Kultakuume Hämeessä – Mitä tapahtui kaivoshankkeille? Vyöhyke kätkee sisäänsä yli kuuden miljardin arvoiset kultavarannot

Mustaan samettiin upotetut hiput ovat riisinjyviä pienempiä. Niin pieniä, että niiden tarkempaan katsomiseen tarvitaan luuppi. Heikki Helle, 67, siristää silmiään nähdäkseen 12 kauniisti kimaltavaa metallihiukkasta.

Se on Satulinmäen kultaa.

Siitä puhuvat nyt sijoittajat ja kaivosteollisuuden pomot Kanadassa ja Australiassa asti. Someron, Tammelan ja Jokioisen rajalla sijaitsevalla malminetsintäalueella on tehty viime vuosina mittavia koekairauksia. Lounaissuomalaisen metsän alla saattaa olla miljardien arvoinen aarre.

Toistaiseksi Helle on kuitenkin ainoa, jolla kultaa on näytettäväksi asti.

Hän löysi nämä hiput jo 1980-luvulla, jolloin hänellä oli ystävänsä kanssa Satulinmäellä oma valtaus. Miehet olivat hinanneet metsään parintuhannen litran vesisäiliön. Vesi tuli letkua pitkin kaivokselle, joka oli kaivinkoneella tehty kuoppa mäenrinteessä.

”Siinä me murskattiin käsipelillä kiveä, josta sitten vaskattiin pieniä hippuja.”

Helle aloitti Satulinmäen tutkimisen isänsä kanssa jo 1960-luvulla. Nyt kultakaivoksesta on puhuttu yli 50 vuotta.

”Isäni ei saanut sitä nähdä, enkä ehkä saa minäkään. Kyllä on pitkäveteistä puuhaa kaivoksen perustaminen”, Heikki Helle naurahtaa.

Hämeen vyöhyke

Vanhan liiton kansannäytemiehellä on aina malmivasara auton peräkontissa.

”Koskaan ei tiedä, millainen esiintymä eteen sattuu”, Heikki Helle sanoo.

Löytämisen ilo ja ajatus kaivoksesta ajavat häntä yhä uusiin seikkailuihin, vaikka joka paikassa ei enää uskalla malmivasaran kanssa liikkua.

”Tulee negatiivista palautetta luonnonsuojelijoilta.”

Hellen koti sijaitsee Jokioisissa, jonka lähiseudut tarjoavat malminetsijälle paljon nähtävää. Geologit puhuvat Hämeen vyöhykkeestä. Mittava maa-alue ulottuu Somerolta Huittisiin.

Nämä seudut nousivat maailmankartalle 1800-luvun alussa, kun suomalaisen malminetsinnän suurmies Nils Nordenskiöld löysi alueelta harvinaisia mineraaleja. Osa näytteistä vietiin maailmannäyttelyyn.

Koskaan ei tiedä, mistä löytyy jotain. Heikki Helle pitää autossa mukanaan malmivasaraa. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Sen jälkeen kesti parisataa vuotta, ennen kuin Hämeen vyöhyke alkoi kiinnostaa isoja kaivosyhtiöitä. Löydösten joukossa on kultaa, litiumia ja muita arvomineraaleja. Toistaiseksi ainoa uusi kaivos on australialaisen, häikäilemättömällä käytöksellään kehuskelleen Dragon Miningin omistama Jokisivun kultakaivos. Se avattiin Huittisissa 2009.

Sesonki

Viime vuodet Suomi on komeillut kansainvälisissä vertailuissa maailman kiinnostavimpana kaivosmaana. Lupaavat esiintymät, hyvä infra ja vakaa yhteiskuntajärjestys houkuttelevat kansainvälisiä toimijoita. Mielenkiintoa lisää talouden noususuhdanne, joka nostaa raaka-aineiden hintoja.

Alalla puhutaan sesongista.

Se näkyy myös kaivosten lupa-asioista vastaavan Turvallisuus- ja kemikaalivirasto TUKESin karttapalvelussa värillisinä laikkuina. Sodankylän ja Outokummun ympäristöissä on laajoja maa-alueita, jotka on varattu tutkimuksia tai malminetsintää varten.

Etelä-Suomen suurimmat laikut sijaitsevat Hämeen vyöhykkeellä. Australialaisen Sun Stonen ja kanadalaisen Nortec Mineralsin yhteisomistuksessa olevat suomalaisyhtiöt ovat varanneet yli tuhat hehtaaria maata tutkimuksiin ja malminetsintään. Se ei vielä oikeuta kaivosten perustamiseen.

Geologian tutkimuskeskus ja Helsingin yliopisto ovat arvioineet, että Hämeen vyöhyke kätkee sisäänsä 170 tonnin kultavarannot. Löydön arvo kohoaa yli kuuteen miljardiin euroon.

Lupaavin löydös sijaitsee Satulinmäellä.

Kullanhuuhtojat

Oikeastaan Satulinmäen löytö sai alkunsa Heikki Hellen ja hänen Risto-isänsä retkistä.
Ja sipulinhajusta.

”Isä löysi 1960-luvulla Satulinmäen läheltä erikoisen kivenlohkareen”, Heikki Helle muistelee.

Kun kiven metallinhohtoiseen pintaan iski malmivasaralla, siitä levisi sipulin hajua. Tuntomerkki sopi arseenikiisuun, joka on kullanetsijöiden vihjemineraali.

Risto Helle lähetti Geologian tutkimuslaitokseen (GTL) kivinäytteen. Pian perheen kotitalon pihaan kaasutti valkoinen kuplavolkkari.

”Sieltä nousi vatsakas, kaljupäinen mies, joka sanoi olevansa GTL:n työntekijä. Isä oli silloin jossain töissä, joten kävin näyttämässä löydöksen”, Helle muistelee.

Hän oli silloin vasta teinipoika.

Tarina ei kerro, millaisen raportin pulska, kalju herra teki. Mutta vastausta odotellessa Hellen isäntä innostui räjäyttelemään metsässä dynamiittia. Mitään ei löytynyt, Satulinmäki kätki aarteensa.

Kymmenen vuotta myöhemmin Heikki löysi lisää malminäytteitä ja toimitti ne Outokumpuun.

”Sieltä sanottiin, ettei kivessä voi olla näin paljon kultaa. Heidän mukaansa se oli sormuskultaa, joka on tarttunut sormuksesta kiven pintaan”, Helle kertoo.

Sen verran näyte kuitenkin kiinnosti, että 1980-luvun alussa Outokumpu saapui Satulinmäelle ottamaan ”soijanäytteitä” – porakoneella kallioon tehtyjä reikiä, joista saadaan analysoitavaksi kivijauhoa.

Sen jälkeen oli taas hiljaista.

Kun asia ei tuntunut kiinnostavan ketään muuta, Helle valtasi ystävänsä kanssa mäeltä oman kaivoksen. Vaskooliin tarttui pieniä kultahippuja, niitä samoja, joita Helle näytti hetki sitten.

Mutta vaskoolia heilutellessaan miehet ymmärsivät, ettei kullan esiin kaivaminen onnistuisi hartiapankin avulla.

Satulinmäki vajosi taas vuosiksi unohduksen hämärään.

Satulin lehmät

Auton kitkarenkaat liukastelevat jäisellä tiellä.

Matka Satulinmäelle kulkee läpi kantahämäläisen kulttuurimaiseman. Tuolla, pohjoisessa, häämöttää Torronsuon luonnonsuojelualueen reuna. Kymmenen kilometrin päässä kaakkoon on kaunis Liesjärven kansallispuisto.

Auto kääntyy maitotilan pihaan. Työhaalariin pukeutunut isäntä tulee vastaan käsiään pyyhkien.

Marko Mänki, 52, on ollut Satulin sukutilan isäntä 1990-luvun alusta asti. Hän pyörittää vaimonsa kanssa maitotilaa, jossa on 130 lehmää. Viime vuosina toimintaa on laajennettu. Tänä vuonna tilalle on hankittu lypsyrobotti.

Lehmät märehtivät navetan lämpimässä, tietämättöminä siitä, että niiden sorkkien alla saattaa olla himoittu kultakenttä.

Marko Mänkin maitotila sijaitsee hämäläisellä kultakentällä. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Satulinmäen päälöydös sijaitsee tuon pienen metsikön takana. Sinne on matkaa kilometri, mutta malminetsinäalue ympäröi tontin rajoja joka puolelta.

Mänki sanoo seuranneensa hämäläisen kultakuumeen leviämistä 2000-luvun alusta lähtien. Silloin Geologian tutkimuskeskus GTK kävi tekemässä alueella koekairauksia. Niidenkin taustalla oli Heikki Hellen ja hänen ystävänsä tekemät löydökset.

Sen jälkeen asia on ollut asukkaiden tiedossa. Mutta suuria tunteita se ei ole herättänyt.

”Vähän se on ollut keskustelussa. Mutta ei tässä oo henkeänsä pidätetty”, Mänki sanoo.

Hän myöntää, että asiaan on vaikea suhtautua, kun tietoa on niin vähän.

”Mikä se lopullinen kaivosalue olisi ja mitkä siinä olisivat reunaehdot? Kaikki on vielä hämärän peitossa.”

Suunnitelmat selviävät vasta, jos kaivokselle haetaan lupaa. Siihen menee vuosia.

Kaivosyhtiön suomalainen konsultti on perustellut hanketta kyläläisille kertomalla, että älylaitteet ja uusi akkuteollisuus tarvitsevat niin paljon mineraaleja, että se mullistaa koko kaivosteollisuuden. Pelkästään kaikkiin uusiin kännyköihin tarvitaan joka vuosi 37,5 tonnia kultaa.

”Ymmärrän sen. Mutta sitten on se toinen osapuoli täällä suonlaidassa”, Mänki sanoo.

”Harva haluaa innosta kiljuen kaivoksen naapuriinsa. Ja toinen asia, mikä arveluttaa, on vaikutukset ympäristöön. Kaivoksesta jää pysyviä jälkiä.”

Mänki on itsekin muokannut Satulin maaperää. Navetan laajennuksessa maasta louhittiin tonnikaupalla kiveä. Murskekasa on tien vieressä.

Kairanreiät ovat kuin mehupillejä, joita pitkin maan kamarasta imetään ylös tietoa. Kaikki se päätyy Lopelle kairasydänarkistoon. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Ovatko uteliaat naapurit käyneet kultaa etsimässä?

”Heikki Helle ja hänen ystävänsä kävivät kysymässä, saako kiviä katsoa. Taisivat lähettää jotain näytteitäkin”, Mänki muistelee.

Hän ei tiedä, löytyikö mitään.

Todellinen käänne Satulinmäen historiassa oli kuitenkin tapahtunut jo ennen navetan laajentamista. GTK:n 2000-luvun alun koekairaukset sysäsivät käyntiin prosessin, joka sai kansainväliset toimijat kiinnostumaan esiintymästä. Sen jälkeen etsinnät lähtivät käyntiin todenteolla.

Mitä kairaajat löysivät?

Vastaus löytyy Lopelta, vajaan tunnin ajomatkan päästä Mänkin tilalta.

Halli 6

Metsässä, keskellä hyviä sienimaastoja lojuu kymmenen unohdetun näköistä varastohallia. Edes Lopen paikalliset eivät tiedä, mitä niiden sisältä löytyy.

Tauno Rautio kiskaisee oven auki ja napsauttaa Halli 6:n valot päälle.

Eteen aukeava näkymä voisi olla Indiana Jones -elokuvasta: Röykkiöittäin puulaatikoita, joista osa on jo tummentunut. Niiden kylkiin on kirjoitettu pitkiä numerosarjoja ja outoja paikannimiä.

Laatikoissa on kairasydämiä.

Malminetsinässä käytetään kairaa, jonka avulla saadaan nostettua syvältä maan uumenista kivipötköjä. Halkaisijaltaan alle kymmensenttiset puikot kertovat kiven koostumuksen.

Satulinmäen sydämet on varastoitu rivistön takimmaiseen reunaan. Sillä aikaa kun varastomies raivaa trukilla tietä, GTK:n erikoisasiantuntija Tauno Rautio kertoo arkistosta.

Joka kerta kun kaivosyhtiö luopuu valtauksesta, sen on luovutettava kairasydämet viranomaiselle. Näytteet päätyvät tänne.

Kaivosten lisäksi Lopella on näytteitä tärkeistä rakennuskohteista, kuten Posivan ydinjätteen loppusijoituspaikasta tai Päijänne-tunnelista. Hallien sisälle on rakennettu myös betonibunkkereita, joissa on karttoja ja julkaisuja.

Raution mukaan Lopen arkisto on maailmallakin ainutlaatuinen paikka.

”Meillä on täällä 3 600 000 metriä näytteitä, enemmän kuin missään muualla.”

Lopen arkisto on kuin Indiana Jones-elokuvien valtionvarasto, täynnä jonkun unohtamia aarteita. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Harmaa kulta

Varastomies on levittänyt Satulinmäen sydämen tutkimushallin pöydälle. Laatikon kylkeen kirjoitetun tekstin mukaan kivipötkylät on kairattu 79,4 metrin syvyydestä vuonna 2004.

Alue on sama, missä Heikki Helle liikkui malmivasaroineen, eväsreppuineen ja luuppeineen.

Sydän on sahattu kahtia.

”Toinen puoli on lähetetty analyysiin”, Rautio sanoo.

Harmaata kiveä tuijottaessa maallikon valtaa nopeasti pettymys: Tässäkö tämä oli?

Missään ei näy kultaa. Yksi kellertävä kohta löytyy, mutta Tauno Raution mukaan se on rakotäytettä, siis ruostetta.

”Harvoin kultaa näkee paljaalla silmällä”, hän lohduttaa.

Viereisellä pöydällä työskentelevä Johanna Paadar nyökkää. Hän on Agnico Eagle -kaivosyhtiön malminetsintägeologi, joka työskentelee Kittilän Suurikuusikolla. Se on Euroopan suurin kultakaivos.

Paadarille Lopen arkisto on tuttu paikka.

Kallion kairaaminen maksaa helposti miljoonia. Ennen kuin työhön ryhtyy, kannattaa selvittää, mitä muut ovat löytäneet. Joskus vanhat löydöt voivat paljastaa jotain arvokasta. Esimerksi litiumia käytettiin ennen rauhoittavien lääkkeiden ainesosana. Nyt sama metalli on akkujen raaka-aine.

”Arkisto on kaivosyhtiöille mahtava mahdollisuus. Ulkomaalaiset ovat vasta vähitellen alkaneet hoksata, millaiset resurssit Suomessa on käytössä. Moni ei ensin uskonut, että Suomessa on tällainen paikka, missä kuka tahansa voi käydä”, Paadar sanoo.

Luonnonvarojen taloustiedettä tutkiva professori Olli Tahvonen Helsingin yliopistosta esitti vuosi sitten Rapport.fi-sivuston haastattelussa, että Suomen valtion tulisi periä kaivosyhtiöiltä käyttökorvauksia. Esimerkiksi Länsi-Australiassa kaivosyhtiöt maksavat 2,5 prosenttia hyödynnetyn kullan arvosta.

Nykyiset ehdot näyttävät olevan kaivosyhtiöille vähintään kohtuulliset. Siitä kertoo myös Lopen arkiston varauskirja. Se on täynnä ensi kesään asti.

Tauno Rautio esittelee Satulinmäestä tallennettua kairausnäytettä. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Yksi tuhannesta

Kaivosalalla on sanonta, jonka mukaan yksi tuhannesta hankkeesta onnistuu.

Se tuntuu olevan totta myös Suomessa, missä on avattu 2000-luvulla viisi merkittävää kaivosta – sinnikkäistä etsinnöistä huolimatta.

Moni asia voi kaataa lupaavan hankkeen. Esiintymä on liian epävarma, malmin kaivaminen liian kallista.
Tai ehkä hanke ei läpäise lupaprosessia.

Suomessa kaivosluvan tai ympäristöluvan saaminen ei ole koskaan läpihuutojuttu. Esimerkiksi Satulinmäki sijaitsee kahden kansallispuiston kupeessa. Niillä seuduilla luontoarvoilla on painoarvoa.

Kanadalaisten ja australialaisten yhtiöiden tekemiä Satulinmäen tutkimuksia konsultoinut Marko Iljina myöntää, että edessä on vielä monta mutkaa.

Ylipäätään malmin etsintää pidetään eteläisessä Suomessa outona asiana.

”Nykyihmisiltä on katkennut yhteys siihen, mistä jokapäiväiset raaka-aineet tulevat. Jokin aika sitten meni jakeluun, ettei sähkö tule pistorasiasta. No, ei se rautakaan tule rautakaupasta.”

Kaivosten kohdalla puhutaan joskus niin kutsutusta Banana-ilmiöstä (Build absolutely nothing anywhere near anything).

”Kuka tahansa ihminen missä tahansa ei halua mitään rakennettavan minnekään.”

Oikeastaan kaivos on osoitus ihmisen itselleen rakentamasta oravanpyörästä. Kulutusta varten tarvitaan raaka-aineita.

Kiertotalous on tämän ajan trendi. Ihminen opettelee kierrättämään raaka-aineita. Mutta maailmanlaajuinen kysyntä kasvaa niin nopeasti, että uusia kaivoksia tarvitaan. Ilman niitä talouskasvu pysähtyisi.

Millaiset jäljet suomalainen kaivossesonki jättää tähän maahan tulevien 15 vuoden kuluessa?

”Veikkaan, että tänne perustetaan 3–5 uutta kaivosta”, Iljina sanoo.

Vielä on liian varhaista sanoa, onko Satulinmäki niiden joukossa.

Mutta hämäläinen kultaryntäys – se varmaan jatkuu.