Suomi – sotahistorian luvattu maa
Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa muistellaan mielellään, kuinka liittoutuneiden voitto Hitlerin Saksasta pelasti Euroopan fasismin ikeeltä ja murhanhimoiselta rasismilta. Venäläisille toinen maailmansota merkitsee ”suurta isänmaallista sotaa”, briteille kansanyhteisön historian ”ylevintä hetkeä”, amerikkalaisille kansakunnan ”parhaimman sukupolven” urotöitä.
Toisesta ääripäästä löytyy Saksa, joka jo vuosikymmeniä on itseruoskinnan hengessä potenut huonoa omaatuntoa natsismista ja juutalaisten kansanmurhasta. Ulkopuolisen on joskus vaikea käsittää, kuinka vakava asia Saksassa edelleen on. Vuonna 2007 eläkeläismies, joka oli opettanut Adolf-koiransa nostamaan ”Heil Hitler!” -komennolla oikean käpälänsä, tuomittiin natsisymbolien käytöstä viideksi kuukaudeksi vankilaan. Koira otettiin huostaan, uudelleennimettiin ”Adiksi” ja koulutettiin olemaan nostamatta tassuaan liian korkealle.
Suomi taisteli jatkosodassa Saksan rinnalla, mutta sodan muistamisessa olemme huomattavasti lähempänä liittoutuneita. Tiettyä historiallista ironiaa on siinä, kuinka paljon yhteistä on venäläisten kiihkoisänmaallisuudesta ja militarismista arvostellulla Voitonpäivällä ja Suomen itsenäisyyspäivällä: sotilasparaatit, seremoniat sankarihaudoilla, veteraanien kunnioittaminen, ylpeys omien arvojen puolustamisesta viimeiseen saakka. ”Suuren isänmaallisen sodan” tilalla meillä on talvisodan ihmeemme ja torjuntavoittomme.
Suhteessa väestömäärän tuskin missään muualla julkaistaan niin paljon sotakirjallisuutta kuin Suomessa. Kaukopartioromaanit muodostavat oman satojen nimikkeiden ruudinkatkuisen genrensä, ja kuten Heidi Köngäksen ja Jenni Linturin tuoreet romaanit osoittavat, sota tarjoaa puhuttelevan kontekstin myös kunnianhimoisemmalle kaunokirjallisuudelle. Historioitsijasukupolvi toisensa jälkeen haluaa tehdä sotatulkintansa. Tällä hetkellä pinnalla ovat ruohonjuuritason sotakokemukset ja sotatraumojen ylisukupolviset vaikutukset.
Pitäisikö olla jopa huolissaan siitä, että sota kiinnostaa suomalaisia niin kovasti vielä 67 vuotta päättymisensä jälkeenkin? Olemmeko vanhoihin juoksuhautoihin kangistuneita sotahulluja korsupatriootteja? Onko toisen maailmansodan kokemuksilla enää relevanssia globalisoituneessa ja yhdentyneessä nykymaailmassa?
Sodalla on universaalia kiehtovuutta, joka ei rajoitu pelkästään suomalaisiin. Sodassa ihmisluonne näkyy raadollisimmillaan, kaikesta paitsi eloonjäämispyrkimyksestä riisuttuna. Sota on elämän äärimmäinen muoto, jossa niin hyvyys kuin pahuuskin nousevat rauhanajalle tuntemattomiin sfääreihin. Sotahistoria tarjoaa samaistumiskohteita, elämyksiä, opetuksia, viihdettäkin.
Emme voi olla kosmopoliitteja postnationalisteja, ellemme tunne oman kansakuntamme kohtalonvaiheita. Suomi selvisi sodasta runneltuna mutta itsenäisenä. Saavutuksen suuruutta voi miettiä vaikka tutustumalla Baltian maiden, Romanian tai Unkarin historiaan. Silloinen liittokumppanimme luhistui 12 vuodessa ja vihollisemmekin pisti lapun luukulle 70 vuoden jälkeen, mutta demokraattinen Suomi täyttää 95 vuotta.