Ihmeitä tekevä ikoni löytyi lumeen hautautuneena – varas vei poliisin paikalle

Kesäkuun 9. päivänä vuonna 2010 Helsingin yö oli pilvinen. Automaattinen murtohälytys lähti Uspenskin katedraalista kello 02.16 vartiointiliike G4S:n keskukseen.

Näky kirkkosalissa oli lohduton: paikoiltaan revityn ikonin tyhjä reunus repsotti lasinsirpaleiden keskellä. Myös toista ikonia oli yritetty irrottaa paikaltaan. Lattialla lojui lasinsirpaleita ja metalliputken pätkä.

Kirkon pohjoiskulmalla yksi kahdeksanruutuisen ikkunan pikkuruinen lasi oli rikki. Miten kukaan oli voinut mahtua siitä?

Varas tai varkaat veivät Suomen ortodoksisen kirkon yhden tärkeimmän henkisen aarteen, Kozelstsanin Jumalanäidin ikonin sekä sen ympäriltä 
rukoilijoiden lahjoittamat sadat korut.

Ikoni tunnetaan ihmeitä 
tekevistä ominaisuuksistaan. Moni kokee sen parantaneen sairauksia, auttaneen lapsettomuudessa ja muissa kärsimyksissä. Sen arvoa ei mita
ta rahassa. Eikä sitä voi myydä Suomessa; jokainen ortodoksi tuntee sen.

Katedraalista oli vain kolme vuotta aiemmin varastettu ikoni, jonka juuret ovat Viipurissa. Myös Jumalanäidin ikoni on aikoinaan tuotu Uspenskiin Viipurista, sodan jaloista. Samoin pyhän Barbaran ikoni, se, jota varkaat yrittivät saada mutteivät onnistuneet.

Oliko sattumaa, että varkaita kiinnostivat juuri rajan takaa tuodut ikonit? Kansainvälistä järjestäytynyttä rikollisuutta? Tilaustyö?

Tyhjä paikka

Kun Uspenskin kirkkoherra Markku Salminen tuli aamulla paikalle, oli poliisi lopettelemassa tutkimuksiaan, ja sirpaleita siivottiin. Oma hämmennys ja suru sekoittuivat seurakuntalaisten hätään.

”Päässä risteili monta asiaa. Yhtenä ärtymys, toisena outous: mitä meiltä on viety, kun meiltä on viety ihmeitä tekevä ikoni?”

Hän ei voinut ymmärtää varkautta. Hengellisen aarteen varastaminen, pyhän loukkaaminen – miksi?

Voiko joku kuvitella, että varastettu ikoni jatkaisi ihmeitten tekemistä? Jatkaisiko se?

Salminen keskeytti siivouksen: nyt rukoillaan!

”Meiltä on viety Jumalansynnyttäjän ikoni, mutta Jumalansynnyttäjä ei ole meitä jättänyt”, kirkkoherra julisti.

Osa seurakunnasta kävi suutelemassa tyhjää jalustaa.

Uusi murto

Elokuun 18. kello 1.30 vartiointiliikkeen järjestelmä hälytti jälleen. Vartija oli paikalla viidessä minuutissa.

Vastaan käveli mies reppu selässä ja vaaleat, liian suuret rakennushansikkaat käsissä. Vartija pysäytti miehen. Toinen vartija kiersi rakennusta: taas sama ikkuna pirstana. Poliisit hälytettiin paikalle.

Äkkiä vartija näki pään vilahtavan rikotussa ikkunassa. Kirkko eristettiin. Koirapartio meni kirkkoon.

Alttarin takaa löytyi makaamasta kaksi miestä.

Vanhempi rikoskonstaapeli Titta Veikkanen ja rikosylikonstaapeli Antti Oikari kuulustelivat miehiä.

Kirkossa piileskelleet kertoivat aikoneensa varastaa vain rahalippaan kirkon matkamuistomyymälästä. Rikoksessa ovat mukana vain he kaksi, miehet väittivät. Toinen – kierosilmäksi kutsuttu – kertoi, ettei tunne pihalla kiinniotettua miestä.

Poliisin rekisteristä selviää, että ”kierosilmä” on ollut edellisenä päivänä kolaroineen auton kyydissä. Autossa oli ollut myös pihamies.

Tämä kuitenkin kiistää tuntevansa toisia. Eikä hänellä ole mitään tekemistä ryöstön kanssa; hän oli vain ohikulkumatkalla. Hansikkaatkin ovat kadonneet.

”En ole syyllistynyt mihinkään rikokseen. Annan siitä kunniasanani”, mies vakuutti.

Veri todistaa

Syyskuussa saatiin ratkaiseva käänne. Kesäkuussa rikotun vitriinin sirpaleesta sekä lattialle jääneestä rautaputkesta löytyi verta. Verinäytteen DNA sopi kirkkoon elokuussa murtautuneen Ion Vasilen DNA-tunnisteeseen.

Esitutkinnassa selvisi, että hän tuli Suomeen yhdessä kirkon pihalta kiinniotetun miehen kanssa ja oli asunut tämän kanssa samassa ryhmähuoneessa Punavuoren vastaanottokeskuksessa jo kesäkuussa. He lähtivät Suomesta iltalaivalla 9.6. eli samana päivänä, jolloin ikoni varastettiin.

Kolmikko tuomittiin käräjäoikeudessa. Vasilen tuomio kesäkuun törkeästä varkaudesta ja elokuun törkeän varkauden yrityksestä oli yhteensä 3 vuotta 4 kuukautta vankeutta ja 180 000 euron korvaukset.

Ikoni arvioi tiin 30 000 euron arvoiseksi. Sen ympärille kiinnitettyjen satojen, lahjoittajilta saatujen korujen arvoksi laskettiin noin 150 000.

Rikostoverit saivat tuomion vain elokuisesta törkeän varkauden yrityksestä, molemmille 1 vuosi 2 kuukautta. Kaikki kolme valittivat hovioikeuteen.

Ikoni oli edelleen kateissa. Moni uskoi, että se oli menetetty iäksi.

Tunnustus

Helmikuun 3. päivänä 2011 Uspenskin kirkkoherra Markku Salminen sai sähköpostia. Varastetun ikonin tilalle maalattu uusi ikoni oli valmis. Se odotti vain siunausta Johannes Kronstadtilaisen haudalla Venäjällä.

”Ärsyynnyin hirveästi. Nämä ihmiset halusivat antaa lahjan. Mikä minua oikein risoi? Vallanhaluko, suuttumus siitä, että ikoni hankittiin ilman minun siunaustani”, hän pohti.

Ja kuitenkin hänellä oli vahva tunne.

”Tiesin, että sille paikalle ei saa laittaa toista ikonia.”

Kirkossa elettiin kuin keskellä suruaikaa.

”Haava oli esillä, mutta se ei ollut tulehtunut.”

Surun keskellä oli myös niitä, jotka jaksoivat uskoa ikonin paluuseen ja rukoilivat sen puolesta.

Seuraavana päivänä Ion Vasilen asian ajaja otti yhteyttä rikoksen tutkinnanjohtajaan: miehellä on asiaa.

Edellisenä päivänä tullut käräjäoikeuden tuomio lyhensi Vasilen vankeus-
rangaistuksen kahteen ja puoleen vuoteen, muiden tuomio pysyi ennallaan.

”Ehkä hän odotti, että syyte hylätään kokonaan”, Antti Oikari pohtii.

Vasile kuulusteltiin heti seuraavana päivänä.

”Olen aiemmin kuulusteluissa kiistänyt varastaneeni 9.6.2010 Uspenskin katedraalista ikonin. Haluan nyt kertoa rikokseen liittyvät tapahtumat, niin kuin ne oikeasti tapahtuivat”, alkaa tunnustus esitutkintapöytäkirjassa.

Vasile kertoi varastaneensa ikonin ja muun omaisuuden yhdessä Ion Filipin kanssa. Filip on se mies, joka tavattiin kirkon pihalta elokuussa, se, joka kielsi edes tuntevansa muita. Heidän tarkoituksensa oli varastaa kirkosta kultaa ja koruja.

Vasilen tarinassa juuri Filip on hankeen moottori: hän oli nähnyt korut ja kertoi niistä. Vasilella oli kotimaassaan Romaniassa paljon velkoja, ja Filip vetosi niihin: koruilla Vasile saisi maksettua velkansa. Lopulta Vasile suostui.

”Olin kyllästynyt keräämään pulloja.”

Sattumaa ja tunarointia

Itse murto ei sujunutkaan niin ammattimaisesti kuin miltä vaikutti.

Miehet kävelivät kirkolle, ja matkalla he poimivat työkaluksi rautaputken pätkän kirkon viereiseltä työmaalta.

Ensin Vasile löi ikkunaa rautaputkella, mutta mitään ei tapahtunut.

”Jossain vaiheessa väsyin siinä, koska ikkuna oli hankalassa paikassa ja lasi oli todella vahvaa.”

Hän jatkoi hakkaamista, ja siitä lähti kova ääni. Putki irtosi miehen kädestä ja kolisi pudotessaan. Ensin he pelästyivät ja lähtivät karkuun. Vasile halusi lopettaa, mutta Filip puhui hänet ympäri.
Lopulta ikkuna antoi periksi, mutta lasi venyi ja venyi, koska sen sisäpinta oli pinnoitettu. Kun lasi oli paikoiltaan, miehet kömpivät ikkunasta sisälle.

Ikonin vitriinilasiakin piti hakata kunnolla. Koska ikonissa oli kullalta näyttänyt helmin koristeltu kuori eli riisa, ottivat miehet ikonin ja keräsivät korut sen ympäriltä reppuun. Ehkä juuri tässä kohtaa Vasile loukkasi kätensä – ja koska hänellä ei ollut hansikkaita – hän jätti verijäljen.

1 500 euron hyöty

Pian miehet istuivat bussissa. Neljän auton vaihdoksen jälkeen he saapuivat puolenpäivän aikaan Turkuun.

Paikallisessa puistossa ikonista irrotettiin kullalta näyttänyt kehys. Ikonin miehet heittivät tarpeettomana puistoon pensaiden juureen ja peittivät karikkeella.

Miehet lähtivät iltalaivalla Turusta. Vasile kertoi myyneensä oman osuutensa koruista Romaniassa 1 500 eurolla.

Miksi hän tunnusti? Omien sanojensa mukaan siksi, että halusi ikonin palautuvan kirkkoon ja myös siksi, että rikoskumppani Ion Filip ottaisi oman osansa rikoksesta.

Niin kävikin. Filip tuomittiin aiemman tuomion päälle vuoden ja 4 kuukauden vankeuteen törkeästä rikoksesta sekä korvaamaan yhteisvastuullisesti Vasilen kanssa kulut ja rikoshyöty.

Nyt tuomiot on jo istuttu ja miehet käännytetty maasta.

”Näin yleensä toimitaan”, Oikari kertoo

Mikä puisto?

Minne ikoni oli kätketty?

”Katseltiin kuvia Turusta, mutta ei siitä selvyyttä tullut. Todettiin, että kannattaa siellä kuitenkin käydä”, Oikari muistelee.

Varmuuden vuoksi soitettiin Valamon konservointilaitokseen. Jos ikoni sattuisi löytymään, mitä sille pitäisi tehdä?

Työpäivä oli jo päättymässä, kun puhelu tavoitti johtavan konservaattorin Riikka Könkään.

”Polvet meinasivat pettää, kun kuulin uutisen”, Köngäs kertoo.

Poliisit saivat ohjeeksi kääriä ikonin lakanaan tai vastaavaan kankaaseen ja laittaa muovilaatikkoon.

”Otettiin Pasilan poliisitalolta lähtiessä muuttolaatikko mukaan”, Oikari muistelee.

Matkaan lähdettiin 8. helmikuuta 2011. Vasile haettiin mukaan Vantaan vankilasta.

Sakeassa lumisateessa kahden poliisin ja vangitun Vasilen ryhmä ajoi kohti Turkua. Matkalla epäilys iski Oikariin.

”He olivat kätkeneet sen ikonin kesällä. Kun me lähdimme etsimään, oli maassa melkein metri lunta.”

Ikonin etsintä

Vasile muisti joitain paikanmerkkejä. Puisto oli lähellä satamaa ja sen vieressä oli koulu ja urheilukenttä. Yhden talon katolla näkyi Nokian kyltti.

Hansakadun puisto vaikutti lupaavalta: urheilukentän vierellä verkkoaita, toisella puolella puurivistö. Vasile osoitti kahden puun väliä.

”Mielessä kävi, että montakohan väliä tässä kaivellaan.”

Lunta oli paljon. Oikari tiesi, että ilman kehyksiä ikoni on pieni, A4:ää pienempi. Poliiseilla oli mukanaan yksi lumilapio ja yksi pistolapio. Kaivuussa vuoroteltiin.

Sitten kolahti. Lapio osui ikonin takapuolelle. Loput lumet sen ympäriltä kaivettiin käsin. Soitettiin taas Valamoon Könkäälle.

”Tuli puhelu, että he ovat paikan päällä ja ovat kaivaneet ikonin esille: se on nyt tuossa maassa. Mitä tehdään? Olin aivan sydän kurkussa ja kysyin, miten se on pakattu, onko kääritty sanomalehteen vai muovipussiin. Ei mihinkään! Se oli paljaaltaan kuvapuoli maata vasten”, Köngäs muistelee.

Se oli järkytys.

“Apua! Onko siitä mitään jäljellä?”

Samaan aikaan Hansapuistossa pähkäiltiin, miten ikoni saadaan nostettua laatikkoon niin, ettei se repeä.

“Kokeiltiin sitä ja huomattiin, ettei se ollutkaan jäätynyt kiinni maahan. Runsas lumi oli suojannut sitä.”

Sinä talvena ensilumi oli satanut aikaisin ja jäänyt maahan. Se koitui ikonin onneksi.

“Se oli luminen ja multainen, mutta aika hyvässä kunnossa, kun ottaa huomioon, että se oli ollut kahdeksan kuukautta maassa.”

Jääkaappiin

Päivä oli jo pitkällä, kun Uspenskin katedraaliseurakunnan puhelin soi Liisankadulla Helsingissä. Kun ikoni parin tunnin päästä tuotiin poliisiautolla seurakunnan kanslian eteen, oli sitä jo ulkorappusilla vastassa kaapuihin pukeutuneita pappeja suitsutusastioineen, kirkkokuoro ja muuta seurakuntaa

Kiitoshymni kajahti saman tien, ja kohta ikonia vietiin talon yläkerrassa olevaan kirkkoon rukousveisuja kuulemaan ja sieltä jääkaappiin yöksi; sen äkillistä kuivumista piti varoa.

Jääkaappi sattuu olemaan kirkkoherran virka-asunnossa.

”Se oli erikoinen yö. Olen ihan realiteeteissa oleva ihminen, mutta siinä ikonissa on jotain erityistä, yliluonnollista.“

Seuraavana päivänä konservaattori Köngäs haki ikonin Valamon konservointilaitokselle Heinävedelle.

”Kun avasin sen kääreet, jalat meinasivat pettää toisen kerran. Ikoni oli likainen ja multainen, mutta näytti kuin Jumalan äidin ja Kristuslapsen kasvot olisivat loistaneet sen lian alta. En voinut uskoa, että se oli niin hyvässä kunnossa.”

Märän ikonin sai tuoda jääkaapista huoneen lämpöön vain viideksi minuutiksi kerrallaan, ettei se kuivuisi liian nopeasti.

”Huoneen lämmössä sieltä alkoi mönkiä ötököitä: matoja, toukkia ja lintukirppuja. Tietenkin siellä oli elämää, onhan se puuta ja kangasta.”

Köngäksellä oli edessään vielä monta unetonta yötä, painajaisiakin.

Milli milliltä

Vaikeaksi konservoinnin teki se, että ikonissa oli useita materiaaleja ja tekniikoita.

Ja sitten paljastui suuri yllätys. Ikoni onkin paperille painettu printti, joka oli liimattu puun päälle. Paperin päälle oli maalattu Jumalanäidin ja Kristuslapsen kasvot, kädet ja jalat. Maalattu pinta oli osin lakattu. Kaikki muu oli peitetty helmiriisalla eli kankaasta ommellulla kuorella, johon oli kultalangalla kirjailtu helmiä. Sen varkaat olivat repineet mukaansa.

Aika pian paperi alkoi irrota puusta.

”Se on ihan luonnollista. Paperin ja puun liitto ei ole kestävä.”

Kun se alkoi kuivua liian nopeasti, laitettiin se kosteuskammioon. Meni yli kolme kuukautta, ennen kuin ikonin tila tasaantui.

Kuivuessaan puu kutistui, paperi ei – ja siksi se alkoi kupruilla. Köngäs hälytti paikalle paperikonservaattorin Valtion taidemuseosta.

”Pähkäilimme, mitä tehdä. Irrotimme niin paljon paperia kuin pystyimme, tiukkoihin liimakohtiin emme koskeneet.”

Puun päälle liimattiin ohuesta erikoispaperista eristyskerros ja sen päälle painettu ikoni. Vasta sen jälkeen alkoi kuvan puhdistus. Se oli mikroskooppityötä, jota tehtiin millimetri kerrallaan.

Painojälki oli hauras ja herkkä. Pigmentti irtoili.

”Välillä tuntui, että koko paperi oli muussia. Joissain kohdissa lika oli niin imeytynyt paperiin, että se oli pakko jättää paikoilleen; sen kaivaminen olisi rikkonut pinnan.”

Jatkuvasti tuli eteen ongelmia, jotka vaativat pohdintaa.

”Usein kysytään, onko konservointi jotenkin erityistä, kun kohteena on pyhä ikoni. Ei se ole. Tämä on hirveän teknistä työtä. Mutta nyt huomasin, että tämä ikoni ohjasi työtäni. Kun olin epävarma, jätin asian hautumaan, ja jonkin ajan kuluttua tunsin varmuutta siitä, mitä tehdä.”

Kun työ oli kestänyt kuutisen kuukautta, alkoi konservointi valmistua.

”Loppuaikoina mietin, onko vielä jotain, mikä pitäisi tehdä. Sitten ikoni alkoi tuoksua hyvälle, jollekin, jota en osaa kuvailla. Ajattelin, että se kertoo olevansa valmis ja haluavansa kotiin. Tämä voi kuulosta kummalta. Onneksi meitä oli muitakin, jotka tunsivat tuoksun.”

Mysteeri

Tavallista luterilaista puhe ihmeitä tekevästä ikonista hämmentää. Ortodoksi tai kuka hyvänsä rukoilee ensin ikonin edessä esirukousta asialleen, saattaapa suudellakin ikonia, ja sen jälkeen moni lapseton on saanut lapsen ja sairas parantunut. Näin kerrotaan.

”Ei se aina ole niin suurta. Joskus rukoilija saa tunteen, että häntä kannatellaan, tai että hän oppii elämään vammansa kanssa”, Salminen lisää.

Mutta miten pala puuta tai tässä tapauksessa paperia voi tehdä ihmeen?

”Ihmeet ovat Jumalalta eivät ikonilta. Meille ymmärtämättömistä syistä Jumala antaa armonsa näkyä joidenkin ikonien kautta ”, Salminen sanoo.

Tässä kohta ortodoksit toteavat, että ihme on mysteeri. Ihminen ei voi ymmärtää kaikkea.

Jo ikonin pelastuminen tulkitaan ihmeeksi. Makasihan se maassa kuvapuoli alaspäin kahdeksan kuukautta. Miten 1800-luvun lopulla painettu paperi on sen kestänyt, jää mysteeriksi.

Ikonin kotimatka Heinävedeltä sujui juhlavasti. Se kierrätettiin näytillä monissa ortodoksikirkoissa. Helsingissä se kannettiin ristisaatossa Uspenskiin.

Jo kotimatkalla se alkoi tehdä taas ihmeitä.

 Lähteinä on käytetty Helsingin poliisilaitoksen talous- ja omaisuusrikosyksikön esitutkintapöytäkirjoja sekä Helsingin käräjäoikeuden tuomioita.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 13–14/2013.