YYA-Suomi ja sodan muistot
Viimeksi kuluneen parinkymmenen vuoden aikana talvi-, jatko- ja Lapin sotien isänmaallista muistelemista on Suomessa harrastettu kiitettävällä uutteruudella. Aina tämä ei ole ollut mahdollista, ei ainakaan, mikäli julkisuudessa usein toistettuja väitteitä on uskominen. Niiden mukaan YYA-Suomi ja varsinkin vasemmistolaisuuden leimaama 1970-luku olivat sotamuistojen suhteen eräänlaista itsensä kieltämisen kautta, jolloin asioista ei ulkopoliittisista syistä saanut puhua niiden oikeilla nimillä.
Talvi-, jatko- ja Lapin sotaa on muisteltu viime vuosikymmeninä isänmaallisessa hengessä. Kuva SA-kuva.
Tällaisen näkemyksen tueksi löytyy kieltämättä helposti todistusaineistoa. Historiadebateissa taistolaiset esittivät jatkosodan suomalaisen chauvinismin ellei peräti fasismin kulminaatiopisteenä ja syyttivät maan ulkopolitiikkaa”hitleriläismielisyydestä”.
Kun presidentti Urho Kekkonen vuonna 1973 piti puheen YYA-sopimuksen 25-vuotisen olemassaolon kunniaksi, hänen saattoi tulkita syyttäneen Suomea myös talvisodan syttymisestä.
Opetushallituksen toimeksiannosta syntyi ”Pirkkalan monisteena” tunnettu opetussuunnitelmaluonnos, jossa sodista esitettiin neuvostonäkemyksiä uskollisesti myötäillyt marxilainen tulkinta. Opiskelijanuorison kovaääniselle äärivasemmistosiivelle Neuvostoliitto oli maailmanrauhan esitaistelija ja sorrettujen väsymätön puolustaja. Tämän näkemyksen edustajille Mainilan laukausten, Katynin metsän tapahtumien, Baltian sovjetisoinnin tai Itä-Euroopan alistamisen muisteleminen olivat pyhäinhäväistykseen verrattavissa olevaa kapitalistis-imperialistista valhepropagandaa.
1970-luvun alussa syntyneenä minulla on tiettyjä muistikuvia Kekkosen Suomesta ja YYA-sopimuksen viimeiseltä vuosikymmeneltä jo vähän enemmänkin. Omaa kokemustaustaani vasten olen aina vähän ihmetellyt 1990- ja 2000-luvuilla suosituksi tulleita väitteitä, joiden mukaan Suomen sotahistoriasta olisi aiemmin täytynyt jotenkin vaieta.
Päinvastoin muistan, että asioista kiinnostuneelle oli helposti tarjolla puhtaasti suomalaisesta ja tinkimättömän isänmaallisesta näkökulmasta laadittuja sotakuvauksia.
Isäni kirjahyllystä löytyi kymmenien kirjojen rautaisannos Niilo Lauttamuksen, Reino Lehväslaihon, Onni Palasteen, Esa Anttalan, Joppe Karhusen ja kumppanien kirjoittamaa sotakirjallisuutta. Kymmenen ja viidentoista ikävuoden välillä luin ne kaikki ja hain paikallisesta kirjastosta lisää.
Naapurin pojan kotona luimme hänen vaarinsa Kansa Taisteli –lehtiä, joissa iivanoille annettiin ansionsa mukaan. Yksi lehden päätoimittajista totesi myöhemmin, että jos kaikki lehdessä julkaistut sotamuistelot olisivat olleet totta, olisi puna-armeija tullut lahdatuksi kolmeen kertaan.
Muistan, että minä ja kaverimme ymmärsimme nopeasti, että virallisessa kommunikeakielessä viljellyt ylitsevuotavat vakuutukset Suomen ja Neuvostoliiton välisestä ystävyydestä olivat pelkkää poliittisten realiteettien sanelemaa diplomaattista retoriikkaa.
Paikallisen uimahallin miesten saunassa oppi toisen kielen, jossa naapuria kutsuttiin sumeilematta ryssäksi, naureskeltiin makeasti kommunistisen supervallan kyvyttömyydelle tuottaa kunnollisia kulutustavaroita ja sääliteltiin tyhjille lihatiskeille jonottavia neuvostokansalaisia.
Tässä minun muistamassani Suomessa sotaveteraaneja kunnioitettiin ja nuorisolle tehtiin jo koulussa selväksi, että ilman heidän uhrauksiaan emme olisi tässä. Sankarihaudoilla järjestettiin isänmaallisina vuosipäivinä koruttomia seremonioita, joista vuosikymmenten saatossa oli kehittynyt vahva, omaleimainen ja poliittisten tuulten muutoksista piittaamaton muistamisen kulttuuri.
Aihetta myöhemmin tutkittuani havaitsin, että sotien vuosipäivät noteerattiin tiedotusvälineissä 1960- ja 1970-luvuillakin. Sävy oli toki nykyistä pidättyväisempi, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien tai Uuden Suomen sivuilta on turha etsiä mitään historiapoliittista itseruoskintaakaan.
Puheet siitä, että veteraanit olisivat olleet YYA-Suomessa jonkinlainen halveksittu ja vaiennettu yhteiskunnallinen paarialuokka, ovat täysin yliampuvia ja vääristeleviä. Ei pidä kritiikittä uskoa lukemattomissa itsenäisyyspäiväjuhlapuheissa esitettyä väitettä, jonka mukaan 1960- ja 1970-lukujen nuoret olisivat syyttäneet heitä sodasta ja kysyneet ivallisesti, että ”mitäs sinne menitte”.
Tällaiset puheet olivat harvinaisia yksittäistapauksia. Suomalaisten enemmistö tunsi tuolloinkin syvää empatiaa niitä miehiä kohtaan, jotka olivat joutuneet panemaan henkensä alttiiksi kansakunnan puolesta.