Sohvaperunan geenit - onko niitä olemassa?

Jotkut rakastavat liikuntaa, toiset inhovat sitä. Tutkimusten mukaan geenit vaikuttavat liikunnallisuuteen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Tulokset osoittivat, että geeneillä on selvä vaikutus ihmisten liikunnallisuuteen. @ISTOCK

Jotkut rakastavat liikuntaa, toiset inhovat sitä. Tutkimusten mukaan geenit vaikuttavat liikunnallisuuteen.
(Päivitetty: )
Teksti: Jani Kaaro

Huippu-urheilijoita on tutkittu niin pitkään, että tiedämme, mistä huippu-urheilija on tehty.

Urheilijalla on oltava hyvät geenit, jotka antavat maksimaalisen hapenottokyvyn. On kasvettava korkeassa ilmanalassa, jotta saa suuremmat keuhkot. Lopuksi on tietyisti harjoiteltava, jotta edellämainitut lahjat saadaan täysimittaisesti käyttöön.

Mutta entäpä päinvastainen tilanne? Jos hyväksi urheilijaksi pääsee hyvillä geeneillä, onko olemassa sohvaperunan geenejä?

Kaksosten kertomaa

Kaikki tietävät, että liikunta ei vaikuta kaikkiin samalla tavalla.

Yhdet rääkkäävät itsensä salilla äärirajoille ja tulevat siitä iloisiksi. Toiset vakuuttavat samanlaisen rääkin jälkeen, ettei koskaan enää. Kolmannet hengästyvät pelkästään siitä, kun katsovat toisten liikkumista.

Hollantilaisen Vrije-yliopiston tutkijat ottivat asiakseen selvittää, mikä selittää näitä eroja liikunnan kokemisessa. Peruskysymys kuului: voivatko erot liikunnallisuudessa juontua geneettisistä tekijöistä?

Selvitystä varten tutkijat pyysivät laboratorioonsa 115 identtistä kaksosparia, 111 ei-identtistä kaksosparia, 35 kaksosten sisarta ja 12 sisarusta, joilla ei ollut kaksossisaria.

Koska identtisillä kaksosilla kaikki geenit ovat samanlaisia mutta muilla sisaruksilla ei, tutkijat saattoivat tehdä päätelmiä geenien osuudesta liikunnallisuuteen.

Geenit kaiken takana

Tutkimuksessa vapaaehtoiset polkivat kuntopyörää eri pituisia jaksoja ja erilaisella teholla, minkä jälkeen heidän piti täyttää kyselylomake. Siinä udeltiin muun muassa, miltä kuntopyöräharjoitus oli tuntunut, tunsivatko he sen jälkeen olonsa hyväksi vai kireäksi ja kuinka paljon he ylipäänsä harrastivat liikuntaa.

Tulokset osoittivat, että geeneillä on selvä vaikutus ihmisten liikunnallisuuteen.

Tämä näkyi hyvin identtisten kaksosten ryhmässä. Jos toinen kaksosista piti liikunnasta, usein toinenkin piti. Jos toinen taas vierasti liikuntaa, toinen suhtautui asiaan samalla tavalla.

Sekä liikunnan ilo että liikuntakammo näyttivät siis kumpuavan osittain geeneistä.

Yllätys ei ollut sekään löytö, että liikunnasta pitävät ihmiset liikkuivat enemmän ja liikkumista inhoavat välttelivät sitä.

Opittu riemu

Liikuntaa inhoavat ovat luonnollisesti ottaneet uutisen mielihyvin vastaan: jos liikunnan inho on geeneissä, heillä oli nyt hyvä tekosyy olla liikkumatta.

Tämä ei kuitenkaan ole viisas asenne. Liikunnan terveyshyödyt ovat niin suuret, että liikkua kannattaa vaikka ei huvittaisikaan.

Vrije-yliopiston tutkimus ei kerro mitään liikunnan ilon oppimisesta.

Joissakin tutkimuksissa on havaittu, että jos ihmiset saavat itse valita lajinsa ja temponsa, monet oppivat pitämään liikunnasta.

Toisissa tutkimuksissa taas on havaittu, että liikuntaharrastus pysyy paremmin yllä, jos sitä voi harrastaa jonkun kanssa. Käveleminen ja tanssikin ovat liikuntaa, vaikka kaikki eivät tule sitä ajatelleeksi.

Tutkijoiden mukaan vielä ei tunneta yhtään geeniä, joka aiheuttaisi liikunnan iloa tai inhoa. Tutkimuksen tuloksia voi kuitenkin hyödyntää liikuntaan innostamisessa.

Jos tiedämme, että osa ihmisistä inhoaa liikuntaa, voimme tehdä heille liikunnasta mahdollisimman mukavaa.

Lue myös:

Kauneuskäsitys ei ole opittua – Sokeakin mies rakastaa tiimalasivartaloa

Tutustu kirjoittajan blogiin Galileon keskisormi

X