Mannerheim Venäjällä: Häiriköstä kenraaliksi

Kreivitär Hélène Mannerheim menehtyy sydänkohtaukseen jäätävän kylmänä tammikuun päivänä vuonna 1881. Häneltä jää seitsemän lasta. Kolmanneksi vanhin kirjoittaa: ”On hirveää ajatella, että hän on nyt poissa. Pahinta tämä on minulle, sillä minä olen meistä kaikista eniten koetellut häntä.”

Kirjeen kirjoittaa siskolleen tuleva Suomen marsalkka Gustaf Mannerheim (1867–1951). Hän suree ja tuntee tunnontuskia: hän on ollut villi ja vaikea lapsi, hänellä on tappelupukarin maine, hänet on erotettu helsinkiläisestä poikakoulusta. Syyksi ilmoitetaan koulun ikkunoiden rikkominen kivittämällä. Äitinsä kuollessa hän on 13-vuotias, ja kantaa äitinsä arkkua hautaan.

Perheen pää, kreivi Carl Robert Mannerheim on tehnyt vararikon, hylännyt perheensä ja matkustanut ulkomaille naisystävänsä kanssa. Perhe on hajonnut, Louhisaaren kartano Askaisissa ei ole enää koti, köyhyys painaa päälle.

Niskuroiva nuori

Gustaf Mannerheim hyväksytään 15-vuotiaana Haminan kadettikouluun. Sotilasura on hyvä vaihtoehto köyhälle nuorukaiselle, mutta hän ei sopeudu pikkumaiseen komentoon. Hän on jouluna 1883 kurssinsa priimus keskiarvolla 9,2, mutta käytöksen arvosana on viisi. Rangaistus seuraa toistaan. Kun hän lyö yhtä nuorempaa kadettia, hänen viikonloppuvapaansa peruutetaan.

Vielä pahempaa on tulossa.

Hän muotoilee manttelistaan sänkyynsä nukkuvan hahmon, poistuu ilman lupaa, käy kapakassa ja yöpyy erään ystävänsä luona. Se on liikaa koulun johtajalle. Hänen holhoojansa, Albert-eno, pakotetaan tekemään eroanomus holhottinsa puolesta.

Armeija houkuttelee silti nuorta Gustaf Mannerheimia. ”Alan lujasti uskoa sopivani paremmin istumaan hevosen selässä ja tappelemaan sapeli ja pistooli kädessä kuin kuihtumaan konttorituolilla”, hän kirjoittaa veljelleen. Hän haluaa ratsuväenupseeriksi. Ainoa vaihtoehto on lähteä sotilasoppiin Pietariin.

Nikolajevin ratsuväkikoulun kirjoihin Mannerheim merkitään syksyllä 1887. Hän on kaksikymmenvuotias ja nauttii Pietarin loistosta ja kansainvälisestä ilmapiiristä. Hamina pysyy hänen mielessään pelkkänä viheliäisenä myyränkolona.

Koulussa hän opiskelee ahkerasti, käyttäytyy moitteitta, opettelee kaiken hevosista, kehittää ratsastustaitojaan ja yrittää sietää vanhempien kadettien simputusta. Ongelmia aiheuttaa venäjän kieli.

”Opettajien puhe oli epäselvää, ja heidän sanansa eivät tuntuneet pääsevän tuuheaa venäläistä partaa pidemmälle”, hän kirjoittaa muistelmissaan.

Mannerheim on levoton, haluaa edetä urallaan. Hänen on pakko menestyä, muuten odottaa häpeällinen paluu takaisin Suomeen.

Kahdessa vuodessa Haminan kadettikoulun häirikkö valmistuu upseeriksi. Muutamia vuosia myöhemmin hän pääsee arvostettuun keisarilliseen chevalierkaartiin, johon kuuluu Venäjän hienoimpien sukujen jälkeläisiä. Hän hoitaa palveluksensa mallikelpoisesti ja juhlii vapaa-ajalla, mutta ei juo itseään humalaan. Hän on potenut lavantaudin, hänellä on herkkä vatsa.

Pietarin kaduilla Mannerheimin olemus kiinnittää naisten huomiota. Hän on komea, suoraryhtinen ja aikaansa nähden pitkä mies (187 senttimetriä). Hän on ylpeä paraatiasustaan: kotkakoristeinen kypärä, punainen rintahaarniska suurine hopeisine tähtineen, valkoiset hirvennahkaiset säämiskähousut sekä korkeat, yli polvien ulottuvat mustat kiiltonahkasaappaat. Naisten katseet seuraavat häntä, hänen katseensa naisia.

Kiusana on vain ikuinen rahapula. Chevalierkaartin upseerin pitää hankkia itse paitsi varusteensa myös hevosensa, palkka ei tahdo riittää. Albert-eno auttaa parhaansa mukaan.

Pääsy piireihin

Pietarin seurapiirielämä tempaa Mannerheimin mukaansa. Hän käy oopperassa, baletissa ja konserteissa, tanssiaisissa ja päivällisillä. Esiintymisen pitää olla hienostunutta. Maljoja juotaessa on katsottava silmiin ja täysi snapsilasi tyhjennettävä kerralla käden vapisematta.

Menoa riittää myös viran puolesta. On katselmuksia, paraateja, hautajaissaattoja ja vartiopalvelusta. Talvipalatsin juhlissa chevalierkaartin upseerit tanssittavat neitoja ja rouvia, joilla ei ole seuralaista. Erään kuukauden aikana Mannerheimin ohjelmaan sisältyy 20 erilaista juhlatilaisuutta.

Seurapiirit jäävät vähemmälle, kun Mannerheim avioituu jo pienenä orvoksi jääneen kenraalintyttären Anastasia Arapovan kanssa. Kihlausaikanaan hän tuntee levottomuutta. Sovimmeko yhteen, onko Anastasia liian venäläinen?

Enää ei Mannerheimin tarvitse lainata rahaa sukulaisiltaan. Anastasia on rikas. Hän omistaa kaksi kartanoa, omaisuus on lähes miljoona ruplaa. Mannerheim tietää tehneensä hyvän naimakaupan. Nyt hän voi elää chevalierupseerin arvon mukaisesti. Pariskunta vuokraa kymmenen huoneen asunnon Neva-joen rantakadulta.

Hevoset ovat Mannerheimin intohimo. Hän kilpailee esteratsastuksessa ja poimii palkintoja. Anastasia viihtyy Pietarin seurapiireissä. Heillä on kaksi tytärtä, mutta avioliitto viilenee ja jää lyhyeksi. Mannerheimia ei ole luotu perhe-elämää varten. Pohjimmiltaan hän on yksinäinen. Todellisia ystäviä hänellä on vähän, heitä ei löydy edes asetovereista.

Kun Nikolai II kruunataan keisariksi keväällä 1896, Mannerheim matkustaa Moskovaan. Kulkueen kärjessä ratsastaa chevalierkaartin ensimmäinen eskadroona, jonka yhtä joukkuetta Mannerheim komentaa. Uspenskin katedraalissa hän vartioi yhtenä neljästä upseerista valtaistuimelle johtavia portaita. Kruunajaiset kestävät viisi tuntia. Koko sen ajan Mannerheim seisoo paikallaan raskas lyömämiekka oikeassa ja kyyhky vasemmassa kädessä.

Ratsain halki maailman

Vuotta myöhemmin Mannerheimille tarjotaan komennusta keisarillisen hovitallihallinnon johtajan apulaiseksi. Hän saa hyvää palkkaa ja voi matkustella ympäri Eurooppaa. Hänen tehtävänsä on ostaa hyviä hevosia keisarin talliin. Mitään parempaa hän ei voi toivoa.

Berliinissä pillastunut hevonen potkaisee häntä polvilumpioon, joka murtuu viiteen osaan. Leikkaus onnistuu, mutta kaksi kuukautta kuluu sairaalassa.

Vähitellen Mannerheim tulee levottomaksi. Hovitallihallinto ei tarjoa haasteita eikä etenemismahdollisuuksia uralla. On aika palata takaisin sotilaaksi.

Paluu onnistuu. Mannerheim saa vuonna 1903 nimityksen Upseerien ratsuväkiopiston mallieskadroonan komentajaksi.

Vuotta myöhemmin Venäjän ja Japanin välille puhkeaa sota. Mannerheim lähtee vapaaehtoisena rintamalle. Hän haluaa sotakokemusta, yletä sotilasarvossa ja paeta todellisuutta. Avioliitto on kariutunut ja velat ahdistavat, osa on pelivelkoja.

Junamatka sotarintamalle Mantšuriaan kestää kuukauden. Hänellä on mukanaan kolme matkalaukkua, yli 260 kiloa muuta tavaraa sekä kolme hevosta. Hän saa vakanssin rykmentinkomentajan apulaisena ja järkyttyy. Upseerit juovat viinaa kuin vettä ja ovat lähes alituiseen humalassa.

Mannerheim on aina valmis tiedusteluretkille japanilaisten selustaan. Hän osaa käyttää hyväkseen ratsuväen liikkuvuutta, osoittaa suurta rohkeutta ja hyvää johtamiskykyä. Hänet ylennetään everstiksi 38 vuoden iässä. Sandepun taistelussa hänen lempihevosensa Talisman saa osuman. ”Hevonen järkähti allani, niin että vaahto pursui esiin – jaloon eläimeen oli osunut luoti, mutta se teki velvollisuutensa loppuun asti”, hän kirjoittaa.

Vähitellen Mannerheim tympääntyy jatkuvaan odotteluun, epäjärjestykseen, juopotteluun, kurjiin majapaikkoihin ja syöpäläisiin. Sotatalvi on kylmä ja asumukset vetoisia. Mannerheim saa korva- ja rakkotulehduksen ja pahan reumatismin, joka vaivaa häntä etenkin vanhempana.

Tilanne Venäjän häviämän sodan jälkeen on hänen kannaltaan kiusallinen. Hän on sotinut tsaarin puolesta samaan aikaan kun Venäjän sortotoimenpiteet Suomea vastaan voimistuvat. Sukulaisilta tulee moitteita. Hän vetoaa ammattiupseerin velvollisuuksiinsa ja haluunsa edistyä urallaan. Keisarille vannomastaan uskollisuudenvalasta hän pitää tiukasti kiinni. Tsaari on hänelle kuin varhain hänen elämästään kadonnut oma isä.

Erään keisarillisen virkamiehen mukaan Venäjä haluaa saada Suomen ja Venäjän välisen rajan luotettavaksi. Kyse on Pietarin turvallisuudesta. Mannerheim sisäistää näkemyksen. Se sanelee myöhemmin jatkosodan aikana hänen haluttomuutensa uhata Leningradia (eli Pietaria). Suomi on väistämättä sidoksissa Venäjään maantieteellisen sijaintinsa takia. On elettävä sovussa venäläisten kanssa.

Pian Japanin sodan jälkeen Mannerheim määrätään tutkimus- ja tiedusteluretkelle Kaukoitään. Ratsastus halki Aasian kestää lähes kaksi vuotta.

Takaisin Suomeen

Venäjän-uransa lakipisteen Mannerheim saavuttaa lokakuussa 1912. Silloin keisari Nikolai ylentää hänet keisarillisen saat tueen kenraalimajuriksi. Hän saa käyttää asepuvussaan keisarillista monogrammia ja olkanauhaa ja on ylpeä ylennyksestään.

Nimityksen saadessaan Mannerheim palvelee rykmentinkomentajana Puolassa. Hän ystävystyy puolalaisten aatelisten kanssa, vierailee heidän linnoissaan ja ottaa osaa metsästysretkiin. Hän on Puolaa venäläistävän tsaarin armeijan upseeri, mutta suomalaisuutensa takia erikoisasemassa. Hän tutustuu läheisesti ruhtinatar Marie Lubomirskaan ja viihtyy maassa, jonka sivistystaso on korkea ja ranskan kieli aateliston keskustelukieli. Se on myös hänen kielensä, sen hän hallitsee.

Heinäkuun 29. päivänä 1914 Mannerheim saa sähkeen hieman ennen keskiyötä. Hänet määrätään kuudessa tunnissa asettamaan ratsuväkiprikaatinsa liikekannalle. Pari päivää myöhemmin alkaa ensimmäinen maailmansota.

Heti Krasnikin taistelussa hän johtaa prikaatin esikuntapäällikön mukaan miehiään kuolemaa halveksien, näyttäytyy sikaria poltellen kuumimmissa paikoissa ja saa urheudestaan palkinnoksi Pyhän Yrjön sapelin.

Vain kolmisen viikkoa myöhemmin tulee takaisku. Mannerheimin prikaati joutuu ankaraan vihollistuleen. Hän komentaa miehet hyökkäämään jalan ilman hevosia peitset aseinaan. Monen muun lisäksi surmansa saa hänen suosikkiupseerinsa, nuori Bibikov. Hänen kerrotaan suudelleen kuollutta nuorukaista ja toivoneen, että olisi kaatunut tämän sijasta.

Kokemus satuttaa Mannerheimia. Hän on ollut uhkarohkea niin kuin jo pikkupoikana. Enää hän ei halua tapattaa miehiään turhaan. Kirjeessään Marie Lubomirskalle hän toteaa: ”Usein minusta tuntuu siltä, ettei saavutettu tavoite ole niiden uhrausten arvoinen, joita meiltä vaaditaan. Arviooni vaikuttaa suru, jonka koen nähdessäni niin monien urheiden miesten lähtevän luotamme. Ehkäpä suruni on aiheeton.”

Mannerheim saa kuukauden rintamaloman tammikuussa 1917, matkustaa Suomeen, palaa Helsingistä Pietarin kautta maaliskuun alussa ja kokee järkytyksen. Lakkolaisjoukot marssivat Pietarin kaduilla. Eräät armeijan yksiköt liittyvät kansanjoukkoihin, vallankumous puhkeaa, maan johtoon siirtyy väliaikainen hallitus, monarkia luhistuu.

Hänen mielensä harhailee, hän ei hyväksy vallankumousta. Enää ei Nikolai II hallitse Venäjää. Hän jatkaa matkaa takaisin Romanian rintamalle, missä kaikki on toisin kuin ennen.

Vallankumouksellinen kiihotus on tarttunut joukkoihin, niiden kurittomuus lisääntyy, ne eivät noudata käskyjä. Mannerheim joutuu kerran tulittamaan omaa divisioonaansa saadakseen sen tottelemaan. Käskyjä jakavat nyt myös komissaarit ja sotamiesneuvostot, talonpoikaissotilaat uhmaavat johtajiaan eivätkä upseerit voi olla varmoja hengestään.

Syyskuussa Mannerheim nyrjäyttää pahasti nilkkansa ratsastusonnettomuudessa ja matkustaa hoitoon Mustanmeren rannalle Odessaan. Hän kävelee jälleen kerran keppien kanssa ja pohtii yötä myöten, palatako joukkojensa luo vai jättää armeija. Hän valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon, anoo siirtoa reserviin ja saa siirron. Uskollisuudenvalansa hän on vannonut tsaarille, joka ei enää hallitse maata. Hän ei katso siis olevansa sotilaskarkuri, jos jättää Venäjän armeijan ja virkansa armeijakunnan komentajana.

Mannerheim lähtee Odessasta junalla kohti Pietaria. Hän uhmaa vaaraa ja matkustaa täydessä kenraalin virka-asussa. Hän haluaa ylpeänä näyttää roskaväelle, kuka on kuka.

”Hän oli hyvin vaitelias, huolestunut ja katkera. Hän kulki kuin tiikeri rakkikoirien keskellä… Hurjimmatkin vallankumoukselliset epäröivät ampua kohti tiikeriä… Sotilaat tekivät hänelle kunniaa, kun hän silmäsi heitä kylmällä katseellaan”, kirjoittaa myöhemmin eversti Paul Rodzianko.

Matka kestää kahdeksan vuorokautta. Leninin johtamat bolševikit ovat ottaneet lokakuussa vallan, punainen terrori on alkanut. Ylemmän yhteiskuntaluokan ihmiset ovat kansanvihollisia. Asemilla junaan tunkeutuu aseistettuja bolševikkeja. Mannerheim yritetään väkisin raahata ulos, mutta se ei onnistu.

Vasta Pietarissa hän kuulee Suomen itsenäistyneen. Hän haluaa kotimaahansa, mutta ei ano matkustuslupaa bolševikeilta.

”Hakatkoon vaikka oikean käteni poikki, mutta tämä käsi ei koskaan allekirjoita anomusta punaisille vallanpitäjille”, hän kirjoittaa. Hän saa kuitenkin ministerivaltiosihteerinvirastosta todistuksen, että on itsenäisen Suomen kansalainen, nousee junaan Pietarin Suomen asemalla ja saapuu Helsinkiin joulukuun 18. päivä 1917.

Runsas kuukausi myöhemmin Mannerheim saa komentoonsa Pohjanmaan suojeluskunnat eli hallituksen joukot. Hän on nyt valkoisten ylipäällikkö. Sisällissota punaisten ja valkoisten välillä alkaa tammikuun 28. päivänä 1918.

Lähteet: Veijo Meri: Suomen marsalkka C. G. Mannerheim; J. E. O. Screen: Mannerheim; Martti Turtola–Paavo Friman: Mannerheimkirja; Leonid Vlasov: Mannerheim Pietarissa; Mannerheim, tuttu ja tuntematon (toimitusneuvoston puheenjohtaja Martti Sinerma).

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 38/2008.