Elinkautisvangeissa vain vähän uusijoita

Kaksi tositarinaa suomalaisista henkirikoksista.

90-luvun lopulla Harri murhaa entisen vaimonsa ampumalla ja haavoittaa kahta muuta. Taustalla on ainakin huoltajuusriita.

Hänet tuomitaan ensikertalaisena elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

Istuttuaan noin 13 vuotta Harri vapautuu. Puolen vuoden kuluttua hän ampuu kolme itselleen tuntematonta henkilöä sanaharkan päätteeksi. Harri tuomitaan kolmesta taposta ja hän saa 15 vuoden vankeustuomion.

Se tavallinen tarina, ajattelee moni.

Mika murhaa itselleen tuntemattoman miehen veitsellä. Teon motiivi jää epäselväksi. Mika tuomitaan 2000-luvun taitteessa ensikertalaisena elinkautiseen vankeuteen.

Helsingin hovioikeus vapauttaa Mikan hänen istuttuaan tuomiota yli 13 vuotta.

Hän ei ole päätynyt vapautumisensa jälkeen lööppeihin tai palannut vankilaan.

Tilastojen valossa tämä on todellisuudessa elinkautisvangin tavallisin tarina.

Näkymättömät onnistujat

Vapautetuista elinkautisvangeista noin joka viides syyllistyy uudelleen rikokseen ja joutuu takaisin vankilaan.

Viimeisen reilun kolmenkymmenen vuoden aikana Suomen vankiloista on vapautunut 90 elinkautisvankia. Heistä 18 on tehnyt rikoksen, josta heidät on tuomittu uudelleen vankeuteen.

Tämä tarkoittaa, että 72 rangaistuksensa kärsinyttä on pysynyt kaidalla tiellä.

Onko vankilaan palaajia siis paljon vai vähän?

Rikosseuraamuslaitoksen (RISE) erikoissuunnittelija Marjatta Kaijalainen kehottaa vertaamaan elinkautisvankien uusintarikollisuutta muiden vankeusvankien vastaavaan lukuun.

”Muista vangeista yli puolet, eli useampi kuin joka toinen, syyllistyy vapautumisensa jälkeen rikokseen, josta seuraa uusi vankeusrangaistus. Tähän verrattuna voi sanoa, että elinkautisvangeissa uusijoita on vähän. Nollatasolle uusijoissa päästään tuskin koskaan.”

Kaijalainen on äskettäin selvittänyt elinkautisvankien taustoja ja uusintarikollisuutta 80-luvun alusta vuoden 2013 loppuun. 100-sivuista raporttia ei ole tätä ennen käsitelty julkisuudessa.

Psykiatrisen vankisairaalan vastaavan ylilääkärin, tutkimusprofessori Hannu Lauerman käytännön tuntuma on, että uusijoita on vähemmän kuin suuri yleisö odottaa.

”Harva tietää vankien rikosten uusintaprosentteja. Mielikuva elinkautisvangeista rakentuu uusijoiden ja heidän rikostensa varaan. Yhden kerran vankilassa istuvat eivät näy missään”, Lauerma sanoo.

Rikoksia jo nuorena

Tapaan entisen elinkautisvangin Mikan Kriminaalihuollon tukisäätiön tiloissa Helsingin Sörnäisissä. Hän on suostunut haastatteluun, kunhan hänen henkilöllisyytensä pysyy salassa.

Vastassa on rennosti ruskeaan college-huppariin ja siisteihin maastohousuihin pukeutunut, pitkä ja nuorelta näyttävä mies.

Toimituksessa mietityt kuvat entisen vangin tatuoinneista jäävät ottamatta. Niitä ei Mikalta löydy.

Pyydän Mikaa kertomaan, millä mallilla hänen elämänsä oli ennen elinkautista tuomiota.

”Mistä aloittaisin?” hän kysyy ujosti.

Mikan rikollinen toiminta alkoi teini-iässä näpistyksillä ja katutappeluilla. Varkaudet toivat jännitystä nuoren pojan elämään. Koska hän ei jäänyt kiinni, asiasta ei tiedetty kotona.

Parikymppisenä Mika muutti pääkaupunkiseudulle opiskelemaan. Rikosten teko harveni, mutta ne eivät täysin jääneet. Täysi-ikäisenä hän sai näpistyksistä myös sakkotuomioita.

Mikan mukaan alamäki alkoi, kun opiskelut jäivät kiinnostuksen puutteen takia. Seuraavaksi asunto meni alta, opintotuki katkaistiin ja rahat olivat vähissä.

Silloin tällöin Mika vietti aikaa lapsuudenkodissaan, mutta palasi aina pääkaupunkiseudulle ja kadulle. Aamut alkoivat ruuan varastamisella, päivät kuluivat katuja kävellen. Illalla piti löytää nukkumapaikka rappukäytävästä tai varastosta.

Kaduilla oli myös tappeluita. Väkivaltarikoksistaan Mika ei kuitenkaan koskaan saanut tuomiota.

Hän syytti asunnottomuudestaan ja ongelmistaan yhteiskuntaa. Se ei ollut auttanut tai tarjonnut mahdollisuuksia.

Järjetön teko

Mikan käsissä olevan limsapullon korkki avautuu ja sulkeutuu välillä. Puhuessaan hän katsoo silmiin ja pystyy kertomaan tapahtumista ja teostaan rauhallisesti, selvästi ja napakasti.

Hän ei ole aiemmin puhunut elinkautisestaan toimittajalle, mutta on käynyt tapahtumia läpi muun muassa vankilan psykologien kanssa.

Mitä tapahtui murhaan johtaneena päivänä?

Mikan mukaan ei mitään erityistä. Hän ei muista olleensa esimerkiksi poikkeuksellisen huonolla tuulella.

Asunnottomuutta oli jatkunut kaksi ja puoli vuotta. Eräänä päivänä hän päätti ottaa joltain hengen.

Uhriksi valikoitui hänelle tuntematon mies. Mika puukotti miehen hengiltä muutama tunti tapaamisen jälkeen.

Tekoa seuraavana päivänä hän ilmoittautui itse poliisille.

”Se oli jonkinlainen pakokeino paskasta elämästä. Teko oli täysin järjetön, kuten kaikki aiempikin tekemäni väkivalta”, Mika sanoo nyt.

Tapausta tutkittiin aikanaan ensin tappona, mutta se koveni murhaksi muun muassa raa’an tekotavan takia.

”Elinkautinen oli helpotus. Tiesin pääseväni pitkäksi aikaa pois. Tapolla ja vuosituomiolla olisin joutunut liian nopeasti takaisin”, Mika sanoo.

Tuomionsa istuttuaan hän käveli vankilasta ulos keski-ikäisenä.

Elämän parhaat vuodet

Viime vuosina elinkautistuomio on ollut pituudeltaan keskimäärin noin 15 vuotta.

Hannu Lauerman mukaan pitkä tuomio voi selittää alhaista uusimisprosenttia.

”Rikosten tekeminen on usein nuorten aikuisten hommaa. Tuomion aikana ihminen kypsyy ja rauhoittuu. Monilta alkaa löytyä motivaatiota muuttaa tapojaan ja käyttäytymistään. Harvoin kukaan haluaa palata vankilaan.”

2000-luvulla elinkautiseen tuomittujen henkilöiden keski-ikä on ollut hieman yli 30 vuotta. Eniten kasvaa parikymppisten ryhmä.

Heiltä kuluu vankilassa aika, jonka Mikan mukaan normaali henkilö käyttäisi työuran ja perheen rakentamiseen – ”elämän parhaat vuodet”.

”Katkeroituminen itseä kohtaan ei auta mitään. Tehty mikä tehty. Ei sitä saa enää tekemättömäksi”, Mika sanoo.

Aukko ansioluettelossa

Lauerman mukaan tuomio ravistelee ensikertalaista yleensä voimakkaasti.

Tilastot kertovat, että elinkautista ensimmäisenä vankeustuomionaan istuvat palaavat vankilaan harvimmin.

Heitä on nyt noin puolet kaikista elinkautisvangeista.

”Moni ottaa opikseen, raitistuu, opiskelee tai käy töissä, palaa vapailta sovitusti, ei syyllisty vankilassa uusiin rikoksiin, saa uusia ystäviä ja perhettä ja on hyvin valmistautunut siviilielämään vapautuessaan. Tällainen henkilö ei ole tuomionsa jälkeen järin vaarallinen”, Lauerma kuvailee.

Elinkautisen aikana Mika kävi iltalukion ja aloitti uuden ammatin opiskelun. Avovankilaan päästessään hän osallistui normaaliin opetukseen päivisin ja palasi vankilaan iltojen ja öiden ajaksi.

Vapautumisen jälkeen hän ei ole saanut oman alansa töitä. Yhtenä syynä on aukko ansioluettelossa, jota on vaikea selittää.

Mika yrittää päästä työelämään työkokeilun ja kuntouttavan työtoiminnan kautta.

”Tunnen, että olen velkaa yhteiskunnalle. Lusimiseni maksoi yhteiskunnalle varmaan miljoonan. Minun tuloillani ei sellaista summaa saa koskaan maksettua takaisin.”

Ääripäät kaukana

Entä se viidennes, joka ei pysy kaidalla tiellä?

Elinkautisen vankeustuomion jälkeen rikoksia jatkavien ennuste on huono.

Heistä suurin osa jatkaa Kaijalaisen selvityksen mukaan vakavien, henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten tekemistä.

Tilastojen 18:sta vankilatuomionsa uusineesta entisestä elinkautisvangista kaksi syyllistyi uuteen murhaan, kaksi tappoon, kolme tapon yritykseen, kuusi pahoinpitelyyn ja kaksi raiskaukseen.

Alussa mainittu, tositarinoiden Harri on yksi näistä 15:stä vakavaan rikokseen syyllistyneestä uusijasta.

Muilla uusijoilla oli kontollaan huumausainerikoksia, rattijuopumuksia tai liikenne- sekä omaisuusrikoksia.

Uudet rikokset tehdään siviilissä pian, useimmiten alle vuoden kuluessa vapautumisesta.

Ensikertalaisten jälkeen suurimpaan elinkautisvankien ryhmään kuuluvat ovat istuneet vankilassa vähintään viisi kertaa ennen elinkautistaan.

Lauerman mukaan tämä kuvastaa elinkautisvankien joukossa olevaa suurta hajontaa.

”Yhden henkirikoksen tehneiden ryhmän ja useita väkivaltarikoksia tehneiden ryhmän välillä on valtava ero. Toistuvasti väkivaltarikokseen päätyvät henkilöt eivät tunne aitoa katumusta eivätkä ota opikseen. Heillä on usein epäsosiaalisia, psykopaattisia piirteitä ja pidäkkeettömyyttä”, Lauerma kertoo.

Vaarallinenkin vapaaksi

Vuodesta 2006 lähtien elinkautisesta vapautumisesta on lain mukaan päättänyt Helsingin hovioikeus.

Aiemmin elinkautisvanki vapautui vain presidentin armahduksella. Presidentti voi edelleen käyttää armahdusoikeuttaan myös lievemmissä kuin elinkautisrangaistuksissa.

Lain mukaan vapauteen voi hakea aikaisintaan 12 vankilavuoden jälkeen.

Kukaan ei Suomessa istu vankilassa lopun ikäänsä. Pisin elinkautinen on kestänyt yhtäjaksoisesti 22 vuotta.

Tämä tarkoittaa, että myös vaarallisia vankeja vapautetaan.

”Kyllä. Myös vaarallisiksi arvioidut vangit päästetään ennen pitkään vapaaksi, oli se sitten turvallista tai ei”, Lauerma sanoo.

Hänen mukaansa poikkeuksena ovat syyntakeettomiksi todetut, joita hoidetaan valtion mielisairaaloissa, kunnes vaarallisuus on väistynyt.

Elinkautisvankien vaarallisuutta pyritään selvittämään jo vankila-aikana.

Jokaisen elinkautisvangin vapautumishakemukseen liitetään arvio vangin riskistä syyllistyä uudelleen väkivaltarikokseen.

Lauerman mukaan arvio on hyödyllinen mietittäessä, mitä pitäisi kunkin arvioitavan kohdalla tehdä, jotta uusintariski pienenisi. Keinoina voi olla esimerkiksi lääkitys tai jatkohoito siviilissä.

Saattava koevapaus

Elinkautisvankien vapauttaminen ei ole tulevaisuuden ennustamista.

Tätä mieltä on Helsingin hovioikeuden hovioikeudenlaamanni Liisa Lehtimäki. Hänen mukaansa uuden väkivallanteon riski on hyväksytty siinä vaiheessa, kun on päätetty ettei elinkautinen kestä loppuelämää.

”Tiedossani ei ole sellaista arviota, jossa jonkun olisi esitetty syyllistyvä sadan prosentin varmuudella väkivaltarikokseen, vaikka riski olisikin suuri”, Lehtimäki sanoo.

RISE:n Kaijalaisen mukaan vapautuville elinkautisvangeille tarvittaisiin saattoapua siviilielämään.

Hän ehdottaa selvityksessään, että vapautuvien elinkautisvankien koevapaus kestäisi aina lain sallimat kuusi kuukautta. Nykyisin kesto on usein vain puolet tästä.

Koevapauden aikana henkilön on muun muassa palattava yöksi kotiinsa. Nykyistä pidemmän koevapauden avulla olisi mahdollista auttaa entinen vanki pahimman riskiajan yli.

Mitä siviilissä odottaa?

Riskiarvio on vain yksi tekijä vapautumista harkittaessa.

Kaijalaisen selvityksen mukaan ei ole tavatonta, että elinkautisvangilla on tuomiossaan murhan lisäksi usein useampi rikosnimike: tappo, tapon yritys, törkeä ryöstö tai sen yritys. Näiden nimikkeiden laatu ja määrä vaikuttavat vapautumiseen.

Helsingin hovioikeuden Lehtimäen mukaan harkinnassa katsotaan myös teon julmuutta.

”Murha on aina luonteeltaan törkeä, mutta vaihtelua voi olla esimerkiksi siinä, kuinka paljon uhrille on aiheutunut kärsimystä.”

Harkinnassa kiinnitetään aina huomiota vankeudessa vietetyn ajan sujuvuuteen ja vangin käyttäytymiseen sekä selvitetään siviilissä odottavia olosuhteita.

Mikan kohdalla vapautumista puolsivat hyvin sujunut vankila-aika, perheen tuki ja vapaudessa valmiina odottaneet asunto ja opiskelupaikka.

Sana vapautumisesta kulkeutui myös rikollisten korviin. Mikaa on houkuteltu mukaan huumekauppaan.

”Minulla ei ole enää mitään syytä lähteä rikoksiin mukaan. Olen aikuistunut ja ymmärrän, että olen vastuussa omista teoistani”, Mika sanoo.

Entä mikä estää häntä ajautumasta uuteen väkivalta- tai henkirikokseen?

”En ole antanut tekoani tai siihen johtaneita virheitä itselleni anteeksi. Haluan muistaa, mitä olen tehnyt, jotta en enää koskaan tekisi samaa uudestaan.”

Elinkautisia ennätysmäärä

Palataanpa alkuun.

Kolmesta taposta 15 vuoden tuomion saanut Harri istuu vankilassa edelleen. Elinkautisvankeja on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan, yli 200. Vielä 80-luvulla elinkautisvankeja lusi vankiloissa yhteensä 19.

Moni meistä on sitä mieltä, että Harrin, Mikan ja muiden murhaajien pitäisi istua sellissä kuolemaansa asti.

Mikä pyörittää päätään. Hän on asiasta eri mieltä.

”Jos elinkautinen kestäisi todella kuolemaan asti, mikään ei kannustaisi yrittämään parannusta. Vapauden kaipuun takia vangit yrittäisivät karata vankilasta. Mitä väliä siinä sitten olisi, jos pakoa yrittäessä kuolisi muutama vartija tai vanki. Vangin asiathan eivät voisi enää muuttua huonommaksi.”

Mika on huomannut, ettei elinkautista pääse pakoon vapaallakaan. Aukko ansioluettelossa ei ole ainoa ongelma.

Tuomiossa määrätyt vahingonkorvaukset ovat vieneet luottotiedot. Sen takia normaaliin elämään kuuluvia puhelinliittymää ja pankkikorttia oli vaikea saada. Samoin monet vuokra-asunnot olivat tavoittamattomissa.

Kukaan ei ole neuvonut Mikaa, kuinka kertoa menneisyydestään. Suku ja vanhat ystävät tietävät asiasta, mutta uudet opiskelututtavat eivät.

Parisuhteessa menneisyys on Mikan mielestä luuranko, jota ei voi pitää kaapissa. Tuomiosta kertominen on kuitenkin vienyt karille jo yhden seurustelusuhteen. Hän miettii, että otti asian puheeksi ehkä liian pian tutustumisen jälkeen.

Mitä Mikan mielestä nyt tarvitaan onnelliseen elämään?

”Katto pään päälle ja rahaa ruokaan.”

Harrin ja Mikan nimet on muutettu.