Se ei ole Yleihradio! Kulttuuritoimittaja, kirjailija Jukka Pakkanen muistelee 90 vuotta täyttävän Ylen voimavuosia

”Älkää matkiko Heikki Kahilaa”, kouluttaja Mikko Niskanen ärähti uutislukukokeessa Yleisradion toimittajakurssille pyrkivälle.

Vuosi oli 1967.

Suomi eli rakennemuutosta ja maailmalla kuohui. Yleisradio reagoi herkästi tapahtumiin. Radio oli runsaan neljänkymmenen, televisio hyvä jos kymmenen.

Legendaaisia radioääniä – Pekka Tiilikainen, Paavo Noponen, Carl-Erik Creutz, Kaisu Puuska-Joki, Pentti Fagerholm… Musiikkia, esitelmiä, selostuksia, kuunnelmia, urheilua… Toimittajat puhuivat hyvää suomea, oikeakielisyys oli Yleisradiossa itsestäänsaelvää.

Radion tilat olivat Fabianinkadulla ja Pohjoisella Makasiinikadulla. Kapeita käytäviä, ovia pieniin huoneisiin, studiot tarkkaamoineen.

Vieressä oli ravintola Kellarikrouvi, missä yksi ja toinen toimittaja otti etäisyyttä raskaaseen työhön. Alhaalla Nissenin kahvilassa Palacen talossa STK:n johtajien lähellä saattoi tuntea taloudellisen vallan hipaisun.

Tieto ja sivistys johtotähtenä

Toimittajakurssilla entisessä elokuvateatteri Meranossa Viiskulmassa Osmo A. Wiio luennoi viestintää ja Helge Miettunen elokuvateoriaa. Kurssilla oliva myös tietävät Raimo Häyrinen ja Arto Tuominen ja hillityt Hannu Lehtilä ja Tarmo Ropponen, Paavo Värynenkin kuulemma.

Radion puheohjelmissa vallitsi kulttuuri ja sivistys. Osastopäällikkönä oli kirjallisuusmies Alpo Routasuo. Tiedetoimitusta johti biologi Mauri Soikkanen, fysiikasta vastasi Pentti Ruohonen ja historiasta Ilkka Mäntylä. Kirjallisuusohjelmia tekivät Mirjam Polkunen ja Paavo Eini. Käytävillä ja kahvilassa kohtasi selostajalegendoja – Martti Silvennoinen, Niilo Ihamäki, Unto Miettinen, Martti Timonen…

Silvennoinen, ”Silvis”, moitti joidenkin toimittajien tapaa sanoa ”Yleihradio”.

Uutistoimittaja Hannu Reimeltä oppi mikrofoniin puhumisen tekniikkaa, ja kirjallisuusorientoiuneelta ajankohtaistoimittaja Juha Virkkuselta ohjelmanteon iskevyyttä.

Viisikymmenluvulla Virkkunen oli Helsingin kulttuuriteinien ykköskaartia. Myöhempinä radiovuosinaan Virkkunen tuli tunnetuksi Satu Koskimiehen kanssa toimittamastaan ohjelmasta Tämän runon haluaisin kuulla.

Uusvasemmistolainen tartunta

Radiotoimittajan työväline oli Nagra, monen kilon painoinen nauhuri, sveitsiläistä huipputekniikkaa. Ohjelman koostamisvaiheessa äänitarkkailija tuikkasi valkoisia lappusia leikattaviin kohtiin. Toimittaja meni studioon ja puhui spiikit.

Radio muutti Kesäkadulle. Robert Kennedy ja Martin Luther King ammuttiin. Pariisin kaduilla mellakoitiin. Neuvostoliiton tankit vyöryivät Prahan kaduille.

Suomessa opiskelijat valtasivat Vanhan ylioppilastalon. Toimittaja meni Nagra olallaan Vanhalle. Vasemmistolainen oikeustieteilijä Antero Jyränki ohjaili lavalta kiihkeää menoa.

Toimittaja Erkki Toivanen astui viereen, kertoi olleensa viime ajat ulkomailla ja kysyi sopivaa haastateltavaa. Jyränki olisi hyvä. Illalla studiossa vähemmistöjen asiaa ajava juristi Matti Wuori analysoi valtauksen intentioita ja linkitti suomalaisia radikaaleja uusvasemmiston

ideologeihin.

Ylen toimittajat kommentoivat maailman liikahduksia valppaasti, toisinaan kansan enemmistöä ärsyttävällä tavalla. Radion johtaja Eino S. Repo puolusti johdonmukaisesti toimittajiaan, niin kuin oli tehnyt pääjohtajakaudellaankin.

Kommunistit jakautuivat enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin, ”saarislaisiin” ja ”taistolaisiin”. TV1:n kulttuuritoimituksessa oli lievä taistolainen tartunta. Toimitusta johti humaani sosaalidemokraatti Seppo Jokinen, joka oli lojaali pääjohtaja Erkki Raatikaiselle ja

sitten Sakari Kiurulle. Toimituksessa oli parhaan tason teeveeammattilaisia – Tuulikki Islander, Hannu Hekinheimo, Anssi Blomstedt, Aki Oura, Timo Hämäläinen, Marjaleena Lampela, Maija-Liisa Wassmund…

Kulttuuritoimittaja sai tuotettavakseen dokumentin 70 vuotta täyttävästä runoilija Arvo Turtiaisesta. Taistolainen ohjaaja ja taistolainen leikkaaja yrittivät ujuttaa Turtiaiseen vähemmistökommunistisia painotuksia. Toimittaja pysyi lujana. Turtiainen oli dokumenttiin

tyytyväinen.

Tähtäimessä katsojaluvut

Televisiossa oltiin siirtymässä värilähetyksiin. Tekniikka oli filmipainotteista, mutta video teki tuloaan. Toimittajien ammattitito hioutui. Ajankohtaisohjelmat terävöityivät. Urheiluohjelmat monipuolistuivat. Studioiden visuaalinen ilme elävöityi. Yleisradio toteutti perustehtäväänsä

tiedon ja viihdykkeen jakajana.

Jossain vaiheessa Ylessä annettiin periksi, alettiin mainosrahoitteisten kanavien tapaan tuijottaa katsojalukuja.

Kärsijänä on ollut kulttuuri.

Pyrkimys keveyteen ja viihdyttävyyteen hävittää tieteeseen ja taiteeseen kuuluvan kitkaisuuden. Marketta Mattilan ja Raisa Rauhamaan erinomainen Voimala lopetettiin, tilalla käväisi levoton Strada. Prismassa käsitellään asiantuntevasti tiedettä, ja

latistetaan huumorilla. Tulee ikävä takavuosien ytimekkäitä ja eleettömiä kulttuuriohjelmia.

Onneksi on laatukanava Teema.

Journalistista laatua heikentää viime vuosina monien toimittajien puheilmaisuun ilmaantunut huonokielisyys. ”Eka mä haluun kysyä sulta et mitä sä niinku teet”, toivotti Kakkosen

teemaillan juontaja vieraansa lähetykseen.

”Sit ku sä vuonna seitkytkaks olitulkomailla ni mitä sä niinku sieltä sait”, kysyi Ykkösen toimittaja. Rennosti voi puhua myös hyvällä kielellä.

Ylen mainioita vuosia, yhtä kaikki!

Kirjoittaja , fil. kand. Jukka Pakkanen, s. 1942 Helsingissä, työskenteli tiede- ja kulttuuritoimittajana Yleisradiossa 1967-1975. Sittemmin hän on vuodesta 1976 kirjailijana kirjoittanut romaaneja ja muuta proosaa ja mm. kuunnelmia. Erityisen suosittuja ovat olleet hänen inhohimoiset ja asiantuntevat tv-kommentaarit ammattipyöräilystä ja jalkapallosta.