Armeijan kouluttajat kertovat: Varusmiesten kunto ennätyksellisen alhainen, metsä pelottaa ja pölli sytytetään sytkärillä nuotioksi

Puuskutusta, irvistyksiä, kasvavia hikiläikkiä oliivinvihreillä paidoilla.

Etujoukolla on sulava askel ja tasainen vauhdinjako, mutta suuren enemmistön juoksu hiipuu kierros kierrokselta. Joku pistää jo kävelyksi.

Meneillään on Kaartin jääkärirykmentin alokkaiden Cooperin testi tammikuun puolivälissä. Helsinkiläisen liikuntahallin juoksuradalla pinnistelee nuoria miehiä, jotka ovat aloittaneet varusmiespalveluksensa pari viikkoa aiemmin.

”Minuutti jäljellä”, huutaa luutnantti. Moni häntäpään mies pinkaisee hurjaan loppukiriin, joka tosin ehtii tyssähtää useimmilla ennen 12 minuutin täyttymistä. Viimein kello armahtaa: parhaansa tehneet varusmiehet pysähtyvät radalle, moni tuupertuu sen pintaan.

Alokas Tommi Oinonen huohottaa etukaarteen alussa, matkaa on kertynyt 2 420 metriä.

”Paremminkin olisi voinut mennä, mutta ei voi mitään, kaikkeni annoin. Siitä olen ihan tyytyväinen, että juoksin loppuun asti.”

Tyytyväisyyteen Oinosella on syytä siksikin, että hän ylitti hienoisesti nykyvarusmiesten keskiarvotuloksen 2 407 metriä, vaikkei ole pariin vuoteen harrastanut juuri muuta liikuntaa kuin painoharjoittelua.

”Salilla kun vetää yhden setin painoilla, niin sen jälkeen voi istua, juoda vettä ja olla hetken kännykällä, mutta tässä ei voinut pitää taukoa. Muutaman kerran tuntui, että ei hemmetti, varmaan pyörryn kohta.”

Edellisten sukupolvien kyydissä Oinonen ei olisi pysynyt. Vuonna 1979 varusmiehet juoksivat Cooperin testissä keskimäärin 2760 metriä ja vielä vuonna 1990 2665 metriä.

Varusmiesten kunto on romahtanut

Viimeisen 20 vuoden aikana varusmiesten keskipaino on noussut yli kuusi kiloa, vaikka keskipituus on pysynyt samana. Kyse on läskistä: nykypolven lihaskunto on puolustusvoimien mittausten mukaan selvästi heikompi kuin pari vuosikymmentä aiemmin.

Varusmiesten kunto alkoi heiketä nopeasti 1990-luvun puolivälissä ja oli romahtanut nykytason tuntumaan jo vuoteen 2000 mennessä. Oinonen uskoo tietävänsä syyn tähän.

”Ennen vapaa-ajalla mentiin ulos pelaamaan jalkapalloa, jääkiekkoa, salibandya, ties mitä, mutta nykyään ollaan kotona, pelataan pleikkaria tai ollaan kännykällä. Varmaan roskaruokaakin on enemmän.”

Itse asiassa nuorten suomalaismiesten kunto on pudonnut vieläkin jyrkemmin kuin armeijan luvut osoittavat, sillä joka kuudes heistä vapautetaan palveluksesta jo kutsunnoissa, usein terveydellisistä syistä. He eivät näy puolustusvoimien kuntotilastoissa lainkaan.

Nykyään armeijan käy läpi historiallisen pieni joukko miehiä. Ikäluokat ovat pienempiä kuin koskaan itsenäisyyden aikana, kutsunnoissa karsitaan entistä useampi ja palveluksen aloittaneista noin 16 prosenttia keskeyttää sen.

Yhdessä sukupolvessa on tapahtunut raju muutos. Kun vuonna 1970 syntyneistä miehistä vielä 83 prosenttia suoritti varusmiespalveluksen, tämän päivän parikymppisistä saman tekee enää noin 65 prosenttia.

Miten tämä kaikki vaikuttaa Suomen puolustuskykyyn?

Pahimman varalta

Vuonna 2015, kun Itämeren alueella jo jännitys kiristyi, Suomi pudotti puolustusvoimiensa sodanajan vahvuuden 350 000 henkilöstä 230 000:een. Päätös tästä oli tehty vuonna 2012, ja se perustui haluun yhtäältä säästää rahaa ja toisaalta kohdentaa sitä entistä enemmän aseisiin, mutta myös siihen, että entistä harvemmasta nykymiehestä on sotatoimiin.

Nyt Suomen kurssi on kääntynyt. Viime kesäkuussa presidentille annettiin oikeus määrätä reserviläiset kertausharjoituksiin niin nopeasti kuin tilanne vaatii, ja tänä vuonna varusmiehiä aletaan määrätä valmiusyksiköihin, jotka voi tarvittaessa lähettää torjumaan yllätyshyökkäystä. Upseerin uralle kannattaa tuskin enää pyrkiä, jos omistaa myös Venäjän passin.

Pian julkistettavassa hallituksen puolustuspoliittisessa selonteossa ennustetaan ehdotettavan, että sodanajan vahvuus nostetaan 280 000:een. Laskennallisesti se on saavutettavissa, vaikka armeijan käy vuosittain enää noin 20 000 suomalaista. Mutta on mahdollista, että kaikki sotatehtäviin sijoitettavat eivät enää ole aidosti taistelukelpoisia, kun heidän joukkoonsa joudutaan jyvittämään entistä suurempi ja huonokuntoisempi osa alle 35-vuotiaista varusmiepalveluksen suorittaneista suomalaisista.

Kuinka uskottava pelote mahdolliselle hyökkääjälle tällainen asevelvollisuusarmeija on?

Fysiikka pettää

Pehmeää laskua on sovellettu puolustusvoimissa jo toistakymmentä vuotta. Alokkaille annetaan alussa entistä enemmän vapaa-aikaa, koulutus käynnistetään tasoryhmissä, heikkokuntoisimpia tuetaan liikunnassa. Silti nuorten miesten kestävyyskunto ei tahdo riittää.

”Marsseilla pidetään enemmän taukoja”, kiteyttää majuri Jukka Koukkari Karjalan prikaatista.

Jääkäriprikaatin eversti Reima Vanhasen mukaan varusmiesten kehot eivät oikein kestä rasitusta.

”Kaikki on hyvin, kunnes reppu pannaan selkään. Kun taakka on päällä ja tulee yllättävä liike, nilkka nyrjähtää tai olkapää venähtää entistä herkemmin.”

”Marssimurtumia tuntuisi tulevan nykyisin enemmän kuin ennen”, sanoo everstiluutnantti Rainer Mäkelä Kaartin jääkärirykmentistä.

Heikot fyysiset valmiudet sävyttävät harjoituksia monin eri tavoin.

”Lapiointiin tai muuhunkaan fyysiseen työhön ei ole tottumusta. Nykyään myös palellaan paljon entistä herkemmin, kun ei ole tottumusta pitkään ulkona oleskeluun”, Vanhanen sanoo.

Sisu puuttuu

Kapteeni evp. Jarmo Heikkisen mukaan yhteiskunnan pehmentyminen näkyy varusmiehissä.

”Käyttäisin sanaa velttous. Kaiken pitäisi olla niin helppoa, kun siihen on totuttu. Kun tulee vastoinkäymisiä, niin annetaan periksi.”

Reima Vanhasella on samansuuntaisia havaintoja Sodankylästä.

”Hatutuskynnys on madaltunut, jos vaikka persaus kastuu tai ruokailuväli kasvaa. Omia kykyjä epäillään, ja kun fysiikka ei kestä, niin luovutetaan. Ennen sisua oli enemmän, mentiin vaan ja yritettiin.”

Myös säännöt ja tuvassa eläminen ottavat koville.

”Ollaan erittäin sosiaalisia ja osallistutaan keskusteluun, mutta kun on myös toisaalta totuttu yksilölliseen elämään, niin ei kestetä sitä, ettei saa tehdä juuri sitä mitä haluaa, eikä ole omaa aikaa ja tilaa”, Vanhanen sanoo.

Helpotusta tuo sosiaalinen media. Kapteeni Pasi Huomo Karjalan Prikaatista on havainnut, että noin 80 prosentille varusmiehistä some toimii voimavarana: yhteydenpito kotiin ja ystäviin on jatkuvaa, ja tuvilla on Whatsapp-ryhmiä, joissa viestitellään lomillakin.

”Mutta pienelle osalle tiivis yhteydenpito siviiliin vain lisää ikävän tunnetta, varsinkin jos siellä on hoitamattomia asioita.”

Rainer Mäkelä korostaa, että valtaosa varusmiehistä jaksaa hyvin, mutta vastoinkäymisiä heikosti sietävien joukko on suurempi kuin ennen. Vaikka varusmiehiä kohdellaan nykyään entistä paremmin, palveluksen keskeyttää tuntuvasti useampi kuin vaikkapa 1980- ja 90-luvuilla.

”Aikaisemmin porukka ajatteli, että on noloa keskeyttää”, Mäkelä kiteyttää eron entiseen.

”Ennen sosiaalinen paine olla keskeyttämättä oli vahvempi. Usein isä toi armeijan keskeyttäneen pojan kasarmille, ja palvelus jatkui”, Huomo muistelee.

Metsä pelottaa

Kaupungistuminen näkyy vahvasti varusmiehissä.

”Metsästys, kalastus, retkeily ovat nykyään harvinaisia harrastuksia eikä tulenteko kuulu enää perustaitoihin”, Vanhanen summaa.

”Kokonaista pölliä saatetaan yrittää sytyttää sytkärillä. Tai yksi pitää kaksin käsin kiinni pöllistä, kun toinen on lyömässä sitä kirveellä. Kerran työkaverini pyysi alokkaita hakemaan rautakangen, ja kaikki vain katsoivat toisiaan. Hän selitti, että se on tuo metallitanko seinää vasten, ja että sillä voi tehdä maahan reiän vaikka telttakeppiä varten. Seuraavaksi he käyttivät sitä väärin päin. Mutta pikkuhiljaa me opetamme kaiken: tulenteon, kirveen, rautakangen ja sahan käytön”, Huomo kertoo.

”Suunnistus on yhä harvinaisempi taito, kun kännyköissä on paikannus. Ennen metsä miellettiin kivaksi mahdollisuudeksi, nyt jos tieltä poiketaan sivuun 20 metriä, se tuntuu monesta oudolta. Maastossa kävely, sen muotojen hyödyntäminen tuntuu vieraalta”, Vanhanen sanoo.

Toisia metsä jopa hirvittää. Pasi Huomo selvitti hiljattain asiaa Karjalan prikaatissa, jossa palvelevista 70 prosenttia on pääkaupunkiseudulta.

”Kysyin 200 varusmieheltä, että pelottaako metsä. Kymmenen kättä nousi ylös.”

Kouluttajia haastetaan

Nykyajan varusmiehet eivät kunnioita auktoriteetteja yhtä paljon kuin edelliset sukupolvet.

”Luennon loppuvaiheessa he saattavat alkaa pakkailla tavaroitaan. Silloin pitää erikseen sanoa, että tuo ei käy”, Huomo kertoo.

Jukka Koukkarin mukaan nykyajan varusmiehet ovat entistä valveutuneempia ja rohkeampia, ja se on hyvä asia.

”He haastavat kouluttajia paljonkin. Jos ennen tehtiin mukisematta, niin kyllä tehdään nykyäänkin, mutta saatetaan kysyä, että miksi pitää tehdä näin, ja ehdotetaan vaihtoehtoja. Mutta kyllä he lopulta tottelevat käskyä, se ei ole ongelma”, Koukkari sanoo.

Nykyvarusmiehet ovat myös hyvin tietoisia siitä, että heillä on oikeuksia.

”Joku kysyi minulta, onko taakse poistuttaminen sulkeiskoulutuksessa simputtamista. En minä ainakaan uskaltanut kysyä mitään, kun olin varusmies. Kerroin kyllä kysyjälle, että ei, se ei ole simputusta”, Huomo kertoo.

Tekniikka hallussa

2000-luku on ollut tietotekniikan, pallopelien ja taitolajien valtakautta. Se on tuonut nykypolvelle vahvuuksia, joille on käyttöä, kun armeijan kalusto on teknistynyt ja simulaattorit arkipäiväistyneet.

”Näppäryys ja motoriset taidot ovat nykyään parempia kuin ennen”, sanoo Vanhanen.

”Tekniset laitteet hallitaan paljon entistä paremmin”, kiteyttää Pasi Huomo.

”Erilaiset tietojärjestelmät opitaan todella helposti. Parhaat pystyvät suunnilleen opettamaan kantahenkilökuntaa”, sanoo Rainer Mäkelä.

Reima Vanhasen mukaan nykyvarusmiehet ovat taitavia ratkaisemaan ongelmia viestiyhteyksien ja kaluston kanssa.

”Ollaan jotenkin luovempia, uskallusta on enemmän, kokeillaan. Ennen rukkaset putosivat herkemmin, jos ei heti ymmärretty, mikä vehkeessä on vikana”, Vanhanen vertaa.

”Jos laitteiden kanssa tulee ongelmia, niin tietoa niiden käyttämiseen osataan hakea eri kielillä”, sanoo Pasi Huomo.

Sotilastaidot opitaan

Nykypolvi tarvitsee aluksi ylimääräistä tukea, mutta oppiiko se lopulta tarvittavat taidot?

”Edelleen pitää oppia tietyt temput ja saavuttaa vaaditut ampumatulokset. En ole havainnut, että sotilastaidot olisivat heikentyneet”, Reima Vanhanen sanoo.

Huomon mukaan palvelusaikojen lyhentäminen on tehostanut koulutusta ja parantanut tuloksia.

”Ennen oli paljon ylimääräistä aikaa, nyt tavoitteet ovat selvemmät. Yleisesti ottaen varusmiehet pärjäävät paremmin tai vähintään yhtä hyvin kuin 80-luvulla.”

Myös vaatimukset ovat muuttuneet. Kun nykyvarusmiesten isät kulkivat harjoituksiin usein jalan, suksilla tai pyörillä, niin pojat siirtyvät lähes aina ajoneuvoilla. Fyysisen kunnon merkitys on vähentynyt, tekninen osaaminen on entistä tärkeämpää.

”80-luvun varusmiehet olisivat nykyisiä varusmiehiä parempia sotilaita sen aikaisilla välineillä – kun taas nykypolvi on näppärämpi käyttämään uusia välineitä. En haikaile menneitä aikoja, näillä mennään”, Vanhanen sanoo.