Tällä yllättävällä konstilla karhu pysyy kaukana – jos kuitenkin kohtaat kontion, älä käännä sille selkääsi

Nytkö olisi alettava laulaa?

Lammen yli käy leuto tuuli. Tummanpuhuva vesi nousee rypyille ja rantatörmän varvut huojahtelevat. Sääskiparvi kieppuu veden yllä ja hajoaa mustiksi pisteiksi ilmaan.

Pitkään piinanneilta verenimijöiltä saadaan hetken rauha.

Jos Rovaniemen Lomalammen vastarannalla olisi nyt karhu, se nousisi kahdelle jalalle havaitakseen paremmin, mistä vieraat hajut ja äänet kantautuvat.

”Tästä olisi hyvä katsella karhua,” sanoo Suomen riistakeskuksen erikoissuunnittelija Harri Norberg.

”Etäisyyttä on riittävästi ja vesi on välissä. Karhusta ei olisi vaaraa.”

Loppukesästä karhut kiertelevät samoja saloja ja mättäitä kuin marjastajat.

Ihmisen ja karhun kohtaaminen on hyvin harvinaista, mutta jos kontion kanssa joutuu silmäkkäin, niin se saattaa seistä neljällä jalalla, luimistaa korviaan ja murista.

Se tarkoittaa sitä, että iso peto tuntee itsensä uhatuksi ja voi olla hyökkäämässä.

Mitä silloin pitää tehdä?

Säilyykö henki laulamalla?

Emon ja pentujen välissä

Alaskasta ostettu karhukello kilahtelee joka askeleella, kun Harri Norberg kipuaa polkua myöten Lomavaaran rinnettä ylös. Metsä on sateen jälkeen raikas. Havut ja sammaleet tuoksuvat. Metsätähtien pienillä terälehdillä kimaltelee pisaroita.

Norberg kyyristyy ja vetää mustikanvarpua sormiensa välistä. Peukalontyveen jää pieni, vihertävä raakile.

Sadosta näyttäisi tulevan runsas, mutta heinäkuun alussa mustikka-aika on vielä edessäpäin.

Karhu on perso mustikoille ja sille maistuvat myös hillat, variksenmarjat ja puolukat.

”Karhun elimistö muuttaa tehokkaasti marjoista saamansa energian rasvaksi, mikä toimii karhun ravintovarastona talviunien ajan”, Norberg kertoo.

Karhu on viimeksi surmannut Suomessa ihmisen Ruokolahdella vuonna 1998.

”Lenkkeilijä ajautui tietämättään karhuemon ja sen vuoden ikäisen pennun lähelle. Emo löi käpälällään lenkkeilijää keulaan. Emo on aggressiivinen, kun se suojelee jälkikasvuaan.”

Lomavaaran rinne kääntyy tasamaaksi. Kiivetessä kiihtynyt hengitys tasaantuu, mutta hikinen iho houkuttelee sääskiä puoleensa. Niistä tulee inisevä pilvi. Otsassa pistelee. Sitä pyyhkäistessä kämmensyrjään jää verinen rantu.

Loppukesästä karhuemolla on yleensä mukanaan yhdestä neljään tammi-helmikuussa talvipesään syntynyttä pentua. Karhunaarat eivät synnytä joka vuosi, mutta edellisvuoden pennut eli eraukset seuraavat yleensä emoaan kahden kesän ajan.

Kuusikon lomassa on kolmen kiven muodostama louhikko.

Suurimman kiven katveessa voisi lepäillä emokarhu.

Ja seuraavan kivikon suojassa sen pennut.

Se on riskialtein tilanne, mihin ihminen voi karhun kanssa joutua.

Siksi kohtaamista kannattaa kaikin tavoin vältellä.

Beatles raikaa kairassa

Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan Suomessa elää ennen syksyn metsästyskautta noin 1 200 yli vuoden ikäistä karhua. Lisäksi tänä vuonna on syntynyt noin 300 pentua. Lapissa kontioiden määrän oletetaan olevan 150–200 aikuisen yksilön välillä.

”Lapin karhukannasta on vaikea saada tarkkaa arviota, koska erämaat ovat suuria ja petoyhdyshenkilöiden muodostama havaintoverkosto on alueen kokoon nähden harva”, erikoissuunnittelija Harri Norberg toteaa.

Kairanväliksi kutsutulla Ylitornion ja Rovaniemen väliseltä alueella on kirjattu viimeinen karhun jälkihavainto huhtikuussa. Viime syksynä Kairanvälissä eli myös emokarhu pentuineen, mikä tarkoittaa sitä, että karhuilla on seudulla pysyvä elinpiiri.

Lisäksi Kairanvälillä saattaa vaeltaa myös Ruotsin Norrbottenista Tornionjoen itäpuolelle kulkeutuneita kontioita.

Lomavaaran louhikoissa ja kuusikoissa saattaa siis hyvinkin lymyillä karhuemo pentuineen ja avarien aukeiden reunoja voi tallustella marjamättäitä hakevia uroksia.

”Uroksen elinpiiri on jopa 1 500 neliökilometrin kokoinen ja sen sisällä saattaa elää useita naaraita, joilla voi olla pentuja”, Norberg kertoo.

Pitkälleen maahan kaatunut männynrunko rasahtaa, kun Norberg tarttuu sen kylkeen ja repäisee lahonneen puun kyljestä palan. Pienet, valkoiset munat loistavat mustassa murskeessa. Muurahaisia vilistää kolojensa ympärillä.

Siinä olisi karhulle välipala.

Norbergin karhukello kilkattaa, kun hän nousee pystyyn.

”Karhut säikkyvät ääniä. Ryhmänä metsässä liikuttaessa tulee luonnostaan rupateltua. Jos marjastuskaveri on etäämmällä, on hyvä huudella toisilleen jo ihan yhteydenpidon vuoksi. Jos taas on yksin, niin voi vaikka laulaa itsekseen.”

Norberg vetää ilmaa keuhkoihinsa, alkaa hymistä ja polkea suota.

”Beatlesin Yellow Submarine on siitä hyvä karkotuslaulu, että sen sävelen voi sovittaa omien askeltensa tahtiin.”

Jänkältä lähiöön

Metsän läpi kiemurrellut polku päättyy punertavan suon reunaan. Männyt nousevat turpeesta kituliaina vänkyröinä. Tupasvillat huojahtelevat. Jänkä alkaa upottaa ja litistä jalkojen alla.

Turpeessa ei näy viiden varpaan suuria painautumia. Jänkälle ei ole jäänyt mustanpuhuvia ulosteläjiä ja suon reunasta nousevat muurahaiskeot ovat ehjiä.

Kontiot eivät ole ainakaan ihan äskettäin tätä suota kiertäneet.

”Kun karhu käy syömässä muurahaiskeolla, niin sen jälkeen keko on yleensä maan tasalla”, Norberg toteaa.

Pohjois-Amerikassa elää nykyään noin 900 000 mustakarhua. Kannankasvun ja levittäytymisen myötä ihmisen ja karhun kohtaamiset ovat Yhdysvalloissa ja Kanadassa tätä nykyä päivittäisiä. Myös Suomessa mesikämmeniä tavataan satunnaisesti asuinalueiden liepeiltä. Kevään ja alkukesän aikana Pohjanmaan Soinissa uroskarhu alkoi käydä ruokailemassa asuintalojen roskapöntöillä. Karhua yritettiin karkottaa kauemmaksi asuinalueelta, mutta se palasi aina uudestaan roskapönttöjen äärelle. Lopulta karhu jouduttiin lopettamaan.

Heinäkuussa karhu tunkeutui Ilomantsissa kesämökin terassille ja hotki kylmälaukusta grillimakkarat.

”Ihmisen lähelle hakeutuvat karhut ovat yleensä nuoria ja kokemattomia yksilöitä, jotka hakevat helppoa ravintoa. Marjasadon kypsyessä nekin hakeutuvat useimmiten syvemmälle metsään.”

Karhut liikkuvat yleensä iltahämärissä tai aamun varhaisina tunteina.

”Jos lähistöllä on hirvenraato, niin on syytä vaihtaa marja-apajaa. Metsikössä mahdollisesti piilotteleva karhu voi tulla puolustamaan haaskaansa.

Kuolleeksi tekeytymistä

Pisaroita alkaa ripsiä anorakin olkapäälle. Sääskiparvet kaikkoavat sateen alta. Haukka kaartaa harmaalla taivaalla, mutta suolla ei näy liikettä.

Karhut ovat kaukana tai sitten ne piilottelevat metsikön siimeksessä.

Varmuuden vuoksi suon reunasta kajautetaan kuitenkin yhteislauluna ”Teddykarhujen huviretki.”

”Ei sillä ole merkitystä, mitä lauluja metsässä laulaa. Jos ääntä riittää, niin karhut pysyvät kaukana”, Harri Norberg sanoo.

Kun Lomalammen rantasuolta on palattu takaisin metsäpolulle, Norberg jähmettyy paikoilleen petäjien vierelle ja nostaa kädet kasvojensa vierelle.

Se on karhunkohtaamisasento.

Kontio ei miellä kädet koholla olevaa ihmistä uhakseen.

”Jos joutuu karhun kanssa vastakkain, niin sille ei saisi kääntää selkäänsä. Paikalta olisi peräännyttävä siten, että pystyy koko ajan näkemään, mitä karhu on tekemässä.”

Karhun edestä ei pidä sännätä suin päin pakoon, sillä se saattaa herättää karhussa hyökkäysreaktion eikä ihmisellä ole mitään mahdollisuutta päästä juoksemalla karhua karkuun.

”Vasta sitten, kun karhua ei enää näe, voi laittaa rivakammin askelta toisen eteen.”

Uhatuksi itsensä tunteva karhu saattaa tehdä valehyökkäyksiä, jolloin se ärhentelee, mutta pysähtyy muutaman metrin päähän ihmisestä.

”Perääntyessään voi jättää jälkeensä marjaämpärin tai takin. Luonteeltaan utelias karhu pysähtyy usein nuuskimaan niitä, jolloin pakenemiseen jää enemmän aikaa.”

Maahan heittäytyminen ja kuolleeksi tekeytyminen on Norbergin mukaan vasta viimeinen keino välttää karhun hyökkäys.

”Ihminen ei ole karhun luontainen saaliseläin eikä karhu ole verenhimoinen tappaja, joten se tuskin käy maassa makaavan ihmisen kimppuun.”

Karhu saattaa kuitenkin uteliaisuuttaan haistella ja tunnustella kuolleeksi tekeytynyttä ihmistä.

”Reppu selässä ja kädet niskan takana suojaavat karhun kynsiltä. Jos karhu ei koe tilanteessa uhkaa, tilanteesta voi selvitä pelkällä säikähdyksellä.”

Hallittu petopelko

Polku mutkittelee puiden ja kivikoiden välistä Lomavaaran laelle. Myötämäessä metsä muuttuu rehevämmäksi. Kivien päällä kasvaa paksulti sammalta ja maassa mustikanvarvut viistävät nilkkoja. Mäntyjen lomasta loistavat koivujen valkoiset rungot.

Tutkimusten mukaan lähes puolet suomalaisista pelkää susia ja karhuja. Karhuun suhtaudutaan kuitenkin hieman suopeammin kuin suteen, koska karhu on metsästäjille myös arvokas saaliseläin.

”Petopelko on ymmärrettävää, mutta se ei saa yltyä hallitsemattomaksi.”

”Susi ja karhu kuuluvat Suomen luontoon ja niihin tulee suhtautua kunnioituksella. Karhu on Suomen kansalliseläin, jota on arvostettu, mutta myös pelätty. Petopelkoa ei kuitenkaan ole mitään syytä lietsoa.”

Kapea polku alkaa viettää vaaranrinnettä alas. Puiden välistä kajastaa verkalleen selkenevä taivas. Tiheässä metsässä vallitsee hiljaisuus.

Jos karhu on lähistöllä, niin se pysyttelee piilossaan. Todennäköisesti kontio on kuitenkin jo karannut kauemmas, jos se on tänään edes ollut nuuskimassa Lomavaaran mustikkamättäitä.

Karhun kanssa ei voi kuitenkaan olla liian varovainen.

Mikäli se on kuuloetäisyydellä, niin kohta se on vielä kauempana.

Polku päättyy tienpientareelle.

Otetaan asento eikä anneta sääskien häiritä.

Lauletaan Maamme-laulu.”