Tuho tuli taivaalta

Tapio Vuorinen oli talvisodan aikaan 12-vuotias tamperelainen koulupoika. Sota-ajan muistot ovat syöpyneet voimakkaasti hänen mieleensä.

”Asuimme keskikaupungilla Näsilinnankadulla, mistä oli lyhyt matka pankkirakennuksen väestösuojaan. Kun pommi osui läheiseen Tuotannon taloon, suoja rupesi tärisemään ja ihmiset painuivat kumaraan. Paineaalto oli voimakas, vaikka rakennuksessa oli luonnonkiviseinät”, Vuorinen muistelee.

Vuorisen perhe siirtyi sotaa pakoon tuttuun maalaistaloon Kangasalle, jonka yli viholliskoneet toisinaan lensivät.

”Se oli ilkeää surinaa. Me pojat menimme ilmakiväärien kanssa kuusen alle. Piti ampua alas ryssän koneet, oltiin hengessä mukana. Talon isäntä tuli ja huusi meidät pois. Sanoi, että ne näkee teidät vaikka onkin korkealla.”

Pommeja pakkasessa

Varsinainen pelon ja kauhun päivä oli maaliskuun 2. päivä 1940, jolloin talitintit jo lauloivat kovasta pakkasesta huolimatta.

Idyllin rikkoivat hälytyssireenit. Ne ulisivat ilmahälytyksen merkiksi kello 12.17. Hieman myöhemmin lähestyi kaakosta Tamperetta neljän kilometrin korkeudessa 46 vihollisen pommikonetta. Kello 14.04 lensi luoteesta kaakkoon kaupungin yli 33 vihollispommittajan laivue, ja vielä kello 14.35 jyrisi etelästä pohjoiseen 25 pommikonetta. Ne pudottivat kaupunkiin sekä miina- että räjähdyspommeja.

Maaliskuun 2. päivän pommituksessa syttyi Tampereella 22 tulipaloa, kymmenen taloa tuhoutui kokonaan ja 30 vaurioitui. Räjähdyskuoppia löydettiin yli 600, joista suurimmat olivat 5–6 metrin syvyisiä. Yhdeksän ihmistä sai surmansa ja kolmisenkymmentä haavoittui.

Yksi tuon päivän uhreista oli 14-vuotias ilmavalvoja Martti Mykrä, joka hoiti tehtäväänsä Sorsapuistoa vastapäätä olleen talon katolla. Pommituksen aikana hän putosi hissikuiluun.

”Talon rappukäytävässä on hänen muistolaattansa. Hänet haudattiin sankarivainajana Kalevankankaan sankarihautaan vastapäätä kunniakäytävää. Hän oli yksin tullut evakkona Karjalan Kannakselta Hiitolasta”, Tapio Vuorinen sanoo.

Seinäkello pysähtyi

Eira Laalahti oli talvisodan aikana 18-vuotias lotta. Perhe asui Messukylässä. Vaikka matkaa Tampereen keskustaan oli useita kilometrejä, sielläkin pelättiin pommituksia.

”Pakkaset olivat kovat. Aina oli huopatossut ja ulkovaatteet vuoteen vieressä. Ne olivat tarpeen, kun juostiin ulos kuusen juurelle suojaan”, Laalahti muistelee.

Yhdessä helmikuun hyökkäyksessä pommeja putosi summittaisesti niin Nokialle, Epilään kuin myös Messukylään.

”Olin käymässä kirkolla kansanhuollossa ja pääsin kansakoulun kellariin turvaan, kun koneet lensivät yli. Kuusi pommia osui sille alueelle, missä meidän talo oli. Se oli täysin hajalla, mutta kotona ei onneksi ollut ketään. Minulla on jäljellä vieläkin radio, jossa on sirpaleen jälkiä. Seinäkello oli pysähtynyt mutta ehjä, ja nyt se on lapsilla”, Laalahti kertoo.

Pommitusten kohteena olivat erityisesti Tampereen tehtaat ja rautatieasema, jonka viereiseen Tammelan kaupunginosaankin putoili pommeja. Kymmeniä puutaloja syttyi tuleen ja tuhoutui. Samoin kävi Kyttälän kaupunginosassa.

Kun pakkasta oli liki tai jopa yli 30 astetta, palopostit ja letkut jäätyivät, samoin sammutusvedet talojen seinille. Ruuskasen talo Hämeensillan korvassa oli tammikuun 15. päivän sammutustöiden jälkeen jääpuikkojen koristama jäälinna. Näin muisteli aikanaan Tampere palaa! -lehdessä Johan Leino:

”Pommikoneet tulivat suoraan etelästä. Havaintopaikkani oli Lokomon katolla. Koneet lensivät matalalla, aurinko välkkyi niiden rungoissa. Kun pommit irtosivat, ilma oli ujellusta täynnä. Saimme luvan mennä katsomaan, tarvitaanko apua. Ruuskasen talo paloi vielä. Kosken rantaan oli kasattu suuret määrät asukkaiden irtaimistoa. Siinä olivat tyylihuonekalut ja hetekat ilman mitään suojapeitteitä.”

Huhupuheita

Suojeluskuntapoika Tapio Vuorinen teki kaverinsa kanssa iltaisin kierroksen pimennetyssä kaupungissa. Heillä oli keltainen käsivarsinauha ja tehtävänä koputtaa ovelle ja käydä huomauttamassa, jos pimennysverhojen raoista näkyi pienintäkään valontuiketta.

”Se oli hyvin jännittävää. Vaikka katulyhdyt eivät palaneetkaan, lumi heijasti sen verran valoa, että pystyimme liikkumaan pimeässä tutuilla kaduilla”, Vuorinen toteaa.

Talvisodan aikana lottana toimineen Eira Laalahden mieleen on jäänyt voimakkaana näkymä pommien tuhoamasta kotitalosta. Kuva: Kari Santala.

Autojen etuvalot piti maalata tukkoon niin, että keskelle sai jäädä vain kapea viiru, mistä valo lankesi tielle. Lisäksi lyhdyn päällä oli lippa. Linja-autot oli maalattu valkoisella suojavärillä.

Ilmahyökkäyksen uhatessa katuliikenne piti ohjeiden mukaan pysäyttää, ajoneuvot ajaa tien oheen ja hevoset riisua valjaista ja viedä talojen pihoihin, joissa ne piti kiinnittää vahvasti karkaamisen varalta. Ja jos pommitus yllätti, piti juosta läheiseen porras- tai porttikäytävään ja hätätilanteessa heittäytyä pitkälleen maahan.

Sanomalehdet eivät pommituksia kovinkaan isosti käsitelleet. Pelon ja pakokauhun lietsominen oli kielletty. Yleensä riitti lyhyt uutinen: ”Tamperetta pommitettu, vahingot vähäisiä”.

Kun ei radiota ollut läheskään joka kodissa, syntyi epämääräisiä huhupuheita.

”Naapurit koputtivat usein ovea ja pyysivät saada kuunnella uutisia. Sunnuntaiaamuisin väkeä pyrki kuuntelemaan myös radion jumalanpalvelusta”, Eira Laalahti muistelee.

Hamstraus kannatti

Jatkosodan aikana oli ruuasta pulaa, mutta ei vielä talvisodan kuukausina. Nälkää ei tarvinnut kärsiä. Eira Laalahti muistaa, että heillä oli kotona isot tonkat täynnä riisiä ja vehnäjauhoja ja hunajaakin isot ruukulliset.

”Äitini oli kaukaa viisas. Kun sodan uhka oli ilmassa, hän alkoi jo kesällä hamstrata ruokatarvikkeita, kuten kahvia ja vehnäjauhoja”, muistelee puolestaan Tapio Vuorinen.

Tampereen kauppahalli oli sodan aikana auki aivan kuin ennen sotaakin. Lehtien pikkuilmoituksista saattoi lukea, että auki olivat niin Hellä Koskelan maito-, ruoka -ja siirtomaakauppa, kalaliike P. Nygren tai Liha Pasi lihakäytävällä.

Muonaa tarvitsivat myös rintamalla olevat miehet. Kaupungin lotat ja sadat yksityishenkilöt leipoivat sotaleipää yli 850 000 kiloa. Urakka oli mittava, mutta ei jäänyt vain sotaleivän leipomiseen. Naiset valmistivat tuhatmäärin lumipukuja, paitoja, housuja, tallukoita ja villasukkia.

Kotirintamalla tekivät oman osuutensa myös tamperelaiset sotilaspojat. Työpanoksellaan he vapauttivat miehiä etulinjoille, missä alkoi helmikuussa olla huutava pula reserveistä. Tappiot ja väsymys painoivat päälle.

”Olimme mottimetsässä, keräsimme rautaromua ja kävimme rottasotaa, vihollisen desanttejakin jahdattiin. Meitä yhdisti voimakas tunne isänmaata uhkaavasta vaarasta. Yhteishenki oli voimakas. Silloin ei sutattu seiniä eikä potkittu mummoja”, Vuorinen toteaa.

Liput puolitankoihin

Maaliskuun 13. päivänä tuli tieto rauhasta ja sen ankarista ehdoista.

”Liput laskettiin puolitankoihin. Kaikkialla kaduilla näki itkeviä ihmisiä. Ei me pojat oikein tajuttu, kuinka vakavasta asiasta oli kyse. Jotenkin vain helpotti, ettei enää tarvinnut pelätä”, Tapio Vuorinen muistelee.

Pelkoa oli mahtunut kolmeen kuukauteen yllin kyllin. Tampereella ehdittiin antaa 60 ilmavaroitusta tai -hälytystä, joiden takia tamperelaiset joutuivat olemaan väestösuojissa yhteensä yli 47 tuntia. Jokainen kirkas pakkasaamu oli pelottava, sillä vihollisen pommikoneet lensivät mieluiten pilvettömällä taivaalla.

Koulut olivat pitkään kiinni. Vielä rauhantulon jälkeenkin osa oli suljettuna, koska niihin majoitettiin Karjalan evakkoja. Myös Eira Laalahden opiskelu kauppaopistossa katkeili.

”Päivystin muiden lottien kanssa asemalla, jonne talvisodan alettua saapui evakkojunia yötä päivää. He tulivat härkävaunuissa, joissa olot olivat surkeat. Korjasimme kaikki jätteet ja jätökset pois, toimme vettä ja ruokaa, pesimme pikkulapsia asemaravintolan tiloissa”, Laalahti sanoo.

Sodan aikana hän työskenteli kaatuneiden jäämistötoimistossa.

”Toimitimme omaisille ne vainajien esineet, mitä rintamalta tuli. Tilanne oli aina hyvin herkkä. Yleensä omaiset olivat surunsakin keskellä iloisia, kun kaatuneesta isästä tai veljestä jäi edes jokin konkreettinen muisto.”

Vielä viikkoja talvisodan päättymisen jälkeen Tampereen sanomalehdissä saattoi olla parinkin sivun verran kaatuneiden kuolinilmoituksia. Tavallisin teksti kuului: ”Uhrasi nuoren elämänsä taistelussa uskonnon, kodin ja isänmaan vapauden puolesta.”

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 8/2010.