Syöttöhäiriö kuudestilaukeavassa: Länkkäreiden puhtoiset sankarit muuttuivat 1960-luvulla rosoisemmiksi

Miksi westernit ovat olleet suomalaisille erityisen tärkeä lajityyppi? Pertti Avolan uutuuskirja käsittelee lännenelokuvien ja historian suhdetta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Sam Peckinpahin ohjaama Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) on tunnetuimpia lännenlegendojen elämää kuvaavia elokuvia. Billy the Kidiä (kesk.) esitti tällä kertaa Kris Kristofferson.

Miksi westernit ovat olleet suomalaisille erityisen tärkeä lajityyppi? Pertti Avolan uutuuskirja käsittelee lännenelokuvien ja historian suhdetta.
(Päivitetty: )
Teksti: Matti Rämö

Moni suomalainen mies ratsasti 1950-1970-luvuilla viikonloppuisin preerialle – olohuoneessaan tai elokuvateatterissa. Heillä oli mistä valita.

Lehtikioskeissa oli parhaimmillaan toistakymmentä villiin länteen sijoittuvaa pokkaria ja sarjakuvaa El Zorrosta FinnWestiin ja Texistä Pecos Billiin. Merkittävimmät lännensarjat Lännen tiestä Bonanzaan löysivät tiensä kahden tv-kanavan muuten niukkaan ohjelmistoon.

Yhdysvalloissa 1950- ja 60-luvulla kokoistuskautta eläneet lännenelokuvat olivat tuttu näky suomalaisissa kinoissa. Myös italialaisia spagettiwesternejä tuotiin Suomeen runsaasti.

”Kaikesta tästä päätellen western on ollut täällä todella suosittu lajityyppi”, Pertti Avola, 62, sanoo.

Pitkän linjan elokuvakriitikko ja toimittaja tarkastelee western-elokuvien ja historian suhdetta uudessa kirjassaan Ruutia valkokankaalla – elokuvien villi länsi (Jalava). Avola näkee yhteyden myös suomalaisten western-innostuksen ja historian välillä.

Lännenviihteen kukoistuskausi osuu yksiin nopean rakennemuutoksen kanssa.

”Valtava määrä ihmisiä muutti maalta kaupunkeihin, tehtaisiin ja vastaaviin töihin. Moni heistä koki uudessa ympäristössä olonsa juurettomaksi ja toisaalta kaipasi viihdykettä vapaa-aikaan. Vaikuttaa siltä, että lännentarinat vetosivat suuren muuton kokeneiden vanhaa kotiseutua kohtaan tuntemaan nostalgiaan.”

Myyttien arkku

Tämä on ainoa oikeaa Billy the Kidiä todistettavasti esittävä kuva. © Alamy/mvphotos

USA:n historiassa villin lännen ajanjakson lasketaan ulottuneen 1850-luvulta 1890-luvun alkuun. Sillä välillä suuret kultalöydöt kiihdyttivät vaellusta asuttamattomille preerioille, joilta uudisraivaajat lähtivät etsimään onneaan vaaroista huolimatta. 1800-luvun lopussa intiaanit oli nitistetty, länsi asutettu ja junarata vedetty halki mantereen. Samalla karjatalous oli teollistunut niin, ettei lehmipoikia enää tarvittu entiseen malliin.

Vaikka ajanjakso oli verrattain lyhyt, se on jättänyt vahvan jäljen amerikkalaiseen kulttuuriin. Myyttien aarrearkusta on poimittu tarinoita sivistyksen ja erämaan yhteentörmäyksestä, lain ja oikeudenmukaisuuden ristiriidoista sekä kapitalismin voittokulusta.

Kylän roistoista vapauttavalla cowboylla on ikuinen paikka amerikkalaisten kansallissankareiden galleriassa. Siitäkin huolimatta, ettei historia tue mielikuvia villin lännen oikeuskäytäntöjen ihanteellisuudesta.

”Villin lännen aika oli tavattoman kaoottista. Rajaseuduilla vaelsi erilaisia ihmisiä erilaisista kulttuureista, ja kaikki yrittivät hankkia toimeentuloaan jollain tavalla”, Avola sanoo.

”Vahvojen miesten ihanne juontuu siitä, että yhteiskunnan rakenteiden luominen vaati määrätietoisia ihmisiä. Vaurastuttuaan ja saatuaan valtaa monet heistä alkoivat käyttää muita härskisti hyväkseen.”

Preerian politiikkaa

Doris Day lainasi kasvonsa Calamity Janelle vuonna 1953 valmistuneessa elokuvassa Tarkk’ampujatyttö.

Lännen historia ja tarinat ovat usein sulautuneet yhteen.

”Monen lännen sankarin myyttiä on rakennettu jo heidän elinaikanaan, myös heidän itsensä toimesta. Jälkeenpäin on vaikea erottaa, mikä kerros on totta ja mikä legendaa”, Avola sanoo.

Tuore kirja paneutuu lännenelokuviin yksinomaan todellisen historian näkökulmasta. Se esittelee huolellisesti lehmipoikien ja karjaparonien arkea ja kertaa Jesse Jamesin, Billy The Kidin ja Calamity Janen kaltaisten hahmojen todellisia elämänvaiheita. Ne ovat järjestään kaukana elokuvien villistä lännestä.

Viihdeteollisuudella ei ole tapana antaa todellisuuden pilata hyvää tarinaa. Lännen myyttejä on kuitenkin kuvattu eri aikoina eri tavoin.

”Intiaanit olivat pitkään vihollisia, mustia näkyy korkeintaan palvelijoina ja meksikolaiset olivat alinta kastia. 1960-luvulla vastakulttuuriasenteet vaikuttivat myös westerneihin. Lännen historiaa alettiin kuvata aiempaa realistisemmin ja vähemmistöjen asemaa arvioitiin uudestaan. Radikaaleihin nuoriin vedottiin tekemällä päähenkilöistä antisankareita.”

Butch ja Kid – Auringonlaskun ratsastajat (1969) ja Hurja joukko (1969) olivat kapinallisuudessaan toista maata kuin Gary Cooperin ja John Waynen vakaiden sheriffien kannattelemat lännenelokuvat. Esikuviaan kyynisemmät ja väkivaltaisemmat spagettiwesternit sekoittivat pakkaa entisestään.

1960-ja 70-luvun taitteessa preerialla käytiin kulttuuripoliittista taistelua.

”John Wayne kiersi tuolloin westernistä toiseen esittäen enemmän itseään kuin roolihahmojaan. Konservatiivien ikoni vetosi republikaaneihin ja sai niskoilleen liberaalien vihat. ”

Kohti auringonlaskua

Wayne hyödynsi asemaansa kampanjoimalla 1980-luvulla Ronald Reaganin presidenttiyden puolesta.

”Jos näyttelijä vetäisi tänä päivänä lännenvermeet ylleen ja menisi kehumaan Donald Trumpia, hän näyttäisi naurettavalta”, Avola uskoo.

1970-luvun jälkipuoliskolla toiminnan miehet siirtyivät nykyaikaan ja kaupunkeihin rikoselokuvissa. Tappajahain ja Tähtien Sodan menestystä seurannut fantasiaspektaakkelien aika muokkasi nuorten elokuvamakua uuteen suuntaan.

Lännenmiehen kohtaloksi jäi ratsastaa auringonlaskuun.

”Tunne katoavan ajan äärellä olemisesta on vahvasti läsnä esimerkiksi Sam Peckinpahin westerneissä.”

1970-luvun puolivälin jälkeen lännenelokuva on noussut harvakseltaan parrasvaloihin Armottoman (1992) tai Deadwood-tv-sarjan (2004) kaltaisten onnistumisten myötä. Avola uskoo, ettei perinteinen lajityyppi koskaan kuole, mutta sen paikka tulee olemaan marginaalissa.

Niin kauas lännenmaisema on nykyihmisistä etääntynyt.

”Oma sukupolveni kasvoi pienestä pitäen villin lännen tarinoiden parissa. Nykynuorilla ei ole vastaavaa sidettä lännenmytologiaan tai sen heijastamaan erämaaympäristöön.”

X