Mitä Pia Ristikankareelle tapahtui? Taiteilija Ilona Niemen elämään heijastuu yhä lapsuudenystävän katoaminen

Nuoren tytön katoaminen lokakuussa 1988 ei ollut mikään uutinen. Piikkiöläinen 15-vuotias Piia Ristikankare oli lähtenyt kotoaan perjantaina illalla, ja vasta sunnuntaina hänen isälleen selvisi, ettei tyttö ollutkaan mennyt kaverilleen yökylään.

Maanantaina poliisi oli sitä mieltä, että tyttö oli lähtenyt omille teilleen ja palaisi vielä kotiin. Kun useaan päivään ei kuulunut mitään, Piiaa alettiin etsiä.
Kukaan ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun hän astui ulos kotiovestaan.

Ei edes Piian hyvä ystävä, 13-vuotias Ilona Niemi, joka asui naapuritalossa. Sinä iltana Ilona oli kirjoitellut kirjeitä omassa huoneessaan, jonka ikkuna oli kadulle päin.

Jos hän olisi nostanut kasvonsa juuri oikealla hetkellä ja katsahtanut ulos, hän olisi saattanut nähdä Piian kulkevan talon ohi.

Tai sitten ei. Ulkona oli pimeää ja satoi. Ehkä ikkunaan olisi vain heijastunut hänen oma kuvajaisensa.

Hiljaiset tytöt Piikkiöstä

Ilona Niemi, 43, työskentelee nykyään taiteilijana. Työhuone on rintamamiestalon kellarissa. Siellä seinällä on musta, ruumisarkkua muistuttava teos, joka on koristeltu kukkasin.

Arkulla on lapsen kasvot. Näyttää kuin ne olisi leikattu valokuvasta, mutta lähempää katsottuna näkee niiden koostuvan pikkutarkoista siveltimen vedoista.

”Sanotaan, että maalaaminen on kuin rakkauden osoitus. Teos kuvaa ajan ja elämän katoavuutta.”

Yhteisestä ajastaan Piian kanssa Ilona muistaa elävimmin ne vuodet, kun hän oli 8–11-vuotias. Piia oli kolme luokkaa ylempänä, ja heillä oli eri kaveripiirit, mutta koulupäivän jälkeen tytöt viettivät usein aikaa yhdessä.

”Olimme molemmat hiljaisia ja tykkäsimme piirtää tai lukea lehtiä ja täyttää niistä ristikoita. Leikimme barbeilla ja teimme barbeille vaatteita.”

Ikäero ei haitannut. Piia leikki Ilonan kanssa barbeilla vielä katoamistaan edeltävänä kesänä.

”Hiukan se oli silloin lapsellista ja hävettävää. Jos joku toinen kaveri tuli meille kylään, laitoin nuket piiloon. En kehdannut näyttää, että leikin niillä.”

Syksyllä 1988 tytöt eivät enää juuri nähneet toisiaan. Piia oli aloittanut opinnot ammattikoulussa Turussa, ja Ilona oli siirtynyt yläasteelle.

Piia (vas.) ja Ilona menossa koulun kevätjuhlaan vuonna 1986. Piia oli silloin seitsemännellä luokalla, Ilona neljännellä. Kuva on otettu Ilonan lapsuudenkodin pihalla. © ILONA NIEMEN KOTIALBUMI

Mihin Piia katosi? Sitkeitä huhuja nuorisotalon liepeiltä

Kolmenkymmenen vuoden aikana on esitetty lukuisia teorioita siitä, mitä tapahtui perjantaina 7. lokakuuta.

Liftasiko Piia jonkun tuntemattoman matkaan? Vai hyppäsikö tutun kyytiin? Lähtikö hän kotoaan ensinkään?

Kaikkea on epäilty ja tutkittukin, mutta vasta vuosien päästä.

Ilona ei usko siihen, että Piiaan olisi iskenyt äkillinen vimma kapinoida ja lähteä kohti tuntematonta.

”Piia oli hyvin kiltti ja vietti paljon aikaa kotioloissa, hoiti pikkuveljeään.”

Piian vanhemmat olivat eronneet, ja Piia ja hänen kaksi veljeään asuivat isänsä kanssa. Piian menot liittyivät lähinnä siihen, että hän osallistui Jehovan todistajien tapaamisiin.

Aivan tyttöjen kotikadun lähellä oli nuorisotalo, jossa pidettiin sinä iltana disko. Jos Piia kulki kotoaan ison tien varteen, hänen on täytynyt mennä nuorisotalon ohi. Sen pihalla seisoskeli paljon väkeä.

”Luulisi, että joku olisi hänet nähnyt. Mutta Piia oli aina vähän ulkopuolinen, hiljainen tyttö. Ehkä kukaan ei vain kiinnittänyt häneen huomiota.”

Sinä perjantaina nuorisotalon pihalla tapeltiin, ja poliisikin kävi paikalla. Myöhemmin tappelun osallisia tuomittiin sakkoihin käräjäoikeudessa.

Kolmeenkymmeneen vuoteen tuota tappelua ei kuitenkaan yhdistetty Piian katoamisen tutkintaan. Kesällä 2018 keskustelupalstoilla levisivät tappelusta kertovat vanhat lehtileikkeet, ja poliisikin kiinnostui asiasta. Poliisi on pyrkinyt tavoittamaan tappelun osallisia päästäkseen puhuttamaan henkilöitä, jotka olivat paikalla.

Sitkeiden huhujen mukaan joku olisi nähnyt Piian nuorisotalon lähellä, mutta huhuille ei toistaiseksi ole saatu vahvistusta.

Kiukku jäi päälle viranomaisten lepsusta suhtautumisesta

Ilonan mukaan diskotappeluissa oli usein kyse siitä, että paimiolaiset pojat tulivat uhittelemaan piikkiöläisille. Sellaista vanhanajan kylätappelumeininkiä. Yleensä siitä ei ollut sivullisille vaaraa.

Sitä Ilona hämmästelee, miksei Piiaa etsitty tehokkaammin heti katoamisen jälkeen. Etsintäketjua ei muodostettu, naapurustolta ei kyselty asiasta. Eikä kukaan kysellyt nuorilta mitään.

”En muista, että koulussa yksikään aikuinen olisi kysynyt, onko joku nähnyt Piiaa. Piikkiö on pieni paikkakunta, luulisi, että joku olisi hänet nähnyt”, Ilona sanoo.

”Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisihan koulussa voitu vaikka kuuluttaa. Jos joku olisi perjantaina diskossa nähnyt Piian, hän olisi voinut tulla kertomaan siitä.”

Ilona ei ole voinut välttyä ajatukselta, että viranomaisten suhtautumiseen vaikutti se, että kyseessä oli nuori tyttö.

”Siitä jäi minulle kiukku päälle. Miten voi käydä niin, että nuori tyttö häviää tuosta noin vain?”

Piiasta ei koskaan löydetty jälkeäkään, eikä yhtäkään varmaa silminnäkijähavaintoa ole. Yhtäkkiä Piiaa ei vain enää ollut.

”Odotin pari kolme päivää, että hän tulisi”, Ilona kertoo ja lisää lähes kuiskaten:

”Sitten ajattelin, että tuskinpa löytyy enää.”

Ilona Niemen työhuoneen seinällä on palasista koottuja naishahmoja. © SUVI ELO

Leikkien synkkä sävy

Omaa teini-ikäänsä Ilona kuvailee omituiseksi.

”Ajelin parhaan kaverini kanssa vanhoilla pappatuntureilla ympäri Piikkiötä, isän pilkkihaalariin ja sukellusmaskiin pukeutuneena.”

Ilona ja hänen ystävänsä kehittivät oman kielen, julkaisivat omaa lehteä ja järjestivät konsertteja saunassa.

”Yläaste oli ahdistavaa aikaa: Piikkiön nuorten keskuudessa oli sellainen ilmapiiri, että kaikkien piti sopia täysin samaan muottiin. Loimme vastapainoksi hiukan kapinahenkisen oman maailmamme.”

Lukion jälkeen Ilona lähti Turkuun opiskelemaan kieliä, ja opintojen loppusuoralla hän pääsi tekemään harjoittelua Skotlantiin pikkuruiseen Dinnetin kylään. Taskurahaa hän sai piirtämällä paikallisista potretteja. Pian kyläläiset olivat sitä mieltä, että Ilonan olisi syytä lähteä taidekouluun Aberdeeniin.

Hän pääsi kouluun. Alusta saakka kasvojen maalaaminen oli hänen juttunsa.

”Leikkaan kuvia muotilehdistä ja kirjoista, yhdistelen niitä ja maalaan teoksia niiden pohjalta”, Niemi kertoo työskentelytavastaan. © SUVI ELO

”En tehnyt varsinaisia muotokuvia, vaan käytin naisten kasvoja symboleina. Maalasin kasvot ja sahasin ne irti taustastaan. Liitin ne sitten yksiväriseen taustaan, jolloin ne näyttivät leijuvan irrallaan”, Ilona muistelee taidekoulun aikoja.

”Tein pikkutarkkaa jälkeä ja tuhosin sen sahaamalla.”

Piian katoaminen juuri aikuisuuden kynnyksellä on vaikuttanut Ilonan työhön taiteilijana. Koko uransa ajan hän on tutkaillut teoksissaan tyttöyden ja naiseuden välimaastoa. Onnellisten lapsuusmuistojen päälle on tullut synkkyyttä.

”Muistan, miten kerran olin uimassa Piian kanssa. Hän huomasi tiellä ihanan lettinauhan. Hän oli juuri tarttumassa siihen, kun tajusi, että se olikin kyykäärme. Sen muiston pohjalta syntyi eräs runoni. Teoksissa yksityinen muuttuu jonkin yleisemmän symboliksi.”

Hukkua, kadota

Tänä vuonna lehdissä on taas ollut uutisia liittyen Piian katoamiseen.

”Olen todella tyytyväinen, että tapausta tutkitaan. Silti juttujen lukeminen on rankkaa. Seuraavan yön nukun aina huonosti.”

Oman teoriansa siitä, mitä Piialle olisi voinut tapahtua, Ilona haluaa pitää itsellään. Hän vain toivoo, että Piian ruumis vielä joskus löytyisi. Siihen hän ei usko, että Piia olisi elossa.

Sitten Ilona näyttää kuvan eräästä taideteoksestaan.

Poison Dwarfs oli ensimmäisiä teoksia, joihin Piian katoamisella on ollut vahva vaikutus. Ilona Niemen teoksia on esillä Joensuun Taidemuseon Naiseus-näyttelyssä 16.9. asti. © SUVI ELO

Teoksen nimi on Poison Dwarfs. Siinä on seitsemän vaaleansinistä palleroa, joilla on tytön kasvot.

”Otin näihin muodon piilevästä, jota löydetään hukkuneiden keuhkoista”, Ilona kertoo.

”Suomen kielessä hukkuminen on mielenkiintoinen sana. Se voi tarkoittaa paitsi veteen hukkumista myös katoamista. En tiedä, onko Piia hukkunut, mutta kadonnut hän on.”

Tyttöjen leikit silti jatkuvat. Kun Ilona katsoo kahdeksanvuotiaan tyttärensä touhuja tämän sydänystävän kanssa, hän muistaa ne iltapäivät koulun jälkeen, kun hän Piian kanssa uppoutui mielikuvitusmaailmaan.

”Taiteen tekeminen on jatkoa leikkimiselle. Siinä pystyy luomaan maailmoja, jotka eivät olisi mahdollisia normaalissa arjessa.”

Ensimmäisestä taidenäyttelystään Suomessa Ilona sai aikoinaan tiukkaa kritiikkiä.

”Arviossa sanottiin, että tämähän on vain tällaista barbileikkien jatkumoa. Ja sitä se nimenomaan on! Nyt nautin siitä enkä mitenkään häpeile. Barbileikeissäkin on syvyyttä ja synkkää sisältöä, vaikka ne näyttävät pinnalta katsoen viattomilta.”