

Sodan jälkeen, kunniallisten torjuntavoittojenkin jälkilaineissa tappiomieliala laski kansakunnan päälle kuin tumma huntu. Aluemenetykset olivat suuria, karjalaisevakkoja noin 400 000. Mennyttä oli myös maan toiseksi suurin kaupunki, Viipuri.

”Tapailimme sodan jälkeen harvakseltaan sekä Kaivopuistossa että Kirkniemen kartanossa, jonka marsalkka oli hankkinut. Hän kertoi suurista suunnitelmistaan maanviljelijänä, joksi hän oli aina halunnut tulla. Mutta ikä ja sairaudet tulivat vastaan. Kirkniemen projekti jäi marsalkalta keskeneräiseksi.”

Mannerheim huomasi isosetänsä muuttuneen sotien aikana. Marski oli hyvin yksinäinen mies.

”Enkä missään nimessä sanoisi, että hän oli tulevaisuuden suhteen optimisti. Se olisi liioittelua. Kenties häntä kalvoi tunne, että Suomi oli menetetty. Neuvostoliittohan oli samaan aikaan ottamassa haltuunsa itäistä Eurooppaa. Moni pelkäsi, että Suomen käy samoin.”

Suomi kuitenkin säilytti vapautensa. Mannerheim ei vielä tänäänkään ymmärrä väitteitä, että itsenäisyys olisi voinut säästyä ilman vastarintaa.

”Euroopassa oli kolme sotaa käyvää maata, joita ei koskaan miehitetty. Ne olivat Iso-Britannia, Neuvostoliitto – ja Suomi. Antautuminen Neuvostoliiton hyökkäyksen edessä olisi ollut katastrofi.”

Kieltäytyminen

Mannerheim palaa vielä lapsuuden tapaamisiin. Kerran koko kolmen sisaren parvi lähti Kaivopuistoon. Vanhemmat olivat jälleen teroittaneet, miten marsalkan luona pitää käyttäytyä.

Marsalkka tarjoili lapsille karamelleja. Nämä kuitenkin olettivat hyvään käytökseen kuuluvan, että on sanottava kohteliaasti kiitos ei.

”Kun olimme muutaman kerran kieltäytyneet, isosetä yritti viimeisen kerran, mutta totesi lopulta vähän harmissaan, että jaaha, ei sitten. Meitäkin harmitti vietävästi. Emme saaneet karkkeja, omaa typeryyttämme.”

Mannerheim on pahoillaan, etteivät hän ja jotkut muut sukulaiset olleet sodan jälkeen aktiivisempia marsalkan tervehtimisissä. Hän kantaa siitä edelleen huonoa omaatuntoa.

”Olisi pitänyt käydä ahkerammin. Ehkä se oli jonkinlaista uskalluksenkin puutetta. Vanhoina ihmiset jäävät liian usein yksin. Vasta kuoleman jälkeen ajatellaan, että olisi tullut menetellä toisin.”

Viimeinen tapaaminen

Mannerheim muistaa melko hyvin tapaamisen, joka jäi viimeiseksi. Oltiin Kirkniemen kartanolla, lähellä Lohjaa. Miehet kävelivät marsalkan tiluksilla, puhuivat niitä näitä ja tekivät huomioita luonnosta.

”Marsalkka pysähtyi hyvin vanhan puun juurella. Se oli jokin jalopuu, en muista enää tarkemmin. Hän kertoi pitkään puusta ja tähdensi, että se oli erään Ruotsin kuningattaren istuttama. Mutta kuningattaren nimeäkään en enää muista”, Mannerheim naurahtaa.

Marsalkka Mannerheimin hautajaispäivänä 4. helmikuuta 1951 Helsingissä oli – niin kuin hänen veljenpojan poikansa luonnehtii – hirvittävän kylmä.

Marsalkan ruumis oli tuotu sveitsiläisestä parantolasta ja siunattu nykyisessä Tuomiokirkossa. Kymmenettuhannet suomalaiset reunustivat viimeistä matkaa Suurkirkosta Esplanadin, Mannerheimintien ja Arkadiankadun kautta Hietaniemen hautausmaalle. C. G. Mannerheim oli tietysti mukana hautajaissaattueessa.

Väkijoukoissa vallitsi sanaton hiljaisuus.

”Kansaa oli tullut kaikkialta Suomesta. Hautajaiset olivat syvä mielenilmaus. Pakkasta uhmasivat nuoret ja vanhat, terveet ja sairaat. Ei sellaista unohda koskaan”, Mannerheim sanoo.

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 48/2010.

X