Terttu pääsi ylioppilaaksi sodan varjossa - ilman ylioppilaskirjoituksia

Seuran arkistosta: Terttu Vaahtera pääsi ylioppilaaksi keväällä 1942. Jatkosota ja poikkeusolot varjostivat hänen opiskelunsa alkua.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Ehkä oli enemmän helpotus, kun saimme tietää, että pääsimme ylioppilaiksi ilman kirjoituksia”, Terttu sanoo.

Seuran arkistosta: Terttu Vaahtera pääsi ylioppilaaksi keväällä 1942. Jatkosota ja poikkeusolot varjostivat hänen opiskelunsa alkua.
(Päivitetty: )
Teksti:
Marja-Terttu Yli-Sirniö

Koulujen päättäjäispäivä keväällä 1942 oli lauantai 30. toukokuuta. Jatkosota jylisi jossain kaukana, kun Suomen kouluissa veisattiin Suvivirttä.

Sotakevään abiturienteille päivä oli erikoinen: heidät julistettiin ylioppilaiksi koulun päästötodistuksen arvosanojen perusteella ilman ylioppilaskirjoituksia.

Sotien aikaan sama käytäntö toteutui vain kahdesti. Ensimmäisen kerran talvisodan jälkeen keväällä 1940 ja nyt, jatkosodan ensimmäisenä keväänä. Käytäntöä on selitetty sillä, että näin yliopisto yritti auttaa opiskelijoita kirimään opintojaan.

Yksi kevään 1942 ylioppilaista oli Iittalasta kotoisin oleva Terttu Vaahtera. Hän painoi valkolakin päähänsä hämäläisessä Toijalan yhteiskoulussa yhdessä 21 luokkatoverinsa kanssa.

Hattu oli käyty ostamassa jo hyvissä ajoin.

”Kävimme äitini kanssa päiväseltään Helsingissä jo ennen vappua, nimipäivänäni 26. huhtikuuta. Hatun ostimme Bacherin hattuliikkeestä.”

Aivan lakkiaisten alla Terttu Vaahtera sai huomata, kuinka sodan vuoksi ihmisiä ja heidän liikkumistaan tarkkailtiin aivan tavallisessa arjessa.

”Olin menossa lakkiaisia varten kampaajalle Hämeenlinnaan. Matkalla junassa tuli henkilöllisyyskorttien tarkastus. Siinä samassa tajusin, että minulla ei ollut sitä mukanani. Poliisit olivat tosi tiukkoja, etteivät ihan uhanneet minua putkalla”, Terttu naurahtaa.

”Ympärillämme oli paljon meille tuttuja, jotka vakuuttivat poliiseille, että minä olen minä. Äitinikin aneli, että seuraavana päivänä on sentään koulun päättäminen ja lakkiaiset. Lopulta pääsimme jatkamaan matkaa.”

Juhlien aamuun asti

Lakkiaispäivä oli kaunis, aurinkoinen kevätpäivä. Koulun juhlalliseen tilaisuuteen osallistuivat Terttu Vaahteran äiti ja kolme nuorempaa sisarta. Perheen liikemiesisä oli kuollut talvisodan aattona, syksyllä 1939.

Kotona tuoretta ylioppilasta juhlittiin vasta myöhemmin, mutta lakkiaispäivästä nuoret ottivat ilon irti. Valokuvauksen jälkeen viisi Iittalasta kotoisin olevaa tuoretta valkolakkia suunnistivat vuokra-autolla Aulangolle juhlimaan.

Seuraavan yön koko luokka juhli yhdessä. Sunnuntaiaamun valjetessa he vielä kokoontuivat koulun pihalle, lipputangon ympärille.

”Muistelimme kouluaikoja ja lauloimme, Gaudeamus igiturin tietysti ensimmäiseksi.”

Terttu Vaahtera muistaa, että yksi luokkatovereista esiintyi lakkiaisissa sotilaspuvussa, mutta sitä, oliko tämä ollut jo rintamalla, hän ei tiedä.

Terttu itsekin oli osallistunut sotaan lottana kotikuntansa ilmavalvonnassa. Hän muistaa yhä maaliskuun yön vuonna 1940, jolloin lähellä Iittalan asemaa tapahtui vakava junaonnettomuus. Juna oli täynnä Ruotsiin menossa olevia sotalapsia.

Yksi Tertun luokkatovereista oli lakkiaispäivänä surullinen.

Samalla ylioppilasluokalla oli kaksi sisarusta sekä heidän poikaserkkunsa. Koska joku piti luokalta reputtaa, valinta osui kolmikon ainoaan tyttöön.

”Tuolloin puhuttiin, että häntä ei päästetty ylioppilaaksi, koska hän oli tyttö. Olihan se naisten sortoa.”

Helsinkiin, Helsinkiin

Koulun jälkeen Terttu Vaahtera aprikoi eri opiskelupaikkojen välillä ja päätyi lainopilliseen tiedekuntaan. Hän piti välivuoden ja aloitti opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1943.

”Oli itsestään selvää, että lähden jatkamaan opintoja. Äitinikin vaati sitä ehdottomasti”, Terttu Vaahtera kertoo.

”Kun viime metreille mietin, mitä alkaisin opiskella, äitini sanoi pariinkin kertaan, että mene vaan sinne lainopilliseen. Sehän on lyhyempi koulutus ja valmistut nopeammin.”

Helsingissä Terttu Vaahtera asettui asumaan entisen pianonsoiton opettajansa, neiti Spetsin luokse Mariankadulle.

Neiti Spets katsoi muutenkin nuoren ylioppilastytön perään.

”Hän oli aina minua rautatieasemalla vastassa, kun tulin Iittalasta Helsinkiin. Sodan vuoksi junat myöhästelivät jatkuvasti, esimerkiksi seitsemän iltajuna saattoi olla perillä vasta puolenyön aikaan. Junat saattoivat seistä pitkään asemilla eikä aikatauluista ollut mitään tietoa”, Terttu Vaahtera muistelee.

”Toin aina tullessani kotoa valtavia määriä ruokaa. Monta kertaa äiti lähetti neiti Spetsillekin kananmunia, maitoa ja kermaa, joista tietysti sota-aikaan oli kova pula.”

Neiti Spets oli asemalla myös sinä helmikuun iltana vuonna 1944, kun venäläiskoneet seuraavana yönä pommittivat pääkaupunkia.

”Olimme jo päässeet kotiin ja olin ennättänyt mennä nukkumaan, kun neiti Spets tuli herättämään minut. Ehdimme pukea vaatteet ylle ja juoksimme pommisuojaan. En kuitenkaan muista pelänneeni, koska pommisuojassa oli niin paljon ihmisiä.”

Seuraavana aamuna Terttu Vaahtera meni tunnollisesti luennolle.

”Meillä piti olla valtiosääntöoikeuden tentti. Se kuitenkin siirrettiin, koska olimme valvoneet koko edellisyön.”

Venäläiset pommittivat Helsinkiä kolme kertaa kymmenen päivän välein helmikuussa 1944. Terttu Vaahtera muistaa olleensa Helsingissä vain keskimmäisen pommituksen aikaan. Viimeisessä pommituksessa myös yliopisto sai osuman.

Muistikuvat pommitusten jäljistä ja kaupungin raunioista ovat jo pyyhkiytyneet Tertun, 88, muistoista.

Vapusta pikkuvappuun

Seuraavana syksynä, välirauhan tultua, yliopisto avautui vasta marraskuun alussa. Opiskelijoiksi kirjoittautuneita oli 4 300 ja heistä peräti 70 prosenttia oli naisia.

Rauhanajan paluun näki muun muassa siitä, että siviilipukuisia nuoria miehiä alkoi näkyä taas enemmän yliopistolla. Kun rintamalla olleet miehet palasivat yliopistoon, naisia oli opiskelijoista enää 45 prosenttia.

Syksyllä 1944 opinnot aloitti myös Tertun sisar Tyyra, ja sisarukset muuttivat asumaan ekonomi Yrjö Tuomikosken perheeseen Rikhardinkadulle. Sisarusten viimeinen yhteinen asunto oli Kulosaaressa aatelisneiti Aline af Forsellesin luona.

1940-luvun opiskelijaneidoille tärkeä kiintopiste Helsingissä oli Hämäläinen osakunta Helsingin Kampissa. Siellä laulettiin, juotiin kahvia ja joskus tanssittiinkin. Osakunnassa juhlittiin aina myös vappua.

”Tuohon aikaan ylioppilaslakki laitettiin päähän vasta kello 12 yöllä. Se oli hyvin juhlallinen hetki”, Terttu Vaahtera hymyilee.

Vapusta alkaen ylioppilaslakkia pidettiin koko kesä. Syyskuun viimeinen päivä oli niin sanottu pikkuvappu, jolloin lakit laitettiin pois.

”Muistan eräänkin vapun, kun olin katsomassa Mantan lakitusta entisen luokkatoverini Annikki Elosuon kanssa. Myöhemmin hänestä tuli Annikki Suviranta ja Suomen ensimmäinen nainen ministeriön osastopäällikkönä.”

Peruttu luento

Terttu Vaahtera sai valmiiksi alemman lainopin tutkinnon ja valmistui varanotaariksi vuonna 1946. Edellisen joulun alla hän oli tentissä, jonka muistaa edelleen.

Kansantaloustieteen tentti, jossa Terttu Vaahtera oli ainut tentittävä, järjestettiin professori Leo Harmajan kotona Korkeavuorenkadulla.

Professorin tytär oli vuonna 1937 kuollut runoilija Saima Harmaja. Perheen poika, Saiman pikkuveli Tapani oli kaatunut talvisodassa hänen ohjaamansa koneen tuhouduttua.

”Heidän asuntonsa seinällä riippui jokin osa tuosta tuhoutuneesta koneesta”, Terttu Vaahtera kertoo.

Marraskuusta 1945 helmikuuhun 1946 käytiin Säätytalolla Helsingissä rauhanehtojen vaatima sotasyyllisyyoikeudenkäynti, jossa tuomittiin Suomen jatkosodan aikaista poliittista johtoa. Terttu Vaahtera istui tuolloin hallinto-oikeuden professori Veli Merikosken luentosarjaa.

Terttu toki tiesi oikeudenkäynnistä, mutta ei ollut siitä kovin kiinnostunut. Hän kuitenkin muistaa vielä sanatarkasti professorin sanat sotasyyllisyysoikeudenkäynnin jälkeisellä luennolla.

”Professori astui luentosaliin ja me opiskelijat nousimme seisomaan.”

”Hyvät herrat ja hyvä neiti”, Merikoski aloitti ajan tavan mukaan. ”Neiti” viittasi luentosalin ainoaan naiseen, Terttu Vaahteraan.

”Tänä aamuna on Suomen perustuslakia loukattu niin syvästi, että olen katsonut aiheelliseksi peruuttaa tämän luennon, enkä siis tule pitämään luentoa tänään. Voitte poistua”, Merikoski sanoi, pamautti sanojensa vahvistukseksi lakikirjan kiinni ja poistui salista.

Terttu Vaahtera jatkoi opintojaan ylempää lainopin tutkintoa varten. Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkoi haluta töihin. Vuonna 1949 meni aivan uuden poliisiviraston, Ratakadulla aloittaneen Suojelupoliisin palvelukseen.

Myöhemmin hän tapasi Supon pikkujouluissa ylietsivä Johannes Yli-Sirniön.

Heistä tuli myöhemmin aviopari, ja minusta, tämän jutun kirjoittajasta, heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa.

 

Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 22/2012.

 

X