Parantumattomasti sairaiden osastolla ei vain itketä: ”Missään muualla ei näe niin paljon rakkautta kuin täällä”
Parantumattomasti sairaiden osastolla ei pelkästään itketä.
Sami Pensasmaa muistuttaa, että kotona ollessa osastolle voi aina soittaa mistä asiasta tahansa. ”Se on hirmuisen tärkeää”, Alli Boman toteaa.
Alli Boman, 86, hykertää.
”Tuleekohan tästä romanssi?”
Häntä kädestä kiinni pitävä sairaanhoitaja Sami Pensasmaa, 39, on juuri kertonut huomanneensa, kuinka kauniin ruskeat silmät rouvalla on.
”Kyllähän se melkein romanssi on, kun pidän teitä kuin kukkaa kämmenellä”, Sami vakuuttaa ja lisää:
”Onko teillä kaikki muuten hyvin? Onko kipua?”
Rintasyöpää sairastava Alli Boman on elämänsä loppusuoralla. Häntä hoidetaan Lahden kaupunginsairaalan palliatiivisella eli parantumattomasti sairaiden osastolla. Sen huoneissa ja käytävillä vuotavat joka päivä kyyneleet, mutta yhtä usein raikuu nauru.
”Ei tänne ole tultu itkemään. Se ei auta mitään. Elämä pitää ottaa sellaisena kuin se on”, Alli Boman ohjeistaa.
Osaston potilaat eivät parane, mutta siitä huolimatta heillä on toivoa. Eikä se kohdistu yksinomaan aikaan kuoleman jälkeen.
Elämän ääniä
Sami kujeilee sulhasen roolissaan. Hän sipaisee hiuskiehkuran Alli Bomanin otsalta ja lupaa tarvittaessa vaikka polvistua vierelle.
”Teen työtä usein huumorin kautta. Yritän saada potilaat nauramaan, jotta he hetkeksi unohtavat tilansa.”
Nauru helpottaa potilaiden luona käyvien läheistenkin oloa.
”Kun käytävillä kuuluvat elämän äänet, kuolema ei ole läsnä.”
Palliatiivisella osastolla on 20 potilaspaikkaa. Hoidettavista yli 80 prosenttia sairastaa syöpää. Potilailla voi olla myös vaikea sydämen vajaatoiminta, keuhkoahtaumatauti tai neurologinen sairaus, kuten ALS.
Suurin osa on eläkeikäisiä, mutta eivät kaikki. Viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana hoidossa olleista nuorin oli 19- ja vanhin 105-vuotias.
Vuonna 2015 osastolla hoidettiin 428:aa potilasta. Heistä 234 kuoli. Keskimääräinen hoitoaika oli 16,7 vuorokautta.
”Osa potilaista on täällä lääkityksen säätämistä varten tai keräämässä voimia pärjätäkseen taas vähän aikaa kotona”, Sami kertoo.
Myös Alli Boman on ollut kotona useita kertoja tultuaan osaston potilaaksi lokakuun alussa.
”Nytkin odotan pääseväni kotiin. Luoja päättää, kuinka kauan siellä saan olla”, Alli Boman toteaa.
Hän sairastui rintasyöpään kahdeksan vuotta sitten. Alussa oli vaikea hyväksyä sitä, ettei parantavaa hoitoa ole, mutta nyt hän on sopeutunut lähestyvään kuolemaan.
”Olen varannut hautapaikan ja suunnitellut hautakivenkin valmiiksi.”
Se ei tarkoita, ettei hän nauttisi yhä elämästä mahdollisuuksien mukaan.
”Minulla käy sairaalassa kampaajakin. Pyrin olemaan täällä kuin kotona.”
Valuvat kyyneleet
Samia kuolema jännitti, kun hän aloitti työnsä palliatiivisella osastolla valmistuttuaan sairaanhoitajaksi keväällä 2013.
”En ollut koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Opiskeluajan suunnittelin hakeutuvani ensihoitoon. Tulin palliatiiviselle osastolle työharjoitteluun ja sydämeni jäi tänne välittömästi.”
Läsnäolo potilaan kuoleman hetkellä tuntui ensimmäisellä kerralla herkältä ja arvokkaalta. Samille on tärkeää luoda sama tunnelma yhä uudelleen myös vainajan läheisille.
”Siinä vaiheessa kiire unohtuu, tapahtuipa osastolla mitä hyvänsä. Läheiset saavat käyttää tarvitsemansa ajan hyvästelyyn ja olla halutessaan mukana, kun puen vainajan.”
Sänkyyn pedatut kauniit lakanat ja pöydälle asetetut koriste-enkelit ovat osa tilanteen arvostamista.
Sami kohtaa kuoleman työssään jatkuvasti. Silti jokainen kerta on ainutlaatuinen.
Tuskallisin hänelle oli oman isovanhemman, papan, kuolema vajaa vuosi sitten. Pappaa hoidettiin syövän vuoksi Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Samin oli tarkoitus toimia omahoitajana, kun hän siirtyisi kaupunginsairaalaan. Päivää ennen siirtoa Sami joutui itse potilaaksi aivoverenkierron häiriön vuoksi.
”Tulin sairauslomalta pukemaan ja arkuttamaan papan hänen kuolemansa jälkeen. Se oli rankka hetki.”
Muisto nostaa yhä kyyneleet Samin silmiin. Harvinaisia ne eivät ole työvuorossakaan.
”Kyllä minulla usein valuvat kyyneleet. Olen ajatellut, että jos ne kuivuvat, on aika vaihtaa työtä. Silloin olen kyynistynyt liikaa, tottunut kuolemaan niin, ettei minulla ole enää mitään annettavaa.”
Mukana on aina ”jos”
Sairaalan kuudennessa kerroksessa sijaitsevan osaston päivähuoneen ikkunoista näkyvät Lahden maamerkit, Salpausselän hyppyrimäet ja radiomastot. Kerrostalojen kattojen takaa pilkottaa Vesijärvi.
Pyöreän pöydän ääressä syö makaronilaatikkoa Heikki Rasehorn, 59. Hänellä todettiin paksu- ja ohutsuolen syöpä lokakuussa. Se oli ehtinyt leviämään niin, ettei tehtävissä ollut muuta kuin siirto oireiden mukaiseen hoitoon.
”Alussa olin aika sekaisin. Ensimmäisen kuukauden aikana en tiennyt edes, mikä vuorokauden aika kulloinkin oli.”
Kuukausien kuluessa voimat ovat karttuneet. Kävely käytävillä onnistuu verkkaisesti rollaattoriin tukeutuen.
”Eniten toivon, että kunto säilyy tällaisena, olipa minulla aikaa muutama kuukausi tai vuosi.”
Hän toivoo myös pääsevänsä vielä kotiin. Siellä odottaa musiikkikokoelma, jota hän on kerännyt 70-luvun alusta saakka.
”Täällä on hyvä olla, mutta aika käy vähän pitkäksi. Onneksi minulla on paljon ystäviä, jotka vierailevat usein.”
Muita tulevaisuuden suunnitelmia Heikki ei tee. 8. maaliskuuta olevaan 60-vuotispäiväänkin hän suhtautuu varauksella.
”Usko tulevaan on vahva, mutta aina on huomioitava se ’jos’. Menen eteenpäin päivän kerrallaan.”
Jälkiruokakiisseli jää syömättä. Lähihoitaja Sari Vahlhem, 50, auttaa Heikin ylös ja takaisin huoneeseen. Heikki asettuu sängylle kuuntelemaan radio Nostalgiaa. Yöpöydällä odottaa veljeltä joululahjaksi saatu tuore kirja Olavi Virrasta.
Sari jää sängyn vierelle juttelemaan hetkeksi. Potilaille pyritään antamaan kaikki mahdollinen aika muulloinkin kuin toimenpiteiden yhteydessä. Käytävillä ei juosta, vaikka olisi kiire. Silmiin katsominen ja koskettaminen ovat yhtä tärkeitä toimia kuin katetrin tyhjentäminen.
Niin paljon rakkautta
Palliatiivisen osaston työntekijöillä on hyvin erilaisia taustoja. Sami oli aiemmin kirvesmies. Sari teki työtä teatterisihteerinä.
Kumpikin kiittää työkavereita ainutlaatuisesta yhteishengestä.
”Jokaisella on oma vahvuutensa”, Sari pohtii.
Hän on porukan rempseä ja iloinen toimija.
”Ensin ajattelin, onko tällaisessa paikassa väärin olla sellainen. Tätä työtä on kuitenkin pakko tehdä omalla persoonalla.”
Se ei tarkoita, etteivätkö kyyneleet vuotaisi Sarinkin poskille.
”Olen jatkuvasti vereslihalla. Eläydyn ja elän potilaiden mukana. Olen myös kiitollinen siitä, että he avaavat elämänsä minulle.”
Osaston huone numero 15 on varattu perhetapaamisiin ja muisteluhetkeen kuoleman jälkeen. Jokin aika sitten Sari saatteli sinne isän, jonka tytär oli juuri kuollut. Takana kävelivät vainajan äiti ja puoliso.
”Tunsin, kuinka isän sydän särkyi muruiksi. Kipu hänen sisällään oli niin hirveä, ettei hän meinannut saada vedetyksi happea.”
Sari keitti kahvia. Perhe jakoi muistojaan. Nauru ja itku kietoutuivat toisiinsa.
”Yhtäkkiä oivalsin tärkeimmän. He eivät jääneet yksin. He tulevat pitämään toisistaan huolta ja sen vuoksi selviytymään. Yksi on poissa, mutta heidän elämänsä jatkuu yhdessä.”
On myös heitä, jotka sairastavat ja kuolevat yksin. Sari on soittanut suru-uutisen lapselle, joka ei kertaakaan käynyt katsomassa vanhempaansa.
”Missä sairaalassa häntä hoidettiin?” oli ainoa esitetty kysymys.
Se ei ollut työn vaikein hetki. Raastavinta on se, kun läheiset eivät hyväksy potilaan lähestyvän väistämätöntä kuolemaa.
”He vaativat yhä lisää toimenpiteitä, lääkitystä, hokkuspokkus-temppuja… Pitäisi käynnistää valtava, hyödytön rumba sen sijaan, että he rauhoittaisivat viimeiset yhteiset hetket.”
Se on väärin ennen kaikkea kuolevaa kohtaan.
”Monet ovat raunioina jo tänne tullessaan. Heillä on takana rankat ja kivuliaat hoidot. He ovat kärsineet pahoinvoinnista, eikä ruoka enää pysy sisällä. He ovat kuulleet jo kaikki ikävimmätkin uutiset. Heidän ainoa toive on, ettei kukaan enää tekisi mitään, mikä sattuu.”
Sari oppii potilailta ja heidän omaisiltaan uutta päivittäin. Tuoreena mielessä on pitkään syöpää sairastanut nainen, joka tuntui kantavan sairautensa erityisen ylväänä.
”Sitten tajusin ylväyden taakse kätkeytyvän suunnattoman huolen jäljelle jäävästä puolisosta. Hän piti itsensä kuin haarniskassa, jotta sairaudestaan huolimatta kykeni kannattelemaan miestään. Täytyy olla todella voimakas pystyäkseen toimimaan niin toisen vuoksi.”
Se oli esimerkki rakkaudesta, jota Sari todistaa päivittäin.
”Missään muualla en näe niin paljon rakkautta kuin täällä.”
Tärkeät keskustelut
Sari vie osastonhoitaja Martti Hännisen huoneeseen talteen aromalampun, jonka tarve on toistaiseksi päättynyt. Hän pyytää tilaamaan lisää mandariinin tuoksuista öljyä tuleviin tarpeisiin.
”Joskus saattohoitovaiheessa potilashuoneen ilmaa on tarpeen raikastaa aromaattisilla öljyillä”, Sari sanoo.
Kuolema ei ole aina kaunis. Palliatiivisen hoidon viimeinen vaihe on kuolemaa edeltävä saattohoito, joka kestää yleensä parista päivästä muutamaan viikkoon.
”Aikaisemmin osastolle siirrettiin potilaat vasta ehkä vain muutama päivä ennen kuolemaa. Onnistuneen saattohoidon kannalta on tärkeää, että potilaat tulevat riittävän ajoissa käydäkseen läheistensä kanssa läpi koko prosessin, lähestyvän surun ja eron”, Martti Hänninen sanoo.
Hän muistuttaa, että osastolle tasavertaisia asiakkaita ovat potilaan läheiset. Erityistä tukea tarvitsevat perheet, joissa on alaikäisiä lapsia.
”Joskus läheiset tarvitsevatkin enemmän tukea kuin potilas, joka on vähitellen hyväksynyt sen, ettei parantavaa hoitoa ole.”
Suomesta puuttuu kuolemisen kulttuuri.
”Kuolemasta ei osata puhua. Osaston henkilökunnan tehtävä on auttaa keskustelemaan siitä ja muista mieltä painavista asioista”, Martti Hänninen kertaa.
Huoli puolison pärjäämisestä kuoleman jälkeen on yksi yleisimpiä ahdistuksen aiheita.
”Alussa tuntui oudolta, kun kuulin monen sanovan osastolla oloajan olleen parasta aikaa heidän avioliitossaan. Sitten oivalsin, että täällä he puhuivat monista asioista ja tunteistaan ensimmäistä kertaa avoimesti”, Martti Hänninen sanoo.
Toivo
Aamiainen klo 8, lounas klo 11.30, kahvi klo 14, päivällinen klo 16 ja iltapala klo 19. Yhtään kellonaikaa ei ole pakko noudattaa. Vain lääkkeiden otossa ei jousteta.
”Emme herätä, jos joku haluaa nukkua aamulla pitkään. Voileipiä voidaan tehdä vaikka yöllä”, vakuuttaa Sami.
Vierailuaikoja ei ole ja halutessaan läheiset voivat yöpyä potilaan luona. Tervetulleita ovat myös lemmikit.
Potilaiden ei ole pakko pysytellä osastolla. Koulutetut vapaaehtoistyöntekijät voivat viedä potilaan pyörätuolilla katselemaan vaikka torin vilinää.
Jossain vaiheessa voimat kuitenkin ehtyvät.
Potilaalle ja hänen läheisilleen kerrotaan alusta alkaen rehellisesti sairauden sen hetkisestä vaiheesta ja etenemisestä.
”Mitään ei salata tai peitellä. Turhaa toivoa täällä ei harrasteta”, Martti Hänninen kiteyttää.
Toivoa silti on.
”Toivotaan, että jäljellä olevissa päivissä on enemmän hyviä kuin huonoja. Että kivut saadaan hallintaan ja pahoinvointi loppumaan”, Sami sanoo.
”Toivoa on sekin, että potilaat ja heidän läheisensä uskaltavat yhä rakastaa”, lisää Sari.