Taivas tuoksuu hyvälle ja helvetti pahalle - Mistä ”uskon hajut” kumpuavat?

Bengalinlahdella sijaitsevassa Andamaanien saaristossa asuva ongee-kansa elää hajujen maailmassa. Kun kaksi ongeelaista kohtaa toisensa, he eivät kysy, mitä sinulle kuuluu, vaan miten nenäsi voi.

Kun ongeelainen puhuu itsestään, hän osoittaa nenäänsä, sillä minä ja oma haju ovat käytännössä sama asia. He jakavat vuodenajatkin niille ominaisten hajujen mukaan.

Intiassa perinteinen tapa tervehtiä ei ole ollut halaus, vaan siellä on haistettu toisen päätä. Senegalin ndut-kansa taas nuuskii vastasyntynyttä saadakseen tietää, kenen edesmenneen inkarnaatio hän on.

Verrattuna moniin muihin kulttuureihin länsimainen kulttuuri ei juurikaan perusta hajuista. Meillä on nimet väreille, mutta ei hajuille. Puhumme hajuista niiden lähteen mukaan: laventelinhajuinen, mansikka-arominen tai jasmiinintuoksuinen.

Hajujen aliarvostus ulottuu myös nenään vai kuinka usein olette kuulleet sanottavan, että ”hänellä on niin kaunis nenä”.

Tälle hajujen aliarvostukselle on kuitenkin poikkeuksensa. Uskonnon maailmassa hajuilla on aina ollut suuri merkitys, ja monet symboliset merkitykset ovat säilyneet näihin päivään asti.

Tulta ja tulikiveä

Yksi piintynyt uskonnollinen käsitys on, että helvetti on rikinkatkuinen. Koska kukaan ei tiettävästi ole selviytynyt helvetistä pois, mistä tällainen käsitys on voinut tulla?

Vanhassa testamentissa ei mainita helvettiä sinänsä, mutta rikki mainitaan: Jumala hävittää Sodoman ja Gomorran antamalla sataa niiden päälle tulta ja tulikiveä eli rikkiä.

Uudessa testamentissa sen sijaan jo kerrotaan, että helvetissä on tulinen järvi täynnä rikkiä.

Vaikka Raamatussa mainintoja on vain vähän, rikinkatku on tarttunut moniin myöhempiin kuvauksiin. John Miltonin vuonna 1667 julkaistussa runoelmassa Kadotettu Paratiisi kerrotaan, että helvetin lieskat nousevat ikuisesti palavasta rikistä.

Vuonna 1880 julkaistussa pamfletissa taas kuvataan helvettiä näin: ”Katso helvetin pohjaa. Se on tulipunainen kuin poltettu rauta. Joet täynnä pikeä ja rikkiä virtaavat sen lävitse. Liekit ulottuvat pohjasta kattoon”.

Näiden kuvausten alkuperänä pidetään Gehennaa eli Hinnomin laaksoa. Se oli Jerusalemin eteläpuolella oleva paikka, joka kelpasi hyvin lasten pelottelemiseen. Siellä oli nimittäin lepytelty jumalia antamalla lapsia polttouhreiksi.

Profeetta Jeremia teki tästä lopun, ja seuraavien vuosisatojen aikana Gehennasta tuli jerusalemilaisten kaatopaikka, jossa poltettiin teuraseläimiä ja muita jätteitä. Sytykkeenä toimi rikki.

Näin Gehennassa paloi käytännössä ikuinen tuli, ja siellä haisi aina rikki ja mätänevä liha. Kun Gehennan pohjalta myöhemmin hahmoteltiin helvettiä, rikinkatku seurasi perässä.

Rikinkatkuiset noidat

Rikki itsessään ei aina haise pahalta, vaan mätien kananmunien tyyppinen haju tulee rikkivedystä. Koska rikkivetyä muodostuu vulkaanisessa toiminnassa ja rikinkatku huokui maan sisästä, oli luonnollista ajatella, että helvettikin sijaitsi maan alla.

Koska rikinkatku liitettiin helvettiin, ei kestänyt pitkään, että rikki yhdistettiin kaikkeen paholaismaiseen.

Toledon kirkolliskokouksessa noin vuonna 400 saatiin aikaan kuvaus itsestään paholaisesta. Sen mukaan paholaisella oli suuret sarvet, pukinsorkat ja iso penis, ja se haisi rikille.

Keskiajan noitavainoissa rikinhaju oli yksi niistä merkeistä, joita inkvisiittorit etsivät noidiksi epäillyistä. Jos naisessa oli yhtään rikinkatkua, hän saattoi vehkeillä paholaisen kanssa.

Myöhemmin samojen epäilyjen kohteeksi joutuivat juutalaiset. Jopa Laroussen lääketieteellisen sanakirjaan on jäänyt tieto, jonka mukaan juutalaisissa rikinhaju on erityisen voimakasta. Samaa tosin väitettiin myös punatukkaisista naisista.

Nykyään voimme kuitenkin kaikki haista rikille, jos haluamme. Hajuvesitalo Nu_Be on nimittäin lanseerannut parfyymin nimeltä S 16, joka sisältää rikkiä. Parfyymiä markkinoidaan ”saatanallisena eliksiirinä”.

Hajut kuljettavat sairauksia

Taivaallinen tuoksu on tietenkin päinvastainen helvetin pahalle löyhkälle, mutta haju ei ole yhtä selväpiirteinen.

Taivas koostuu monista tuoksuista, kuten mirhasta, frankinsensista, nardusöljystä ja libanoninseetristä. Näitä tuoksuja voi haistaa edelleen monissa kristinuskon pyhissä paikoissa, mutta niillä on kristinuskoa pidempi historia. Esimerkiksi roomalaisissa kylpylöissä käytettiin hajusteita ja yrttejä jo kauan ennen kristinuskoa.

Miten näistä tuoksuista tuli osa kristinuskon perinnettä?

Ensimmäinen vihje on keskiajalla lääkärien käyttämä pitkänokkainen ruttonaamio. Nokka oli täytetty yrteillä, jotta se peittäisi ruttopotilaista uhkuvan kammottavan löyhkän.

Ongelma ei kuitenkaan ollut vain paha haju. Tuolloin uskottiin, että sairaudet voivat kulkea hajun mukana ihmisestä toiseen, joten hyvä tuoksu ei vain peittänyt pahaa hajua, vaan taisteli sitä vastaan. Kun tämä ajatus laajennettiin moraaliin, hyvät tuoksut alkoivat edustaa pahuuden vastavoimaa, hyvyyttä.

Jumalalliset tuoksut

Hyvien tuoksujen symboliikalle oli muitakin syitä.

Ruumiiden palsamoinnissa käytettiin nimenomaisesti frankinsensia ja mirhaa. Koska palsamoitujen ruumiiden yllä leijuivat aina nämä voimakkaat tuoksut, monet uskoivat, että tuoksut itsessään pysäyttivät mätänemisen. Jos tuoksut pystyivät tähän, täytyi niissä itsessään olla jotakin jumalaista.

Näistä ajatuksista ei ollut pitkä matka siihen käsitykseen, että pyhyydellä itsellään olisi tuoksu. Katolisen kirkon piiristä tulee uskomus pyhyyden tuoksusta. Sillä tarkoitetaan hyvää tuoksua, jollaisen on sanottu huokuneen joistakin pyhimyksistä.

Legendat kertovat, että Avilan Teresasta läksi voimakasta kukkaistuoksua tämän kuollessa.

Ruusun tuoksua kerrotaan nousseen myös Padre Pion stigmoista.

Padre Pio oli pyhimykseksi julistettu katolisen kirkon pappi, jolle kehittyi stigmoja, yliluonnollisesti kehittyviä verta vuotavia haavoja, jotka muistuttavat Jeesuksen haavoja ristillä.