Pentti Haanpää: Vanki-novelli

Tämä kirjailija Pentti Haanpään novelli on ilmestynyt alun perin Seurassa jatkosodan aikana 10. syyskuuta vuonna 1941. Haanpää kirjoitti sota-aikana useita kertomuksia Seuraan. Novellisarja oli nimetty osuvasti: Tuokioita vuonna 1941.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Tällaisella piirroksella kuvitettiin Pentti Haanpään novelli Seurassa 37/1941.

Tämä kirjailija Pentti Haanpään novelli on ilmestynyt alun perin Seurassa jatkosodan aikana 10. syyskuuta vuonna 1941. Haanpää kirjoitti sota-aikana useita kertomuksia Seuraan. Novellisarja oli nimetty osuvasti: Tuokioita vuonna 1941.
Teksti:
Seuran toimitus

Yö, loppukesän hämyinen yö. Sitä paitsi ilma on sinisenä savusta, sodan savusta, jota tuuli tuo idästä päin. Kuu kumottaa korkealta läpi savun ja hämyn, naama valtavasti, hammastautisesti, hullunkurisesti, ällistyneesti paisuksissa. Suuri korpijärvi lainehtii synkeänä. Kaukaa kuuluu moottorien puksutusta.

Rannalla ja laiturilla on kutakuinkin hiljaista. Ei mitään kuormauksen tai purkamisen kiirettä ja melua tällä hetkellä. Odotettiin laivaa, lauttaa, ponttonia.

Ainakin kersantti Tannertöminä odotti hartaasti. Hevoset oli saatava ylitse. Toisenkin kerran jymisivät hänen raskaat askeleensa kentällä. Milloin tulee lautta? Milloin päästään lastaamaan ja lähtemään?

Joku torkkuva sotamies murahti iäti häärivän, huolestuneen kersantin raskaista askeleista häiriytyneenä. Ja silloin Tannertöminä katsoi kohtuulliseksi puolustaa itseään huomauttamalla, että nyt lautta lopultakin tulee, niin hän luulee. Olisi syytä valmistautua.

Mutta kukaan ei vaivautunut jakamaan kersantin lähtökuumetta. Päällystakkeihinsa kääriytyneet torkkuvat ja nukkuvat sotamiehet eivät hievahtaneetkaan ja kortinpelaajat nuotion ääressä elivät yhä omissa maailmoissaan. Kuului heidän mataloita, yksitoikkoisia huomautuksiaan: — Neljän raamit… Voltin senssi… — Mikä se sielläkin maksaa? — Ne on kalliita lippuja, joita se myöpi!

Avopokka edistyi suunnitelmien mukaisesti, ja kersantti huokasi ja pyyhkäisi otsaansa. Hänellä oli johto ja vastuu, eikä hän voinut nukkua, ei levätä, ennen kuin kuljetus oli suoritettu. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei laivaa, ei lauttaa ollut vielä rannassa, eikä hänellä ollut edes luvissa ensimmäistä kuljetusvuoroakaan. Mutta ihmisen, sotamiehen, pitäisi kuitenkin olla valpas ja valvoa eikä nukkua tahi mieli huolimattomana pelata korttia, ikään kuin mitään kuljetusta ei tulisi koskaan tapahtumaan.

Vanha kersantti huokasi uudelleen ja aloitti ikuisen kävelynsä kuin toinen Jerusalemin suutari. Kenttä tömisi hänen anturainsa alla ja joku unelias kohotti päätään, mutta hän kuuli vain pokanpelaajien matalat ja yksitoikkoiset, tutut äännähtelyt: — Neljän raamit… Valtin mahdollisuus… Kuu kuumotti läpi hämyn ja savun mahdottomana, hammastautisena, hassuna. Järvi lainehti synkeänä. Moottori hurisi maantiellä ja puksutti järvellä, jossakin kaukana, näkymättömissä. Hevoset seisoivat mäellä mäntyihin sidottuina, liikahtamattomina; päät riipuksissa, tyhjät syöttöpussit lerpallaan kuonojen ympärillä Niiden olemuksessa oli jotakin arvoituksellista, sfinksimäistä.

Niillä kaikilla oli numerot lautasilla. Nekin oli kutsuttu kaukaa jos kaukaakin olemaan mukana ja odottamaan sitä uutta, joka on tuleva. Yön hämyssä ja sodan savussa nuo vanhojen, unhoon painuneitten sotien aikaiset vetojuhdat ikään kuin ilmensivät puihin kytketyillä, hievahtamattomilla hahmoillaan suuren odotuksen.

Ja tähän suureen odotukseen hukkui kokonaan tuo pieni odotus: laivan, lautan, yli pääsemisen, hukkui yön hämyyn ja savuun, häipyi johonkin kuin kersantti Tannertöminän, ainoan tämän hetken odottajan ja valvojan, levottomat ja raskaat askeleet.

Mutta laiva tuli, odotettuna tai odottamatta, laiva tuli hinaten perässään lauttaa. Ja laivan lasti osoittautui mielenkiintoiseksi.

Yksinpä korttimiehetkin tulivat ajetuiksi pois pelin kuvitteellisesta maailmasta. He heittivät kortit ja nousivat.

”Lotjallinen ryssiä!” totesi joku heistä. ”Ja ruhaa ja rampaa vielä!” ihmetteli toinen. ”Eikö hautoja ollut Egyptissä?” kysäisi ensimmäinen synkeästi.

Kaikki kerääntyivät rannalle ja laiturille, tungeksivat lautallekin näkemään haavoittuneita sotavankeja, vihollisia. Jälkipään miehen piti käyttää tilaisuutta nähdäkseen läheltä niitä, joita vastaan hän oli liikkeellä. Mutta nuo avuttomat, runnellut olennot olivat heille ikään kuin metsän eläviä, ikuisiksi ajoiksi suljettuja oman tietoisuutensa vankilaan. Näki vain sen, että niiden ei ole hyvä olla.

Vankeja alettiin siirtää rannalle.

”Ihminenhän on ryssäkin”, sanoi se sotamies, joka oli aluksi synkeästi kysäissyt, eikö hautoja ollut Egyptissä.

”Sitten sen vasta näkee, kun lunta sataa”, epäili toinen ”jäljistä…”

”Tartuhan aisoihin, että autetaan naapuria rannalle.”

He kumartuivat ja alkoivat kantaa paareja, joilla lojui suuri miehen ruhmu. He kantoivat paareja varovaisesti, kantoivat kuten ainakin sairasta, heikkoa ihmistä.

Mutta kun he sitten rannallalaskivat paarit maahan tapahtui pienoinen yllätys. Kun kylmästä hytisevä sotamies näki nuotion, niin loikkasi siinä samassa alas paareilta, juosta kytäsi nuotiolle ja kyyristyi tulen ääreen.

Paarin kantajien silmät suurenivat. Toinen kirosi tarmokkaasti.

”Tekipä hävyttömän tempun! Se ryökäle kannatti itseään meillä. Järveen se sietäisi paiskata!”

Mutta toinen nauroi:

”Se oli sentään setä, oikea asukas! Se osasi ja uskalsi…”

Hän käveli nuotiolle ja ojensi savukkeen vangille, joka otti sen vastaan epäillen, arasti ja arvoituksellisesti hymyille.

”Ota, ota!” Yllytti sotamies.  ”Oli siinä tupakan edestä. ..”

Kuu kumotti läpi yön hämyn ja sodan savun paisuneena, hammastautisena, hassuna, ja suuri korpijärvi lainehti synkeänä.

 

Novelli on julkaistu alun perin Seurassa 37/1941.

X