Raatteen tiestä tuoreesti
Luulin, ettei Raatteen tien taistelusta voisi kirjoittaa enää mitään uutta. Vaikka olin ehtinyt lukea vuosien varrella ison kasan kirjoja aiheesta, olin silti väärässä.
Historioitsija Teemu Keskisarjan syksyllä ilmestynyt Raaka tie Raatteeseen (Siltala) tuo uuden näkökulman: se käsittelee talvisodan suurtaistelua sotilaiden kärsimysten kautta. Tammikuussa 1940 Suomussalmella käydystä Raatteen taistelusta tulee nyt kuluneeksi 73 vuotta.
Vain viiden metrin levyistä Raatteen tietä eteni kohti länttä 14 000 miehen suuruinen itänaapurin Sininen divisioona. Tarkoitus oli katkaista Suomi kahtia kapeimmalta kohdaltaan. Kuormastossa kulki myös orkesteri soittimineen. Oulussa piti puhaltaa valloitusfanfaari.
Divisioonan sotilaat olivat pääosin ukrainalaisia, joille kova talvi oli vieras elementti. Lunta oli vain puolisen metriä, mikä sekin oli liikaa. Vain harva osasi hiihtää ja sukset olivat mitä olivat.
Taisteluita johtaneen eversti Hjalmar Siilasvuon taktiikka oli selkeä. Ensin katkaistaan tie niin, että vihollinen ei pääse vetäytymään. Tiellä ja sen sivustoilla olevat divisioonat viipaloidaan pienempiin osiin, joiden kimppuun käydään. Metsään ei ollut menemistä. Siellä hiihtivät suomalaiset.
Kovassa pakkasessa täytyi ajoneuvojen moottorit pitää koko ajan käynnissä. Polttoaine alkoi loppua. Sinisen divisioonan 5 000 hevosta rouskuttivat kukin kymmenen kiloa heinää päivässä. Kun heiniä ei enää ollut, ne kalusivat remmejään ja puiden kaarnaa. Lopulta ne kuolivat ja jäätyivät tönköiksi.
Suomalaiset tekivät hyökkäyksiä metsästä pimeyden turvin. Avotulen ympärillä kylmästä tärisevien ukrainalaisten kimppuun oli helppo iskeä. He joutuivat pakokauhun valtaan, kun vain kuulivatkin pimeydestä suksien rahinaa. Korvessa nousi ja laski kuolemanpelkoinen ulina.
Suomalaiset pääsivät helpommalla, vaikka nälkä, vilu ja uupumus koettelivatkin. ”Taistelussa joku nukkui seisoallaan kuin hevonen ja monet tuiskahtelivat lumeen mistään piittaamatta”, Keskisarja kirjoittaa. Jano sammutettiin lumella. Hiki ja muut eritteet jäätyivät iholle. Paleltuneita raajoja amputoitiin.
Siilasvuon miehet tuhosivat kolmessa päivässä Sinisen divisioonan. Puolet sen miehistä kaatui. Täydellisesti tukkeutunut Raatteen tie oli täynnä sotasaalista: 4 800 kivääriä, runsaat 1 200 konekivääriä, 43 panssarivaunua, lähes 1 200 hevosta, 260 kuorma-autoa, 100 erilaista tykkiä…
Keskisarjan mukaan hyrynsalmelaiset lotat Elsa Heikkinen ja Saara Pikkarainen käsittelivät kaksistaan jopa 700 vainajaa ”kuumassa ja hämärässä riihenloukussa lyhdyn valossa”.
Suomalaisia kaatui viitisensataa. Monet olivat perheellisiä. Eniten jäi lapsia kurikkalaiselta sotamieheltä Urho Iisakki Kantoniemeltä – yksitoista. Millaiseksi mahtoi muodostua lesken ja lapsien elämä?
Olen valmis nostamaan Teemu Keskisarjan uutuusteoksen sotakirjallisuutemme kärkikaartiin. Se koskettaa ja on totuudellinen. Kaiken lisäksi hän kirjoittaa hyvää ja nautittavan luistavaa lausetta.
Lopuksi jätän pohdittavaksi yhden kysymyksen:
Jos ei oteta lukuun Tuntematonta sotilasta, joka on suomalaisen sotakirjallisuuden ykkönen, mikä olisi sen jälkeen rankinglistan kakkonen?