Jos metsäriekko jättää suon ojittamisen takia, kantaa on mahdoton palauttaa

Talven tullen metsäriekot ovat vetäytyneet avonaisilta soilta metsien suojaan. Ne liikkuvat pieninä parvina ojien penkoilla, pusikoissa ja metsäteiden varsilla, mistä ne hakevat ravinnokseen koivun ja pajun silmuja.

”Riekko on Pohjois-Lapissa yleinen lintu, mutta Etelä- ja Keski-Suomessa sen elintila on jatkuvasti kaventunut”, kertoo liki parisenkymmentä vuotta suoluontoa, riekkoja ja niiden kannan muutoksia seurannut kihniöläinen luontoaktiivi Hannu Latvajärvi.

Lapin riekkoja kutsutaan tuntuririekoksi ja etelässä eläviä lintuja metsäriekoiksi.

”Metsäriekkokantojen taantumisen syy on riekkojen pesimäalueina käyttämien luonnonvaraisten soiden väheneminen.”

Turhaa ojitusta

Riekko oli aikanaan yleinen lintu koko Suomessa. Suo- ja metsäojitusten vuoksi riekko on kuitenkin luokiteltu valtakunnallisesti silmälläpidettäväksi ja alueellisesti uhanalaiseksi lajiksi.

1960–70-luvulla Suomen soista oli metsäojitettu peräti puolet, Etelä-Suomessa määrä oli sitäkin suurempi. Ojitetuista soista 10–20 prosenttia eli liki miljoona hehtaaria on osoittautunut niin niukkaravinteisiksi, että metsänkasvatus ei ole niiden alueella taloudellisesti kannattavaa.

Suomen eteläisimmät, pysyvät riekkokannat elävät Suomenselän alueella Kihniössä, Parkanossa ja Virtain pohjoisosissa.

”Riekko on Suomenselän soiden sateenvarjolaji. Niillä soilla, missä riekko pesii, on yleensä muitakin soihin liittyviä luontoarvoja”, Latvajärvi kertoo.

”Pelkästään soiden ojittamattomuus on nykyään luontoarvo, sillä esimerkiksi Suomenselän soista on peräti 85 prosenttia ojitettu.”

Kapeneva perimä

Keväällä, suomättäiden paljastuessa lumen alta, metsäriekot palaavat pesimäsoilleen karuille nevoille ja vähäpuisille rämeille.

Soitimen jälkeen riekko rakentaa pesänsä maahan kaivamaansa kuoppaan. Vajaan kuukauden hautomisen jälkeen 6–10 poikasta kuoriutuu alkukesästä.

”Laajatkaan yksittäiset, luonnontilaiset suot eivät pysty ylläpitämään riekkokantaa, koska populaatioiden väliset etäisyydet ovat soiden käsittelyn myötä kasvaneet liian suuriksi”, Latvajärvi kertoo.

Paikalliset kannat jäävät vaille geneettistä vaihtelua, jolloin niiden perimä kapenee ja poikastuotto vähenee.

Soiden ojitukset lopetettiin jo 1970–80-lukujen taitteessa, mutta sen jälkeen riekon pesimäalueita on tuhottu turpeennostolla.

”Turpeenoton jälkeen mustiksi autiomaiksi jääviltä soilta ei löydy riekoille ravintoa. Poikasia myös hukkuu turpeennostoalueiden syviin reunaojiin.”

Askel takaisin

Vuosituhannen vaihteen jälkeen metsäriekon elinalueita on yritetty laajentaa ennallistamalla aikoinaan ojitettua soita.

”Uuden riekkosuon luomisen tai vanhan ennallistamisen edellytys on, että seudulla yhä elää riekkoja. Kerran kadonnutta kantaa ei saada enää palautettua alueelle”, Latvajärvi kertoo.

Ojitettuja soita palautetaan luonnontilaan karsimalla puustoa ja patoamalla ojia, jolloin suon pohjaveden pinta kohoaa, ja suolle palautuu vähitellen sen alkuperäinen aluskasvillisuus.

Reilun viiden vuoden aikana esimerkiksi Suomenselällä ja Pohjanmaalla on ennallistettu yksittäisiä soita, ja riekkopopulaatiot ovat kasvaneet luonnontilaan palautetuilla alueilla.

”Jos Lapin eteläpuolella halutaan säilyttää elinvoimainen metsäriekkokanta, se edellyttää kuitenkin nykyistä laajempia soiden ennallistamistoimenpiteitä.”