Kaikkea ei kannata niellä pureksimatta
Kolme vuotta sitten tein Suomen Sotilaaseen laajan artikkelin, jossa käsittelin sotahistorian lähdekritiikkiä lukijan näkökulmasta. Yleisöluennoillani aihepiiri on herättänyt yleensä vilkasta keskustelua, sillä historiahan on loppujen lopuksi menneisyyden tulkintaa.
Lähdekritiikki on tieteellisen historiantutkimuksen perusedellytys, sillä kukaan ei voi kertoa absoluuttista totuutta menneisyydestä, vaikka lopputulos on tiedossa. Yksinkertaistettuna lähdekritiikki tarkoittaa historiassa sitä, ettei kaikkea kuultua ja kirjoitettua pidä niellä pureksimatta. Lukijalle lähdekritiikki onkin avain monipuolisempaan lukukokemukseen.
Esimerkiksi sodan kokeneiden ihmisten muistelut ovat arvokas osa suomalaista kulttuuriperintöä, mutta historiantutkimuksen näkökulmasta niiden sisältöön pitää suhtautua samalla viileällä kriittisyydellä kuin kaikkiin muihin kertomuksiin menneisyydestä. Inhimillinen puoli kannattaa aina ottaa huomioon haastattelujen lähdearvoa puntaroitaessa.
Jokainen meistä tietää, että vuosikymmenten takaisten tapahtumien tarkka hahmottaminen on vaikeaa. Lisäksi ajan kuluessa muistikuvat saavat vaikutteita muista aikalaiskuvauksista ja kirjallisuudesta. Tarinoilla on myös tapana elää omaa elämäänsä.
Lähdekritiikin kannalta kertomuksia kuunnellessa kannattaa myös huomioida, että yleensä rivimies ei tiennyt kovinkaan tarkkaan, missä päin taistelualuetta hän oli sotimassa (poikkeuksena tietenkin kotipaikkakuntaansa puolustaneet). Lisäksi tilanteet saattoivat muuttua hyvin nopeasti taistelun tuoman jännityksen, nälän, väsymyksen ja talvella myös kylmän keskellä. Kaikki nämä seikat hämärtävät autenttisia muistikuvia.
Monessa tapauksessa taistelujen kulku ja oma rooli niissä onkin hahmottunut vasta huomattavasti myöhemmin matkailun, kirjallisuuden ja aseveljien kertomusten myötä.
Esimerkiksi edesmenneellä sukulaisellani oli tapana muistella omaa sotaretkeään siten, että hän kertoi tarinaansa rinnan maailmansodan muiden vaiheiden kanssa. Vuosikymmeniä kestänyt intohimoinen sotahistorian harrastus oli muokannut huomattavasti hänen näkemystään henkilökohtaisista vaiheista. Vastaava ilmiö on tuttu varmaan jokaiselle sotahistoriaa haastattelujen kautta tutkineelle.
Muistelujen autenttisuuden hahmottaminen onkin usein problemaattista, mutta yksittäisen taistelijan tuntojen ja sodan synnyttämien ajatusten peilaajina veteraanien haastattelut ovat korvaamattomia. Terve lähdekritiikki ei murenna niiden arvostusta.