Takaisin Karjalaan
”Kun sireenit seuraavan kerran Viipuris’ kukkii, myö ollaan siel’ ” Näin kerrotaan karjalaisten evakkojen haaveilleen yhä väkevämmin talven ja kevään 1941 aikana.
Torikauppa kävi vilkkaana Viipurin Pyöreäntornin edustalla kesällä 1942. Kuva: SA-kuva.
Toive toteutui, sillä itsenäisyyspäivänä 6.12.1941 eduskunta julisti niin sanotut luovutetut alueet liitetyksi jälleen Suomen tasavaltaan. Tuolloin Suomen kansa uskoi, ja uskoi vielä monta vuotta eteenpäin, että Karjala oli nyt lopullisesti liitetty Suomeen.
Tätä toivorikkautta ja karjalaisille ominaista tulevaisuudenuskoa todisti se, että heti hyökkäysvaiheen menestyksellisesti alettua heinäkuussa 1941 evakot alkoivat valmistautua kotiin muuttoa varten. Karjalan liitto oli kesäkuussa ennen sodan syttymistä ruvennut valmistamaan alustavia suunnitelmia paluun varalta. Ensimmäiset palasivat Laatokan Karjalan pitäjiin jo ennen kuin se oli edes laillisesti mahdollista.
Ylipäällikön julistuksella takaisin vallatulla alueella tuli heti voimaan Suomen laki. Hieman epävarmuutta oli herättänyt se, pidettiinkö Karjalaa vallattuna alueena, sotasaaliina vai luovutettuna alueena, jossa palattaisiin takaisin ennen sotaa vallinneeseen järjestykseen. Ylipäällikkö hyväksyi päämajan sotilashallinto-osaston lainopillisen asiantuntijan, Olavi Hongan tulkinnan, jonka mukaan Karjalaa ei vallattu, vaan se palautettiin takaisin valtakuntaan.
Karjalaisen yhteiskunnan voimahahmon, ministeri Erkki Paavolaisen mukaan karjalaisten paluu hävitettyyn maakuntaan ei läheskään aina perustunut niin paljon taloudellisiin laskelmiin kuin ”tunteenomaiseen ikävään ja kotiseuturakkauteen”. Sitä vastoin valtiovallan karjalaisten muuttoa rohkaisevan toiminnan takana olivat kylmät taloudelliset seikat, ennen muuta elintarvikekysymys. Karjalan pellot oli saatava jälleen kasvamaan leipäviljaa ja perunaa.
Ennen sotaa erittäin pientilavaltainen Karjala oli ollut karjatalousaluetta. Nyt oli mahdotonta nopeasti luoda paljolti teuraaksi joutuneen evakkokarjan tilalle riittävän paljon uutta karjaa. Puhtaasti elintarvikekysymyksenkin vuoksi oli keskityttävä juuri leipäviljaan ja perunaan. Tästä osti puolustusvoimat suuren osan ihan paikalla.
Vuoden 1942 jälkeen saatiin melkein koko alueen peltoala eli 270 000 hehtaaria viljelykselle, aivan sotatoimialuetta lukuun ottamatta ja maakunta muuttui omavaraiseksi, jopa elintarvikkeita vieväksi alueeksi. Karjalaisten ahkeruudella oli koko maan kansanhuollon kannalta ratkaiseva merkitys.
Helppoa muutto takaisin kotiin ei useinkaan ollut, sillä kaksi sotaa oli kulkenut alueen yli. Pellot ja metsät oli raiskattu, talot ulkorakennuksineen usein poltettu tai vieraiden jättämässä siivottomassa kunnossa. Mutta karjalaiset eivät pelänneet työtä.
Suuri ongelma oli työvoimapula, koska kaikki nuoremmat miehet olivat sotapalveluksessa. Toinen usein lähes ylittämätön ongelma oli rakennustarpeiden puute. Onneksi suomalainen pienviljelijä osasi tuohon aikaan tehdä käsillään mitä vain.
Naisten ja nuorten, jopa lasten osuus jälleenrakennuksessa oli merkittävä. Tilanteen rauhoituttua rintamilla myös rintamajoukot osallistuivat laajalti jälleen rakennukseen, ensimmäisen vuoden aikana ne rakensivat Kannakselle 800 asevelitaloa. Ensimmäinen talvi oli monelle perheelle raskas, mutta kun siitä oli selvitty alkoivat olot parantua.
Aina omatoimiset karjalaiset ja heidän järjestönsä olivat toivoneet, että valtakuntaan liittämisen jälkeen mahdollisimman pian voitaisiin luopua alueen sotilashallinnosta ja siirtyä normaaliin siviilielämään, kunnallishallintoon.
Päämaja oli kuitenkin toista mieltä ja joistakin pienistä myönnytyksistä huolimatta Karjala pysyi koko ajan vuoteen 1944 saakka sotilashallinnon alaisena. Tässä voi nähdä myös merkin päämajan ja ylipäällikön harjoittamasta laajemmasta poliittisesta suuntauksesta, koko suomalaisen yhteiskunnan militarisoimisesta. Samoja piirteitä eli sotilaiden kasvavaa vaikutusvaltaa oli nähtävissä myös muun Suomen kunnallis- ja aluehallinnon alueilla. Tappio sodassa onneksi keskeytti tämän epädemokraattisen kehityksen.
Kolmen vuoden kuluttua Karjalan kansa joutui uudestaan evakkotielle. Kuten viipurilainen kirjailija Lempi Jääskeläinen kirjoitti, ”Vielä kerran ovat Viipurin edustalla lännen suora säilä ja idän käyrä sapeli iskeneet kilahtaen yhteen”.
Karjala joutui jälleen miehittäjän armoille, mutta kuten 1940 niin nytkin 1944 tyhjänä väestöstä, joka alkoi jälleenrakentaa Suomea pienempien rajojen sisällä.