Talvisodan viimeinen viikko oli tuskien taival

Kun talvisodan rauha saatiin 13. maaliskuuta 1940, koko Suomi itki. Kovat rauhanehdot koettiin vääryydeksi. Uuden sodan siemen oli kylvetty.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Siniristiliput olivat puolitangossa myös Ruotsalaisen teatterin salossa Helsingin keskustassa.

Kun talvisodan rauha saatiin 13. maaliskuuta 1940, koko Suomi itki. Kovat rauhanehdot koettiin vääryydeksi. Uuden sodan siemen oli kylvetty.
Teksti:
Antero Raevuori

Talvisodan viimeisellä viikolla, maaliskuun 6. päivänä, kova kohtalo koetteli savolaista Rantasalmen pitäjää, jonka miehiä taisteli paraikaa Laatokan koillispuolella Petäjäsaaressa.

Rantasalmelaisten luutnantti Ahti Suhonen taivalsi pimeyden turvin ja kovassa pakkasessa 18 kilometrin päähän lähimmän esimiehensä luo. Hän pyysi saada vetää miehensä pois Petäjäsaaresta, sillä he eivät mahda enää mitään. Vihollisia tulee koko ajan lisää.

Lupaa ei tullut, mutta Rantasalmen hautausmaalle tuli myöhemmin 46 muistokiveä. Aivan lähekkäin ne tulivat, koska niiden alle ei haudattu yhtään Petäjäsaaren sankarivainajaa. Kaikki jäivät kentälle.

Samana maaliskuun 6. päivänä Nurmon pitäjässä Etelä-Pohjanmaalla alkoi levitä tieto, että Äyräpäässä oli käyty kova taistelu ja että Nurmon miehille oli käynyt huonosti. Päivän mittaan tuotiin suruviesti kymmeniin taloihin.

Äyräpään kirkonmäellä käydyssä taistelussa oli kaatunut 39 Nurmon miestä. Pitäjään jäi 14 sotaleskeä ja isättömiksi 21 lasta.

Salaperäinen lento

Maaliskuun 7. päivä nousi Bromman kentältä Tukholmasta ilmaan yksinäinen kone. Kyseessä oli salaisuuden verhoama ylimääräinen lento.

Junkers-koneen henkilöluettelo poikkesi tavanomaisesta – vain pelkät sukunimet tikkukirjaimin: Arngren, Bronander, Eskilsson, Bergkvist, Sundström, Blomgren ja Karlqvist.

Nimet olivat peitenimiä. Kyseessä oli Riian kautta Moskovaan matkaava suomalainen rauhanvaltuuskunta. Arngren oli pääministeri Risto Ryti, Bronander oli ministeri J. K. Paasikivi.

Rauhanneuvottelut alkoivat Kremlissä maaliskuun 8. päivän iltana. Niitä johti ulkoministeri Vjatsheslav Molotov. Pääministeri Ryti totesi, että rauhanehdot olivat liian ankarat ja tulisivat jättämään Suomen kansan sydämeen syvän haavan.

Molotov vastasi aggressiivisesti:

”Olimme kärsivällisiä viime syksynä kanssanne ja koetimme päästä sopimukseen. Mutta neuvotteluista ei tullut mitään. Se oli merkki vihamielisyydestä Neuvostoliittoa vastaan. Suomen hallituksen tulee hyväksyä ehtomme kokonaisuudessaan tai sota jatkuu.”

Samaan aikaan taistelut kiihtyivät Viipurin läheisyydessä ja Viipurinlahdella, jonka tasainen jäälakeus oli venäläisille jotakin aivan muuta kuin metsien surmanloukot. Jäät kantoivat myös kevyitä T-26-panssarivaunuja ja tarjosivat niille hyvän ajoalustan.

Tilanne kääntyi äärimmäisen vakavaksi, kun neuvostodivisioonat saivat luotua Viipurinlahden länsirannalle kaksi sillanpääasemaa. Joukkoja pyrki Suomenlahden jään yli myös kohti Kotkaa ja Haminaa.

Kun Suomen ja Neuvostoliiton valtuuskunnat tapasivat toisen kerran maaliskuun 10. päivänä, neuvostojoukot olivat katkaisseet Viipurin–Säkkijärven uuden maantien. Elintärkeät yhteydet Sisä-Suomeen olivat uhattuina, mikä merkitsi samalla Viipurille vaaraa selustasta käsin.

Kremlissä Suomen valtuuskunta yritti turhaan tinkiä rauhanehdoista. Ulkoministeri Molotov ei antanut tuumaakaan periksi. Hän kysyi kahteen kertaan: ”Hyväksyttekö rauhanehdot?”

Mannerheimin määräys

Talvisodan viimeisen viikon sotilaallinen hermokeskus sijaitsi Rautakorven luolassa noin peninkulman päässä Viipurista. Siellä toimi kenraaliluutnantti Harald Öhqvistin johtaman II armeijakunnan esikunta ja operatiivinen osasto.

Viipurin valtaaminen oli puna-armeijan tavoite. Jos se onnistuisi, Suomi antautuisi.

Tilanne oli tukala, lähes mahdoton. Viimeiset väliasemassa viivyttäneet suomalaiset joukot olivat vetäytyneet taka-asemiin aivan Viipurin tuntumaan. Kaupunkia uhkasi saarrostus.

Maaliskuun 11. päivänä vihollisen kärkijoukot olivat jo Viipurin esikaupungeissa. Armotonta taistelua käytiin joka puolella, niin myös Ristimäen hautausmaalla.

Puna-armeijan tykistö suuntasi sinne voimakkaan tuli-iskun. Miehiä kaatui, ja ilmassa lenteli vainajien luita ja lahonneiden ruumisarkkujen palasia.

Viipurin pääpuolustuslinja oli tarkoitus vetää taaksepäin Patterin- mäelle. Samana maaliskuun 11. päivänä kenraaliluutnantti Öhquistille välitettiin kuitenkin kello neljän aikoihin tärkeä puhelinviesti. Se tuli ylipäällikkö Mannerheimiltä:

”Poliittinen tilanne vaatii pitämään nykyiset asemat vielä yli huomispäivän.”

Viesti oli helppo tulkita. Jos joukoille olisi annettu käsky perääntyä, Suomen neuvotteluasemat Moskovassa olisivat heikentyneet.

Ylipäällikkö Mannerheimin vaatima asemien pitäminen oli lähes mahdoton tehtävä. Suomalaiset joukot alkoivat kautta linjan olla niin väsyneitä, että nukkuivat kävellessään.

Viimeinen täysi sotapäivä, maaliskuun 12., oli Viipurissa samanlaista helvettiä kuin edellisetkin. Tykistötuli oli kiivasta. Vihollisen panssarit ryskyivät Maaskolan ratapihalla kohti keskustaa suojaten jalkaväkeä. Taivaalla jyrisi kymmeniä pommikonemuodostelmia.

Peli alkoi olla pelattu.

Ankarat ehdot

Presidentti Kyösti Kallio koki tuskaisen hetken maaliskuun 12. päivänä. Hänen oli allekirjoitettava valtuutus, joka salli Suomen neuvottelijoiden suostua Neuvostoliiton sanelemiin rauhanehtoihin. Samalla hän lausui läsnäolijoiden mieleen syvästi painuneet sanat: ”Kuivukoon käteni, joka on tällaisen paperin allekirjoittanut.”

Niin myös tapahtui – ainakin melkein. Vain muutamia kuukausia myöhemmin hänen oikea kätensä halvaantui niin, ettei hän voinut enää käyttää sitä kirjoittamiseen.

Rauhanehdot olivat ankarat.

Suomen piti luovuttaa Karjalankannas ja sen myötä Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen kaupungit, lisäksi Laatokan Karjala ja osia Sallasta sekä Kuusamosta, sekä Suomenlahden ulkosaaret Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari. Lisäksi Hangon alue tuli vuokrata 30 vuodeksi Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi.

Rauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa maaliskuun 13. päivänä kello yksi yöllä.

Tieto siitä tuli Suomeen seuraavana aamuna. Liput vedettiin puolisal-koon ympäri maan. Ihmiset itkivät avoimesti. Sanomalehtien lisälehdissä oli uutisen ympärillä surureunukset. Rauhanehdot koettiin vääryydeksi. Uuden sodan siemen oli kylvetty.

Hieman ennen puoltapäivää yleisradion kuuluttaja Kaisu Puuska-Joki ilmoitti lyhyesti: ”Nyt saamme kuulla ulkoasianministeri Väinö Tannerin puhuvan.”

Tanner kertoi rauhansopimuksen ehdot ja moitti pohjoisia naapurimaita, jotka olivat torjuneet kaikki avunpyynnöt.

”Olemme kuitenkin näyttäneet pienille kansoille tien, jota diktatuurimaiden vaatimusten edessä on käytävä. Meidän viaksemme jää vain se, että olemme liian pieni kansa. Maan itsemääräämisoikeus on silti säilynyt koskemattomana.”

Ihmisten mielessä kautta maan pyöri yksi ja sama ajatus:

Tämänkö takia meidän poikamme ja isämme ovat henkensä uhranneet? Tämänkö takia Suomen kansa on kaikkensa antanut? Tämänkö takia sadat ja taas sadat ovat kotirintaman pommituksissa surmansa saaneet?

Viipurin linnan alapihalla laskettiin kolmikielekkeinen sotalippu puolisalkoon, nostettiin vielä kerran ylös ja laskettiin lopullisesti alas. JR 7:n komentaja eversti Kaarlo Heiskanen antoi kokoonkäärityn lipun kaupungissa loppuun asti taistelleen 3. divisioonan komentajalle, eversti Auno Kailalle: ”Viipurin puolustajat luovuttavat tämän lipun siksi, kunnes se voidaan jälleen asettaa paikoilleen.”

Viipuria ei ollut vallattu, mutta siitä oli rauhansopimuksen mukaan luovuttava.

Päivää myöhemmin ylipäällikkö Mannerheim suuntasi päiväkäskynsä sotilailleen.

”…kun nyt parisataatuhatta vihollista lepää hangessa tai tuijottaa särkynein katsein tähtitaivaallle, ei syy ole teidän. Te ette heitä vihanneet ettekä tahtoneet heille pahaa, vaan seurasitte sodan ankaraa lakia, tappaa tai kuolla itse.”

X