Onko jättipalsamien repiminen luonnonsuojelua vai taistelua arjalaisen lajiston puolesta?

Luonnonsuojelun nimissä talkooporukat repivät jättipalsamikasvustoja. Se on turhaa – ja ideologialtaan 1930-lukulaista touhua, sanoo professori.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Timo Hast sulloo jättipalsamia jätesäkkiin. Kasvi on kotoisin Himalajalta, jossa sitä kasvaa noin neljän kilometrin korkeuteen asti.

Luonnonsuojelun nimissä talkooporukat repivät jättipalsamikasvustoja. Se on turhaa – ja ideologialtaan 1930-lukulaista touhua, sanoo professori.
(Päivitetty: )
Teksti: Jani Kaaro

Jättipalsamin vaaleanpunainen kukka on kieltämättä kaunis. Samaa mieltä taitaa olla kukassa möyrivä kimalainen, joka esittää kiukkuisen vastalauseen pyörähtämällä ympärilläni, kun kiskaisen kasvin maasta juurineen. Vaan vähänpä kimalainen tietää, että teen vain työtä käskettyä.

Olen nimittäin Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen talkoissa kitkemässä jättipalsamia. Talkoolaiset haluavat jättipalsamista eroon, ja hyvältä näyttää – ainakin täällä Lauttasaaressa.

”Jättipalsami on vieraslaji, eli se ei kuulu Suomen alkuperäiseen lajistoon”, talkoiden vetäjä Christine Linden kertoo.

Kasvi muodostaa parhaimmillaan – tai oikeastaan pahimmillaan – laajoja monotonisia kasvustoja, jotka tukahduttavat alleen alkuperäisiä kasvilajeja, ja siksi siitä halutaan eroon.

On kuitenkin toinenkin syy sille, miksi kitkemme juuri jättipalsamia.

”Eikö se lähdekin helposti irti”, kysyy Linden, kun vetäisen yhden suurehkon kasvin juuriltaan ja sullon sen pussiin.

Kyllä lähtee, ja se on se toinen syy. Monien vieraslajien kitkeminen on hikistä puuhaa. Joidenkin vieraslajien juuria on katkottava puutarhasaksin, kaivettava niitä esiin lapioin ja rautakangin, ja joskus tarvitaan peräti traktoria. Talkoot on kuitenkin suunnattu maallikoille, joten kohteen on oltava helppo ja innostava. Jättipalsami on tähän tarkoitukseen sopiva.

Olemme täällä siis yhtä paljon kitkemässä kuin levittämässä asennetta – vieraslajien hävittäminen on tärkeää ja mahdollista.

Tulokkaita kaikki

Termillä vieraslaji viitataan yleensä kasvi- tai eläinlajiin, joka ei kuulu Suomen alkuperäiseen flooraan ja faunaan.

Vieraslajin tai alkuperäisyyden määritteleminen voi kuitenkin olla varsin vaikeaa. Kun Suomeksi nykyään kutsuttu alue oli vapautunut jään alta noin 10 000 vuotta sitten, täällä ei kasvanut eikä elänyt mitään. Kaikki lajit ovat siis tietyssä mielessä vieraslajeja, eli ne ovat tulleet tänne jostakin.

Moni kasvi- ja eläinlaji on päätynyt Suomeen nimenomaisesti ihmisen edesauttamana. Ensimmäiset maanviljelijät toivat mukanaan omat viljelykasvinsa, ja saivat niitä myöhemmin lisää kulttuurivaihdossa ympäröivien heimojen kanssa. Myöhemmin meille on kulkeutunut lukuisia lajeja esimerkiksi laivojen painolastihiekassa, samoin sotien aikana sotilaiden mukana. Yksi vieraslajien aalto on perua suomalaisten puutarhainnostuksesta – jättipalsami, samoin kuin lupiini ja jättiputket, on tuotu meille alun perin koristekasveiksi, mutta ne karkasivat luontoon ja lisääntyivät siellä.

Eläimistä olemme tarkoituksella istuttaneet täplärapua, piikkimonnia, fasaania ja valkohäntäkaurista, kun taas minkki on karkulainen turkistarhoilta ja supikoira istutettu turkiseläimeksi. Itämeri taas on siitä erikoinen, että sen kolonisaatio on edelleen kesken: harva se vuosi saamme kuulla uudesta lajista, jota ei ole ennen tavattu vesillämme. Toisinaan nämä tulokkaat ovat tulleet laivaliikenteen mukana niinkin kaukaa kuin Pohjois-Amerikasta.

Tukahduttajat

Katsomme lajistoamme siis miten päin tahansa, näemme, että se on sekoitus uutta ja vanhaa. Lajit ovat tulleet meille historian eri vaiheissa, mutta elävät tässä ja nyt, limittäin ja lomittain toistensa välissä.

Saamme tästä kouriintuntuvan osoituksen Lauttasaaressa, kun kävelemme pienelle kasvien valtaamalle kentälle. Siellä ei ole jättipalsamia, vaan jotakin muuta.

”Tämä on karhunköynnös”, sanoo Linden.

”Se on vieraslaji, joka kotiutui Suomeen jo 1700-luvulla, kun suuri luonnontieteiljämme, Pietari Kalm, istutti sitä Turkuun.”

Karhunköynnös muodostaa kiipeileviä kasvustoja, ja suuri osa kentästä on itse asiassa sen valtaamaa. Se levittäytyy mattomaisesti toisten kasvien päälle, ja väitteet tukahduttamisesta eivät ole kaukaa haettuja.

”Tässä taas on rikkapalsami”, Linden huudahtaa.

Sekin on vieraslaji, mutta tuoreempaa perua. Sitä istutettiin 1800-luvulla Helsingin kasvitieteelliseen puutarhaan, josta se karkasi luontoon, ja se on nyt yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa valoisissa metsissä ja puistoissa.

Kentän reunassa, tien varrella törmäämme vielä uudempaan tulokkaaseen, joka saa Lindenin pyörittämään päätään.

”Japanintatar, todella paha tapaus.”

Japanintattaret ovat helposti yli kaksi metriä pitkiä ja muistuttavat hieman lapsuuteni tv-sarjan, Triffidien kapinan, vegetabiilisia avaruusolentoja.

Linden sanoo, että japanintatar muodostaa sankkoja, viidakkomaisia kasvustoja, ja siellä missä kasvaa japanintatarta, ei yleensä kasva mitään muuta.

Ongelman mittakaava alkaa hahmottua. Pelkästään tämän kentän raivaaminen olisi valtava työ.

Luonnonsuojelun kentältä kuuluu kuitenkin myös toisenlaisia ääniä: Mitä jos vieraslajien antaisi vain olla?

Etnistä puhdistusta

Tällaista viestiä on kuultu hiljattain professori Seppo Turuselta, biologilta ja Korkeasaaren eläintarhan entiseltä johtajalta. Turunen haluaa ravistella vieraslajeja koskevia asenteita. Häneltä julkaistiin viime vuonna kirja Valloittavat lajit, jossa esitellään lukuisia tulokaslajeja ja miten ne ovat Suomeen päätyneet.

Jos tähän asti olet ajatellut, että vieraslajit ovat aina ongelma, Turusen kirja avaa toisenlaisen näkökulman. Päivänkakkara, siili, valkoapila – kaikki nämä tututkin lajit, joita olemme tottuneet pitämään ”alkuperäisinä”, on tuotu meille muualta.

Vieraslajeihin suhtaudutaan lähtökohtaisesti nurjamielisesti. Emme halua tänne maahanmuuttajia emmekä vieraslajeja, ja Turunen näkeekin vieraslajien raivaamisen eräänlaisena ”etnisenä puhdistuksena”. Jos olisimme kuitenkin aina suhtautuneet tulokkaisiin yhtä vihamielisesti kuin nyt ja kitkeneet tai tappaneet ne pois, luontomme olisi eittämättä monta lajia köyhempi. Turusen mukaan samalla tavalla kuin maahanmuuttajat voivat tuoda Suomeen uusia ajatuksia ja virikkeitä, myös tulokaslajit voivat rikastuttaa luontoamme.

”Teiden varsilla kukkivien kasvien pois nyhtämisessä luonnonsuojeluidea on tajuttu väärin. Kohde on toki helppo, mutta tässä on johdettu ihmisten luontaista suojeluintoa pikkuisen harhaan”, sanoo Turunen.

Hän viittaa toiminnan aatteelliseen historiaan 1930-luvulle ja Saksaan. Luonnontutkijoista muun muassa saksalainen Reinhold Tuxen, joka suunnitteli autobaanojen reunuskasvillisuutta, halusi poistaa saksalaisen maiseman epäharmonisesta vieraasta aineksesta. Esimerkiksi hän piti tuota Lauttasaaressakin kasvavaa rikkabalsamia ”mongolialaisena maahantunkeutujana”, johon täytyy suhtautua vakavasti samaan tapaan kuin ”taistelussa bolsevismia vastaa.”

Sittemmin sodan jälkeen idea hyökkäävistä vieraslajeista muuntui vertaukseksi rautaesiripun takaa maahan tunkeutuvista kommandojoukoista. 2000-luvulle tultaessa vieraslajien leviämistä on kuvattu kasvimaailman terrorismiksi. Vastaavasti puolustustaistelu on terrorismin vastaista sotaa.

”Tästä on tehty täälläkin vallitseva oppi, paradigma. Suomi on kuitenkin pohjoinen karu paikka, jossa moni vieraslaji ei edes viihdy”, sanoo Turunen.

Hänen mukaansa mieluummin olisi opetettava ihmisiä torjumaan haitallisempia ilmiöitä kuten vaikkapa kasvitauteja. Ne ovat kuitenkin tavalliselle kansalaiselle vaikeammin tunnistettavia.

”Kukkasten repiminen on lähinnä työllistämistä, ja toiminta tuloksiltaan lähes toivotonta. Vieraslajien kitkeminen onnistuu vain rajallisesti, esimerkiksi pienillä valtamerten saarilla.”

Turunen muistuttaa, että Manner-Yhdysvalloissa, Britanniassa tai Suomessa yksikään alkuperäislaji ei ole tukahtunut tulokkaiden vuoksi, vaan tulokkaat ovat päinvastoin lisänneet monimuotoisuutta.

Nuorempi tutkijapolvi onkin pitkälti irtisanoutunut luonnon ohjastamisesta ja haastanut vanhat käsitykset.

Turusen mukaan vieraslajeista voi toisinaan olla myös hyötyä. Ihminen muuttaa maisemaa ja elinympäristöä jatkuvasti ja tuottaa näin uusia ekologisia lokeroita. Luonnossa nämä lokerot valtaa laji, joka niihin kykenee parhaiten sopeutumaan. Jos tuo laji sattuu olemaan vieraslaji, eikö sen pitäisi antaa olla siinä? Sekin voi tarjota muille lajeille elinympäristön, ravintoa, pölytettävää – vaikutukset nähdään vasta ajan kanssa.

Kiistatta haitalliset

Turunen siis jättäisi jättipalsamin kitkemättä. Tämä ei kuitenkaan ole vaihtoehto Lauttasaaren talkoissa. Linden sanoo ymmärtävänsä, että kaikkia vieraslajeja ei voi eikä pidäkään hävittää, mutta jättipalsamin hän hävittäisi, sillä se vie elintilaa muilta kasvilajeilta.

Vaikka erimielisyyksiä voi olla jättipalsamista, Turunenkin myöntää, että osa vieraslajeista voi olla todella haitallisia, ja maailmalla tästä on paljon esimerkkeä. Yksi haitallisimmista vieraslajeista on rotta. Päästyään ihmisten mukana pienille trooppisille saarille ne ovat tappaneet lukuisia lajeja sukupuuttoon ja muuttaneet saarten ekologiaa peruuttamattomasti. Rottien hävittämiseen saarilta on laitettu miljoonia dollareita, mutta ongelma on ja pysyy vielä monessa paikassa.

Toinen tunnettu esimerkki on burmanpyton, josta on tullut pysyvä osa Floridan Evergladesin lajistoa – katastrofaalisin seurauksin. Sen jälkeen kun pytonit ovat vakiintuneet Evergladesiin, nisäkkäiden määrä alueella on romahtanut. Hyvä esimerkki vieraslajin aiheuttamasta ekologisesta vahingosta on myös niilinahvenen istuttaminen Victoriajärveen 1950-luvulla. Järven ekosysteemi ei ollut tottunut niilinahvenen kaltaiseen saalistajaan, ja se hävitti lukuisia järven alkuperäislajeja sukupuutoon.

Oma lukunsa vieraslajien joukossa ovat vielä ne lajit, jotka aiheuttavat sairauksia. Italian Apuliassa taistellaan tälläkin hetkellä oliivipuita tappavaa sientä vastaan. Sieni on ilmeisesti levinnyt alueelle Costa Ricasta tuoduista koristekasveista. Viranomaiset koettavat pysäyttää sienen etenemisen hakkaamalla ja polttamalla oliivilehtoja, mikä on katastrofi Apulian oliivinviljelijöille. Muhimassa on kuitenkin vielä suurempi katastrofi: Jos sieni leviää muualle Italiaan, maan koko oliiviteollisuus on vaarassa.

Suomessakin oli läheltä piti -tilanne viime vuonna, kun Vantaalla havaittiin aasianrunkojäärä. Tämä pitkäsarvinen kovakuoriainen on alun perin kotoisin Aasiasta, mutta muualla maailmassa se on aiheuttanut lehtipuiden massakuolemia. Viranomaisten nopea toiminta ilmeisesti esti jäärää leviämästä laajemmalle.

Paikalliset kitkijäkaartit

Lauttasaari kylpee kauniissa ilta-auringossa, kun etenemme jättipalsamiretkellämme eteenpäin. Juttelemme vieraslajeista ja talkoiden organisoinnista, kun tajuan, että jotakin on vinossa. Tarkoitus oli kitkeä jättipalsameja, mutta missä ovat jättipalsamit?

Olen kuvitellut valtavia jättipalsamipeltoja, jotka tukahduttavat alleen kaiken, mutta näemme vain yksittäisiä jättipalsameja siellä täällä. Me itse asiassa etsimme jättipalsameja vadelmien ja mesiangervojen seasta, ja tilanne vaikuttaa siltä, että alkuperäiset kasvimme päinvastoin tukahduttavat niitä. Mistä on kysymys?

”Olisit ollut täällä kolme vuotta sitten, kun me aloitimme nämä talkoot”, sanoo Linden.

Kaikki tienvieret, kentät ja metsänaluset, joissa olemme liikkuneet, olivat silloin täynnä jättipalsamia.

”Nyt kun talkooporukat ovat käyneet täällä monta kertaa kesässä, työn jälki näyttää hyvältä.”

Monotoniset kasvustot ovat väistyneet, ja työ on pitkälti yksittäisten kasvien etsimistä. Se on kuitenkin tärkeää, sillä jättipalsami valloittaa vanhat kasvupaikkansa nopeasti takaisin, jos se sille sallitaan.

Linden myös muistuttaa, että kiitos jättipalsamien kitkennästä ei kuulu yksin talkoille. Hän osoittaa polun vieressä olevia kuivuneita jättipalsamikasoja.

”Paikalliset ihmiset kitkevät jättipalsamia oma-aloitteisesti.”

Lindenin mukaan paikalliset ihmiset ovat avain koko ongelmaan: Jos paikalliset ottavat vieraslajien kitkemisen sydänasiakseen, silloin saadaan hyviä tuloksia.

Kotimatkalla mietin väitteitä, joiden mukaan jättipalsamin kitkeminen on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Ei se onnistu kuitenkaan, skeptikot sanovat. Olen kuitenkin saanut omin silmin nähdä, mitä järjestelmällisellä ja määrätietoisella toiminnalla saadaan aikaan. Jos jättipalsami leviää alueille, joissa on oikeasti harvinaista ja suojelemisen arvoista kasvillisuutta, se voidaan pitää kurissa. Toisaalta moottoritien molemmin puolin siellä täällä avautuvat valtavat jättipalsamikasvustot näyttävät kertovan, että kasvi on tullut tänne jäädäkseen.

X