Erään kirjan taisin koulupoikana lukea kahdesti, jos en useamminkin. Se oli Tapani Harmajan ensimmäisen maailmansodan lentäjistä kertova Pilven veikot.
(Päivitetty: )
Teksti:
Antero Raevuori

Voimakkaimmin säväytti saksalaisen Manfred von Richthofenin tarina. Hän oli koulupojan mielikuvitusta kiihottava Punainen paroni, hävittäjälentäjien ykkönen, joka lopulta sai surmansa, kun hänen koneensa ammuttiin alas – ja ilmeisesti maasta erään australialaisen sotilaan kiväärillä. Jos en väärin muista, niin vihollislentäjät lähettivät seppeleen hänen hautajaisiinsa.

Se oli ritarillisuuden aikaa se.

Punaisesta paronista lukiessani en tiennyt, että vain runsas vuosikymmen aikaisemmin oli suomalaisella taivaalla näytelty näytelmä, josta alettiin kertoa enemmän vasta paljon myöhemmin.

Päivä oli ollut tammikuun kuudes talvisodan talvena 1940, siis loppiainen tasan 73 vuotta sitten.

Tuona päivänä oli Utin kentältä noussut ilmaan Fokker-hävittäjässään luutnantti Jorma Sarvanto. Hänet oli komennettu käymään paluulennolla olevien Kuopiota pommittaneiden DB-3-viholliskoneiden kimppuun. Koneita oli seitsemän. Hän päätti tuhota jokaisen.

Sarvanto melkein onnistui. Hän ampui alas vajaassa viidessä minuutissa kuusi viholliskonetta. Viimeinen, seitsemäskin, oli jo tähtäimessä, mutta Fokkerin konekivääristä loppuivat patruunat. Näen silmissäni, kuinka hän vimmatusti takoi mykistynyttä asetta.

Perimätiedon mukaan Sarvanto mietti hetken viimeisen koneen korkeusperäsimen rikkomista oman koneensa potkureilla. Hän luopui kuitenkin ajatuksesta. Luulenpa, että teko olisi voinut olla hänen viimeisensä.

Utin kentällä Sarvannon koneesta löytyi 23 konekivääriosumaa, joista kaksi häntä suojelleen niskapanssarin molemmin puolin. Läheltä oli liipannut.

Ilmataistelua todisti Sippolan hautausmaalla mustiin pukeutunut ihmisjoukko, joka oli saattamassa hautaan pitäjän sankarivainajia. Ihmiset hurrasivat ja jatkoivat virrenveisuuta. Siinä olisi aineksia jollekin elokuvantekijälle.

Myöhemmin Sarvanto kertoi eräälle perhetuttavalle:

”Tilanne oli täysin euforinen. En ollut edes tajunnut, että minua kohti oli ammuttu, ennen kuin käännyin takaisin. Pitelin ohjaussauvaa hyvin varovasti, en tehnyt äkkinäisiä liikkeitä. Näin miten koneeni verhouskankaat repsottivat uhkaavasti. En pystynyt ottamaan onnitteluja vastaan kentälle päästyäni vaan menin tupaan, kävin sänkyyn pitkälleni, vapisin ja totesin olevani hengissä.”

Talvisodassa ei urhoollisesti taistelleita nimetty Mannerheim-ristin ritareiksi. Vasta helmikuussa 1941 puolustusvoimien pääesikunta lähetti kirjelmän talvisodan komentajille ja kehotti heitä ehdottamaan alaisiaan, joille Mannerheim-risti voitaisiin antaa.

Ehdotusten käsittely jäi kuitenkin kesken jatkosodan alettua kesäkuussa. Käytäntö tuli voimaan vasta jatkosodassa.

Kaikkiaan talvisodan komentajat ehtivät tehdä 480 nimitysesitystä. Yksi ehdotetuista oli luutnantti Jorma Sarvanto. Esitysten määrästä voi päätellä, että talvisodassa Mannerheim-ristin arvoisia tekoja tehtiin kaikilla rintamilla – niin maalla, merellä kuin ilmassakin.

Mieleen tulee kysymys, jonka esitän teille kaikille:

Ketkä muut olisivat Jorma Sarvannon lisäksi olleet Mannerheim-ristin arvoisia talvisodan taistelijoita? Perustelut ovat tervetulleita.

X