Yhdysvaltojen Montanassa suhtaudutaan susiin ja karhuihin eri tavalla kuin Suomessa: ”Valtaosa ihmisistä ymmärtää, että peto ei tee asioita ilkeyttään vaan saalistusviettinsä takia”
Jos Suomeen tulisi tuhatkunta sutta ja 15 000 karhua, jotka välillä käyvät kotieläinten ja ihmisten kimppuun, maa olisi paniikissa. Suomen kokoisessa Yhdysvaltain Montanassa petoja on kaikkialla – mutta miksi niitä ei vihata kuten meillä?
Harmaakarhu eli grizzly (Ursus Arctos Horribilis) voi kasvaa kolmimetriseksi ja painaa liki 600 kiloa. Tämä mökkikylän takana Tim Manleyn virittämään loukkuun mennyt häirikköyksilö oli parin vuoden ikäinen nuori uros.
Alkutalven aamu Montanassa Glacierin kansallispuistossa. Keli on kuin Suomessa: leirintäalue on yhä huurteessa, pakkasta on ollut yöllä 11 astetta. Vuoristojärvessä ei ole vielä jäitä, mutta ympäröiviltä rinteiltä lumi ei enää ennen ensi kevättä sula. Muutama kylmää pelkäämätön kajakkivaeltaja nukkuu teltassaan kivenheiton päässä rannasta.
”Tuohon rantaveteen ne sen peuran ajoivat. Neljä urossutta ja kaksi naarasta. Ranta kaikui kun tappoivat sitä”, susitutkija Diane Boyd kertoo juuri tässä rannassa näkemästään tapauksesta.
Kun sudet olivat raadelleet valkohäntäpeuran palasiksi, ne raahasivat osan raadosta mukanaan, luita ja riekaleita jäi rantaan. Aallot toivat läjäpäin peurankarvoja kanoottiparkin viereen.
Kun Dianelta kysyy, menivätkö rannan telttailijat paniikkiin, hän ihmettelee kysymystä.
”Miksi? Sehän on vain hienoa nähdä susi näin läheltä. Aina kun tällaista tapahtuu, ihmiset lähinnä kaivavat kameroitaan esille ja ottavat valokuvia. Joskus kuulee sellaista, että joku hölmö on yrittänyt mennä petojen viereen ottamaan yhteiskuvaa,” Diane kertoo.
Susitutkija Diane Boyd omistaa aseita, mutta metsässä hän kantaa mukanaan vain oranssia pippurisumutinta. ”Kaasu on karhulle paljon varmempi karkottaja kuin ampuma-ase.” © PETRI KORHONEN
Tähän Glacierin kansallispuiston kajakkirantaan susilauma tappoi ja söi peuran retkeilijöiden silmien edessä. Paikallisten mielestä leirintäalueillekin mahtuu susia, kunhan eivät ihan telttoihin tule. © PETRI KORHONEN
Diane Boyd on työskennellyt petojen parissa 1970-luvulta asti. Nyt hän on ”eläkevirassaan” paikallisen riista- ja luontoviraston Montana Fish, Wildlife and Parksin susiasiantuntijana. Työhön kuuluu GPS-pannoittaa alueen susia sekä kerätä tietoja laumojen liikkeistä.
Siksi hän on oiva ihminen kertomaan, miksi tässä presidentti Donald Trumpia äänestäneessä osavaltiossa arastellaan kyllä siirtolaisia ja moderneja aatteita, mutta omia susia, karhuja ja ahmoja ei vihata sillä tavalla kuin jossain Suomen syrjäkylillä.
Paitsi että hänellä ei ole tähän vastausta.
”En todellakaan tiedä. Ehkä ne eivät uhkaa täällä ihmisten elämäntapaa? Ne ovat usein maastossa liikkujille fyysisesti vaaraksi kuten maastopalot ja rajumyrskyt. Näidenkin vihaaminen olisi aika… olin sanoa yhtä hyödytöntä kuin Trumpin puheisiin uskominen,” Boyd nauraa kihertää.
Montanassa susikantaa säädellään ajoittain metsästyksellä. © PETRI KORHONEN
Susi syö missä haluaa
Vielä 1900-luvun alussa sutta pidettiin täälläkin häijynä olentona, ja sudenkaatajia suurina sankareina. Kun tieto eläimestä lisääntyi, vihakin hälveni.
Diane Boydin mukaan susi alkaa voida Montanan alueella yhä paremmin. Kannan kooksi arvioitiin viime vuonna 900 yksilöä. Tuhannen raja ylittynee ensi vuosikymmenellä. Laumat pysyvät yleensä aika hyvin reviireillään, mutta pariskunnat ja yksinäiset sudet vaeltavat tarvittaessa satoja kilometrejä parempia elinalueita etsiessään – ja luovat sinne uusia laumoja.
Saman liikkuvuuden takia myös Suomessa susia näkyy yhtenä vuonna tällä seudulla ja seuraavana keväänä jossain maan toisella puolella. Se aiheuttaa tunteen, että susia on enemmän, vaikka kyse on vain ohikulkijoista.
Petojen ja ihmisten kohtaamiset eivät ole täällä Montanan pohjoiskulmalla harvinaisia. Vajaan kymmenen aikuisen suden lauma pysyttelee tälläkin järvenrantaseudulla koko ajan.
Usein lauma ajaa saaliseläimiään leirintäalueiden ja vaellusreittien läpi.
Toisinaan susien ruuaksi päätyy maatilojen kotieläimiä tai metsästäjien koiria.
”Tietysti ihmisellä on oikeus suuttua ja surra menetystään. Onneksi se ei enää johda siihen, että täällä lähdettäisiin lynkkaamaan jokaista petoa. Valtaosa ihmisistä ymmärtää, että peto ei tee asioita ilkeyttään vaan saalistusviettinsä takia”, sanoo Boyd.
Lainsäätäjäkin suhtautuu ymmärtäväisesti tilallisten huoliin: kotieläimiä uhkaavan pedon saa vapaasti tappaa. Samalla pedot oppivat, että laidunmaiden luona hengenlähtö on lähellä.
Riistaviraston karhuryhmät välttävät viimeiseen asti eläinten tappamista. Häirikkönalle tainnutetaan, GPS-pannoitetaan ja siirretään pois asutuksen luota. Nukutetun karhun elintoimintoja pitää valvoa koko ajan, ja suojata silmiä kuivumiselta. © PETRI KORHONEN
Nähty karhu ei ole häirikkö
Voi kuvitella, mitä suomalaiset viranomaiset tekisivät, jos meillä minkä tahansa leirintäalueen luona edes vilahtaisi susi tai karhu.
Tai sehän tiedetään. Joka kesä, kun jonkun kirkonkylän laitamilla nähdään karhu, Yleisradion kanavilla alkaa piipata vaaratiedote. Tämä tapahtuu silloinkin, kun peto ei ole tehnyt mitään muuta kuin ilmestynyt paikalle.
Jos ihmiset joutuisivat todistamaan petojen ateriointia, silminnäkijöille todennäköisesti tarjottaisiin kriisiapua loppuvuoden ajan.
Tässä onkin se suurin asenne-ero, jota jututtamamme Montanan asukkaat eivät tunnu ymmärtävän.
Jos osavaltiossa on 14 000 mustakarhua ja tuhatkunta isoa harmaakarhua, niitä eksyy välillä taajamiinkin.
”Täällä on ihan hel-ve-tis-ti karhuja. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että karhuja voi olla vaikka missä”, sanoo alati luonnossa työnsä takia liikkuva kalastusopas Trent Brown.
Trent Brownin mielestä ihmisten pitää tottua petoihin, ei toisinpäin. © PETRI KORHONEN
Suomalainen määritelmä häirikköeläimestä on villieläin, joka liikkuu asuttujen paikkojen lähellä. Tämä saa Brownin pudistelemaan päätään huvittuneena.
”Ei karhu ole ongelma tai häirikkö, jos se nähdään jossain. Vasta jos se jää sinne, tekee tuhoja eikä suostu lähtemään pois, silloin siitä tulee ongelma.”
Oikeita vaaratilanteita aiheutuu nimenomaan suurista harmaakarhuista, grizzlyistä. Nämä käyvät tielleen osuneiden metsästäjien tai retkeilijöiden kimppuun useita kertoja vuodessa.
Viimeksi harmaakarhu surmasi marraskuun lopussa Kanadassa naisen ja lapsen. Montanassa on tänä vuonna selvitty loukkaantumisilla, puremilla ja ruhjeilla.
Kysymme Trentiltä, eikö edes näitä grizzlyjä pitäisi vihata.
”Eläintä pitää vain varoa. Ei kukaan tervejärkinen ihminen liiku täällä karhualueilla ilman asetta tai pippurikaasua.”
Riistaviranomaisten mukaan karhun oikeaoppinen tainnutus ja siirto on päätoimisten ammattilaisten puuhaa. ”Karhun metsästäminen on aivan erilaista työtä kuin tämä pyydystäminen,” sanoo Tim Manley. © PETRI KORHONEN
Pyssy tuo turvaa
Tässä on se toinen ero Suomeen. Amerikkalaiseen ajattelutapaan kuuluu, että jokaisen ihmisen pitää pystyä puolustamaan itseään, koska viranomaiset voivat olla hädän tullen kaukana.
Ihmiset eivät tunne itseään avuttomiksi petojenkaan edessä, koska aseita on käytännössä joka perheessä, poliittisesta näkemyksestä riippumatta. Olitpa Trent Brownin tavoin presidentti Trumpin kannattaja tai vegaani luonnonystävä, todennäköisesti Montanassa kaapistasi löytyy ampuma-ase, kaasusumutin tai molemmat.
Täysi-ikäinen ihminen saa ostaa marketista metsästysaseen mukaansa ilman mitään lupia. Samoin karhuille tarkoitetut pippurikaasut, jollaisiin Suomessa tarvitaan poliisin myöntämä aselupa, ovat Montanassa vapaasti myynnissä.
Niitä saavat metsässä kantaa jopa partiolaislapset. Kalastusoppaallakin on kotona paljon aseita.
”Parikymmentä, kai, en ole laskenut,” Trent Brown sanoo
Intohimoisella petojen ja luonnon suojelijalla Diane Boydillakin on kivääreitä ja haulikoita, riistapaistin hankkimista varten, mutta petojen lähellä hän ei asetta kanna.
Pippurisumutin roikkuu vyöllä harmaakarhujen varalta.
”Pidän varani kun olen petojen lähellä, mutta enemmän pelkäisin rikollisia ihmisiä. Eläinten käytös on arvattavaa ja loogista,” Boyd kertoo.
Montanan pikkukaupungit muistuttavat suomalaisia maaseutukyliä. Paitsi että karhuihin voi kirjaimellisesti törmätä öisin kaduilla ja takapihoilla. © PETRI KORHONEN
Karhu muilutetaan pois
Kolmas ero Suomeen tuleekin sitten viranomaispuolelta. Suomessa on mainiot riistanhoitopiirit ja valtiolla oma Riistakeskuksensa, jotka hoitavat metsästysbyrokratiaa ja lupa-asioita. Näillä ei kuitenkaan ole yhtään täysipäiväistä palokuntalaista, jonka voisi pyytää apuun kun karhu tulee kylään.
Meillä soitetaan poliisille, joka on ihan väärä toimija hoitamaan petojen kiinniottoa. Harva nykykonstaapeli tietää suurpedoista yhtään sen enempää kuin tavalliset ihmiset.
Yleensä poliisi pyytääkin meillä apuun paikallisista metsästäjistä koostuvan Suurriistavirka-apu-palvelun vapaaehtoisia. Nämä sitten käyvät joko ampumassa karhun tai hätistelemässä sitä koirien avulla takaisin metsään.
Montanassa tätäkin hommaa varten on erikseen sitä varten koulutetut ammattilaisensa.
Riistaviranomaisilla on joka piirikunnassa parin hengen karhujenhallintayksikkönsä, Bear Management -ryhmä, joka osaa muutakin kuin tappaa eläimiä.
Yksikön tehtävänä on ottaa hälytyksiä vastaan ja käydä poistamassa häirikköeläimiä.
Alueen kuuluisimpiin karhuryhmäläisiin kuuluva biologi Tim Manley siirtää vuosittain kymmeniä musta- ja harmaakarhuja toisiin maisemiin.
Pelkkä hätistely ei saisi harmaakarhua luopumaan roskisten tonkimisesta. Herätyksen jälkeinen säikäytys jättää muistijäljen. © PETRI KORHONEN
Nytkin tavatessamme hän on GPS-pannoittamassa pienen kesämökkikylän takaa häirikköloukkuun mennyttä harmaakarhua, jota odottaa matka noin sadan kilometrin päähän.
Samalla, kun Manley apulaisineen ottaa karhusta näytteitä ja pitää silmällä nukutetun eläimen pulssia, hän selittää miksi karhujen poistamistyötä ei voisi hänen mielestään vaatia tavallisilta metsästäjiltä.
Ampuminen kyllä heiltä hoituisi, mutta jokaisen asutuksen luo hairahtuneen suurpedon tappaminen ei ole mitenkään kestävä ratkaisu.
”Pelkkä turvallinen tainnuttaminen vaatii jo kokemusta. Nukutusaineen pitää olla riittävän vahvaa, muttei liian tehokasta. Karhu ei saa vahingoittua siirrossa, koska vammautunut eläin ryhtyy usein hakemaan helppoa ravintoa eli palaa ihmisten ja roskapönttöjen luo.”
Karkottaminenkin pitää osata hoitaa siten, että eläimelle jää selkeä muistijälki siitä, miten kielletylle alueelle meneminen aiheutti inhottavan kokemuksen.
”Pelkkä huutaminen, hätistäminen ja taajamasta pois ajaminen ei riitä, karhu ei opi siitä mitään”, sanoo Tim Manley.
Kumiluotia persuksiin
Tämäkin nyt kiinni saatu nalle joutuu aikanaan herättyään shokkihoitoon.
Häkin luukku avataan uudessa turvallisessa paikassa metsän keskellä. Kun karhu loikkaa ulos, riistavahdit vauhdittavat eläimen karkuunjuoksua ampumalla sitä haulikon kumiluodeilla takapuoleen, ja koirat haukkuvat ympärillä vimmatusti. Olokin voi olla nukutusaineesta johtuen vielä krapulainen.
”Karhu on älykäs eläin. Ne osaavat laskea, että tämä johtui siitä että menin ihmisalueelle pyörimään,” Tim Manley selittää.
Kaikkiin käsittely ei tietenkään tehoa. Tänä vuonna osavaltiossa on jouduttu lopettamaan tai ammuttu verekseltään ”rikospaikoilta” kolmisenkymmentä harmaakarhua, jotka ovat joko jatkaneet ihmisten pelottelua tai mieltyneet liikaa roskisruokaan.
Tim Manley sanoo, ettei hän halua neuvoa suomalaisia pärjäämään karhujen kanssa, mutta suosittelee maalaisjärjen ja tieteen käyttöä.
”Karhukannan kestävän koon pystyy määrittelemään joka alueelle. Sen jälkeen vain säätelette kantaa niin että tasapaino säilyy”, Manley sanoo.
Maanteiden levähdyspaikoillakin varoitetaan: älä jätä eväitäsi karhujen ulottuville. © PETRI KORHONEN
Häiriköt poistetaan, eikä ihmistenkään anneta hölmöillä petojen kanssa. Jos karhu totutetaan kuvausruokintaan tai metsästäjät houkuttelevat eläintä luvattomilla haaskoilla, tietysti se alkaa kuvitella että ihmisen haju merkitsee ilmaista ateriaa.
Harmaakarhuja ei Montanassa saa metsästää. Salakaadosta saa tuhansien taalojen sakot tai vankeutta. Pienempi mustakarhu sen sijaan on luvallista riistaa. Niitä kaadetaan vuodessa tuhatkunta.
Riistaviranomaiset arvioivat vuosittain, mikä on luonnon tasapainon kannalta sopiva poistomäärä.
Kerron Tim Manleylle, miten Suomessa jotkut metsästäjät sanovat vihaavansa petoja sen takia että nämä tappavat metsästyskoiria. Itsekin metsästystä harrastanut Manley heittää vastakysymyksen.
”Kuinka paljon teillä kuolee ajokoiria autojen alle? Vihaako joku metsästäjä liikennettä ja autoja sen takia, että ne tappavat koiria?”
Pedot ovat luonnon kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä kuin ajoneuvot ihmisille.
”On ihan turha vihata sellaista, joka ei siitä vihasta mihinkään muutu”, sanoo myös Trent Brown.