Mitä sodasta pitäisi muistaa?

Kun punalippu viimeisen kerran laskettiin Kremlin tornista 25.12.1991, siirtyi toisen maailmansodan tuloksena syntynyt kahtiajakautunut maailma historiaan. 1980-luvun jälkeen syntyneille suomalaisille sota on henkisesti huomattavasti etäisempi asia kuin niille, jotka vielä muistavat, millaista oli elämä ”hyvien ja luottamuksellisten naapurisuhteiden” YYA-Suomessa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Berliinin keskustassa on holokaustin muistomerkki. Kuva: Colourbox.

Kun punalippu viimeisen kerran laskettiin Kremlin tornista 25.12.1991, siirtyi toisen maailmansodan tuloksena syntynyt kahtiajakautunut maailma historiaan. 1980-luvun jälkeen syntyneille suomalaisille sota on henkisesti huomattavasti etäisempi asia kuin niille, jotka vielä muistavat, millaista oli elämä ”hyvien ja luottamuksellisten naapurisuhteiden” YYA-Suomessa.
(Päivitetty: )
Teksti:
Markku Jokisipilä

Ulkopoliittisesta linjasta alkaen moni asia 1944–1989 oli seurausta siitä, että Suomi oli sotinut Neuvostoliittoa vastaan ja hävinnyt.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on syntynyt 1,25 miljoonaa uutta suomalaista, joille toinen maailmansota on yhtä kaukainen tapahtuma kuin helmikuun 1899 manifesti suurille ikäluokille. Heidän elämänkokemuksessaan keskiössä ovat globalisaatio, kansainvälistyminen ja informaatioteknologian voittokulku. Vuosikymmenten virrassa kansakunnan kohtalonhetketkin alkavat muuttua normaalihistoriaksi.

Tohtori Pilvi Torstin tuore tutkimus, jossa peruskoulu osoittautui suomalaisten mielissä talvisotaa tärkeämmäksi ja Kekkonen päihitti Mannerheimin, kertoo tästä muutoksesta. Perspektiivin kasvaessa viiden sotavuoden suhteellinen painoarvo kansallisen historian pitenevällä aikajanalla vähenee. Samalla muuttuu myös keskustelu sodistamme. Enää ei ole kyse niinkään yksittäisten tulkintojen suunnasta kuin siitä, mitä 70 vuoden takaisesta menneisyydestä ylipäätään muistetaan.

Kansakunnan kollektiivinen muisti on rajallinen. Kaikki asiat ja tulkinnat eivät sinne mahdu, vaan on tehtävä valintoja. Tärkeäksi katsottua menneisyyttä painotetaan, muu putoaa tarinasta pois. Juuri tästä syystä historiaväittelyt kärjistyvät ja politisoituvat helposti. Kun kovalevy uhkaa täyttyä, halutaan sinne tallentaa oikeat asiat oikeassa muodossa.

Sankarivainajia sekä sotaveteraanien uhrauksia kunnioitetaan itsenäisyyspäivän juhlapuheissa 50 vuodenkin päästä, mutta mitä muuta mukaan mahtuu? Tekevätkö historialliset pysäytyskuvat oikeutta menneisyyden monimutkaisuudelle? Kun kansakunnan muistettavaksi tulee jatkuvasti uusia asioita, sopivatko talvisodan ja kesän 1944 torjuntavoitot samaan muistipaikkaan Saksan rinnalla 1941 tehdyn hyökkäyksen ja Itä-Karjalan miehityksen kanssa? Onko sopivaa vai sopimatonta mainita samassa tiivistelmässä 90 000 suomalaisen sankarivainajan kanssa esimerkiksi suomalaisilla keskitysleireillä kuolleet 3 500 venäläissiviiliä?

Toisen maailmansodan kansainvälinen jälkikuva kytkeytyy yhä tiiviimmin holokaustiin, Saksan johdolla toteutettuun juutalaisten kansanmurhaan. Suomalaiset luovuttivat saksalaisille kahdeksan juutalaispakolaista ja 47 juutalaista neuvostosotavankia, mutta olisi yliampuvaa väittää Suomen osallistuneen holokaustiin. Meillä yleiseksi vainojen uhrien muistopäiväksi kääntynyt Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivänä 27.1. vietettävä International Holocaust Remembrance Day onkin jäänyt suurimmalle osalle ihmisiä etäiseksi. Vastaavasti demokratian puolustamisessa holokaustin toteuttajan avulla on muille eurooppalaisille selittämistä.

X