Voitonpäivä natsi-Saksassa: 19-vuotias Christa ampui tykillä pommikoneita

Miten sodan eri osapuolet kokivat toisen maailmansodan päättymisen? Lue tästä jutusta berliiniläisen naisen tarina.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Christa Pietzsch neuvostosotilaiden muistomerkillä.

Miten sodan eri osapuolet kokivat toisen maailmansodan päättymisen? Lue tästä jutusta berliiniläisen naisen tarina.
(Päivitetty: )
Teksti:
Hannu Toivonen

Natsi-Saksa, sota ja diktatuurit eivät murtaneet 79-vuotiaan Christa Pietzschin elämänhalua. Neuvostoliiton valloitettua Berliinin hän jäi asumaan itäpuolelle, josta tehtiin Itä-Saksan pääkaupunki. Se suljettiin ulkomaailmalta.

Sitä ennen Christa Pietzsch oli kokenut Adolf Hitlerin natsipuolueen, kansallissosialismin, kärsimykset toisessa maailmansodassa.

”Diktatuurista toiseen, mutta voin silti sanoa, että elämä on ollut kaunis. Avioliittoa Günter-mieheni kanssa on kestänyt 50 vuotta. Hyvä vie voiman pahalta. Meillä on neljä lasta ja neljä lastenlasta”, rouva Pietzsch sanoo.

Günter Pietzsch joutui 18-vuotiaana 1942 Hitlerin armeijaan, Stalingradin helvetin äärelle. 1944 hänet vangittiin neljäksi vuodeksi Ukrainaan. Christa Pietzschin veli oli brittijoukkojen sotavankina länsirintamalla.

”Vaikeinta oli idässä. Venäläisillä oli vahvempi motivaatio kuin muilla.”

Hitler oli julistanut venäläiset puoli-ihmisiksi. Führer lupasi hävittää koko kansan. Neuvostoliitossa riehui huhumylly henkiin jäävien miesten kastroimisesta, leikkaamisesta hedelmättömiksi.

Toinen diktaattori, generalissimus Josif Stalin johti idän suurvaltaa.

Tässä jutussa tarinansa kertoo Christa. Nuoren neuvostosotilaan kokemuksista kertovan artikkelin voit lukea jutun lopussa olevasta linkistä.

Tytöt sotilastehtävissä

Vuonna 1944 Saksan tappio oli ilmeinen. 19-vuotias Christa lähetettiin sotilaskouluun Pommerissa. Hän lapioi juoksuhautoja Neuvostoliiton hyökkäystä varten.

1945 neuvostoarmeija lähestyi Berliiniä idästä. Länsiliittoutuneet pysäyttivät etenemisensä Elbe-joelle. Puna-armeija valmistautui iskemään Führerin kaupunkiin.

Christa määrättiin sotilastehtäviin Berliinin laidalle Potsdamiin.

”Kaikessa karmeudessaan se oli naurettavaa. Toimin valonheittäjänä, mutta minun oli myös ammuttava tykillä pommikoneita. Miehet olivat rintamilla. Nuoret tytöt häärivät tykkien kanssa liittoutuneiden ilmahyökkäyksiä vastaan!”

Christa Pietzsch sanoo nyt, että hänellä oli onnea. Tammikuussa 1945 hän sairastui tulirokkoon. Berliinin Mittessä, keskustassa, jossa Christan perhe asui, lääkäri totesi hänelle, että sota on käytännössä hävitty.

”Lääkäri uhmasi natsien käskyjä. Rangaistuksen uhalla oli kielletty sanomasta, että sota hävitään. Äärimmäisen harva puhui asiasta.”

Länsiliittoutuneiden ilmahyökkäykset olivat alkaneet 1942. Oli normaalia, että asukkaat – naiset, lapset ja vanhukset – hakivat suojaa useaan otteeseen yhdenkin päivän aikana bunkkereista. Jos bunkkereihin ei ehditty, tungettiin talojen kellareihin.

”Elämäntilanteena se oli hirveä. Pommeja satoi taivaalta joka yö. Sitten myös päiväsaikaan. Lopulta kuuntelin tulirokon kourissa moukarointia ja puna-armeijan lähestymistä. Makasin heikkona äitini vieressä, kun tilanne paheni viikko viikolta.”

Ruokapulaa

Nälkä piinasi ihmisiä. Natsien kansallissosialistinen huoltojärjestelmä oli romahtanut. Mutta Hitlerin lähipiiri nautti Valtakunnankansliassa runsaita päivällisiä loppuun asti. Kaupungin puolustajat olivat nälissään. Niin myös aseisiin määrätyt 14–15-vuotiaat Hitler Jugendin lapsisotilaat.

Syötävää järjestyi satunnaisesti jonkinlaisen vaihtokaupan turvin. Hitlerin syntymäpäivänä 20. huhtikuuta 1945 Christa kuuli katukaiuttimista propagandaministeri Joseph Göbbelsin äänen: Suuren Führerimme johdolla Saksan kansa marssii kohti lopullista voittoa.

”Göbbelsin lauseet erottuivat panssarivaunujen ja tulituksen seasta. Göbbelsin ääni toisti valhettaan. Samana iltana kellariin ryntäsi saksalaissotilas, tuttu naapurin poika, joka kertoi vielä yhdestä väylästä ulos Berliinistä”, Christa kertoo.

”Tempaisin kainaloon viuluni, josta en halunnut luopua. Lähdimme länteen Spandaun suuntaan ja päädyimme Wusterhausen Dosseen. Siellä asusti ystäviämme. Piilouduimme taas kellariin.”

Pian Puna-armeija oli myös Wusterhausen Dossen porteilla. Jotkut pakenivat Hampurin suuntaan, toiset takaisin Berliiniin. Tuhansien ihmisten rynnätessä syntyi kaaos. Maantiellä vaeltanut kansanjoukko oli kiivaiden taisteluiden keskellä. Ihmiset hakeutuivat suojaan kuka minnekin, Christa piiloutui hevostalliin rattaiden taakse.

Julmia raiskauksia

”Naiset varoittivat minua siitä, mitä venäläisten on kuultu tekevän naisille. Puhuttiin raiskauksista. Talli oli täynnä naisia. Taloon syöksyi neuvostosotilas, joka löysi minut vaunujen takaa. Hän valaisi kasvoni taskulampulla. Tärisin pelosta, mutta mies juoksi pois. Sitä pidettiin ihmeenä.”

Tie Berliiniin todettiin liian vaaralliseksi. Christa ja äiti palasivat aamulla tuttuun taloon Wusterhausen Dosseen. Siellä Christan ystävätär Helga makasi hiljaa sängyssä. Helgan äiti sanoi, että tytär raiskattiin seitsemän kertaa. Helgan isosisko Elfriede oli tehnyt itsemurhan 3- ja 4-vuotiaiden lastensa kanssa. Muiden naisten lailla hänet oli raiskattu useaan otteeseen.

Järveen hukuttautuminen oli tavallista. Luvuton joukko naisia käveli järveen. Viimeisillä voimillaan Helga oli hakenut rantavedestä Elfrieden ruumiin.

”Olin talossa, kun neuvostosotilaat tulivat uudelleen. Elfrieden ruumiin nähdessään he kuitenkin poistuivat. Tämä tapahtumasarja oli minulle sodan kauhein kokemus.”

Christa Pietzsch kertoo, että hän tapailee Helgaa säännöllisesti. Helga on 84-vuotias.

Hitlerin luhistuminen

Christalla oli rakas viulu mukanaan. Shokin vallassa ryhdyttiin yrittämään paluuta Berliiniin, tällä kertaa hevosvaunuissa. Tien penkalla lojuneet nuorten saksalaissotilaiden ruumiit muistuttivat Hitlerin hirmuhallinnon luhistumisesta.

Elettiin toukokuun alkua, taistelut olivat pääosin laantuneet. Mutta vielä ei ollut tiedossa, että Hitler oli 30. huhtikuuta bunkkerissaan ampunut itsensä. Führerin rinnalla rovioilta poistui Hitlerin rakastajatar Eva Braun, jonka kanssa Hitler oli vain tuokiota ennen vihitty avioliittoon.

Berliini oli vallattu. Vuoden 1940 2,2 miljoonasta asukkaasta oli jäljellä 193 000 kaupunkilaista. 78 000 neuvostosotilasta kaatui valtauksessa, 270 000 haavoittui.

Christa äiteineen löysi vaurioituneen kotitalonsa Mittessä. Yhdessä huoneessa saattoi sentään vielä nukkua.

”Neuvostosotilaat huusivat Hitler kaput! Hitler on paketissa. Isoissa julisteissa luki, että Hitlerit tulevat ja menevät, mutta Saksan kansa jää. Sotilaat sanoivat, että kadut pitää siivota. He ryhtyivät järjestämään alueiden vastuuhenkilöitä. Mutta naiset olivat edelleen vaarassa.”

”Onnistuin saamaan jostakin omenan. Sen jälkeen sairastuin vatsakipuihin, jotka todettiin lavantaudiksi. Normaalisti sellaiseen kuoli niissä oloissa. Pyörryin, kun lääkäri tuli hajoavaan asuntoomme. Heräsin sairaalassa, jossa oli yhdessä huoneessa 30 lavantautipotilasta.”

”Huomasin, että vieressäni lepäsi aivan hiljaa kaunis, miltei hymyilevä nainen. Meille tarjottiin jotakin nestemäistä ravintoa, mutta minulla ei ollut lusikkaa. Missä oli lusikkani? Asia itketti minua; niin lopussa olivat voimani.”

”Vähän ennen kauniin naisen kuolemaa sain kuulla, että hänet oli raiskattu yli 40 kertaa. Ja minä itkin yhden lusikan takia.”

Optimismia

Sairastelun jälkeen elämä parani. Helpotus valtasi kadotuksen maiseman.

”Saimme seitsemän grammaa rasvaa, kymmenen grammaa lihaa päivässä. Joskus liha oli niin sinistä ja pahanhajuista, että se piti desinfioida tai pestä suolalla.”

Christa Pietzsch muistaa, että ihmiset olivat hämmästyttävän optimistisia.

”Helpotti, kun Hitlerin kuolema varmistui. Olimme nenään asti täynnä Führeriä. Ensin olimme pelänneet länsiliittoutuneiden pommituksia, sitten venäläisten tuloa. Nyt saatoimme iloita edes siitä, että kodista oli keittiö ja huone jäljellä.”

Christa Pietzschistä tuli opettaja.

”Koulussa jokainen päivä oli juhlapäivä. Elimme raunioilla, mutta se oli elämäni hienointa aikaa.”

Kauheudet paljastuvat

Christa Pietzsch muistelee ennen sotaa kummastelleensa kuljetusautoa, joka oli pysäköity juutalaisen vanhainkodin eteen. Tytölle sanottiin, että vanhuksia viedään ”matkalle”. Muistissa on myös, kuinka 1938 kristalliyön jälkeen kauppojen ikkunoita oli särjetty ja seinille kirjoitettu: Juden raus, juutalaiset ulos.

”Samoihin aikoihin luokkatoverini Günter Levin katosi. En enää kuullut hänestä. Mutta kukaan vanhemmista ei puhunut näistä asioista. Se oli osa järjestelmää. Ei uskallettu. Hitlerin ansioksi luettiin, että hän oli järjestänyt työpaikkoja ja parantanut sosiaalijärjestelmää.”

”Sodan myötä pettymys Führeriin kasvoi. Pian se muuttui vihaksi. Juutalaisten ja eri kansallisuuksien – myös Saksan vasemmistolaisten – tuhoamisleirit paljastuivat. Mittasuhteita oli mahdotonta käsittää.”

Günter Pietzsch huomauttaa, että juutalaisten kohtalosta kyllä puhuttiin ennen sotaa. Jo 1933–34 juutalaiset alkoivat paeta Saksasta muualle. Katoamisten yltyessä tiedettiin myös työleireistä, joille juutalaiset joutuivat.

”Mutta sitä ei tiedetty, että kysymys oli keskitys- eli tuhoamisleireistä, joilla murhataan miljoonia. Kävimme myöhemmin Theresienstadtin leirillä. Se oli kammottavaa.”

Saksa jakautuu

Pietzschien Berliinin-koti jäi Neuvostoliiton vyöhykkeelle. Alkuun asiaa ei pidetty dramaattisena seikkana. Kulku amerikkalaisten, brittien ja ranskalaisten vyöhykkeille länteen oli vielä vapaata. Vähitellen kommunistisen ideologian syöttö kuitenkin lisääntyi.

1949 perustettiin Saksan Demokraattinen Tasavalta DDR, Itä-Saksa. 3. tammikuuta alettiin juhlia Stalinin syntymäpäivää kuin ennen Hitleriä. Kouluissa ja tiedotusväleissä ylistettiin Neuvostoliittoa.

”DDR:ssä toinen maailmansota alkoi tavallaan uudelleen. Yöllä 13.8.1961 kommunistit eristivät muurilla Itä-Berliinin lännestä. Mieltä kuristi kuin vankilassa. Fasismin jälkeen muuri oli uusi katastrofi. Ajateltiin, ettemme voi päästä karkuun jotain kauheata, jonka olemusta emme vielä edes tunteneet.”

”Ei missään nimessä”, Pietzschit vastaavat kysymykseen, onko 9. toukokuuta 2005 heille voiton päivä.

”Meidän voiton ja vapauden päivämme koitti 9.11.1989, kun muuri kaatui. Hitlerin jälkeen me elimme köyhyyden ja nälän keskellä, hävitetyn maan siinä osassa, jossa vapauden kaipuu murskattiin pakolla.”

Miehen paino: 38 kiloa

1944 Günter Pietzsch joutui sotavangiksi itärintamalla. Hänet kuljetettiin 700 muun sotavangin joukossa leirille Kiovaan.

”Vuoden kuluttua 700 miehestä oli hengissä sata. Ensimmäinen vuosi oli pahinta nälän aikaa. Toukokuussa 1945 painoin 38 kiloa”, Günter kertoo.

”Tosin ei venäläisilläkään näyttänyt olevan ruokaa. Myöhemmin ei enää kuoltu nälkään. Minut määrättiin kovimpaan fyysiseen työhön, koska en ollut spesialisti. Olin vain ylioppilas. Työt olivat mielettömiä; lyhtypylväitä varten kaivettiin pakkasessa 120 senttiä syviä kuoppia maahan, josta ensimmäiset 90 senttiä oli umpijäässä. Vielä kesänkään jälkeen kuopissa ei ollut pylväitä.”

8.5.1945 oli Günter Pietzschille vapauden päivä.

”Saksan antautumisesta riemuittiin. Shorodomoi, kohta kotiin! vartijat huusivat meille. Kotiin pääsin 1948. Saksalaiset vapautettiin viimeisinä.”

Kotiin palatessaan Günter Pietzschin jalat olivat muodottomasti turvoksissa. Sydämestä löydettiin vettä. Nuori Günter oli kuitenkin vapaa. Pian hän tapaisi tulevan vaimonsa Christan.

Christalla oli paljon nähnyt viulu kainalossaan.

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 18/2005.

X