Ylläksen lumilinna syntyi kiinalaisten jäämiesten taidoilla

Tältä täytyy talven ihmemaan näyttää: Jäinen tie halkoo metsää, jossa kuuset nuokkuvat paksun kuuran alla. Usvan raosta paistaa täysikuu, hanget hehkuvat sinertävässä valossa.

Muutaman hieman vaarallisen mutkan ja mäen jälkeen metsän siimeksestä pilkottaa hirsinen mökki, sitten toinen. Kohta silmien eteen avautuu näkymä, jota ei heti usko todeksi – valtava lumirakennelma kupolikattoineen ja holveineen.

Tätä Ylläksen maisemaa kuusi kiinalaismiestäkin katseli loppuvuodesta minibussin ikkunasta. Kolme heistä ensimmäistä kertaa elämässään. Näkymä sai väsyneetkin suupielet nousemaan ylös.

Mikä hiljaisuus. Miten puhdasta, valkoista luontoa. Kyllä täällä kelpaisi paiskoa töitä seuraavat kaksi viikkoa.

Gao Hongyu, Xu Rui, Xue Yao, Guo Baiwei, Jiang Juyao ja Wang Yawei ovat maailmankuuluja jäänveistäjiä. He lensivät Suomeen rakentamaan Lainion lumikylää Snow Villagea ja sen jälkeen Kemin Lumilinnaa. Välillä he käyvät töissä Norjan puolella.

Lapin lumilinnat ja -hotellit vetävät turisteja ympäri maailmaa.

Mutta mitä ihmettä tekee kiinalainen jäämies rakentamassa niitä?

Suurin ja hienoin

Lainion Snow Villagen lumihotellin työmaalla oli loppuvuodesta täysi tohina päällä. Traktorit kuskasivat lunta ja jääkuutioita lumiseinien sisäpuolelle. Hämärillä käytävillä hyöri haalaripukuisia työmiehiä otsalamppujensa kanssa.

Edessä oli turvatarkastus ja sen jälkeen saapuivat ensimmäiset maksavat asiakkaat.

Lumihotellia jo 14:ttä kertaa rakentava toimitusjohtaja Rami Kurtakko istui taukohuoneena toimivassa ravintolasalissa. Meneillään oli vuoden kiireisin viikko, mutta mies näytti paineesta huolimatta hyväntuuliselta. Työ oli kutakuinkin sovitussa aikataulussa.

Kiinalaiset olivat solahtaneet työyhteisöön kivuttomasti.

Kurtakko jakoi ohjeita ohi kulkeville työmiehille ja kertasi samalla yrityksen historiaa. Hänen isänsä keksi käyttää lumirakentamista alkuun moottorikelkkoja vuokraavan yrityksensä somisteena. Kohta lumimuuria syntyi sellaisella vauhdilla, että mopo karkasi niin sanotusti käsistä.

”Sitten rakensimmekin jo hotellia.”

Vuosi vuodelta hotellista tuli hieman hienompi ja hieman suurempi. Lopulta se laajeni kokonaiseksi lumikyläksi kappeleineen, ravintoloineen ja aktiviteetteineen.

Rami heilauttaa kättään hotellin suuntaan. Veli Tomi Kurtakko istuu parhaillaan traktorin ratissa jossain siellä päin. Hän toimii yrityksessä teknisenä johtajana.

Isän kuoltua veljekset jäivät pyörittämään yritystä. Heistä kehittyi ammattilaisia lumirakentamisessa ja samalla he kouluttivat muita.

Veljekset tähyilivät kuitenkin vielä korkeammalle.

”Lumikylä saatiin pystyyn suomalaisvoimin, mutta ajattelimme, että siitä voisi saada vielä hienomman”, Kurtakko hymyilee.

Neljä vuotta sitten Kurtakot kuulivat norjalaiselta yhteistyökumppanilta kiinalaisista jäänveistäjistä, jotka hallitsivat jäärakentamisen paremmin kuin kukaan muu.

Kunnianhimoiset miehet ymmärsivät heti, että halusivat kiinalaiset Ylläkselle.

”Suomalaiset ovat työteliäitä ja nopeita, mutta jäänkäsittelyssä nämä kiinalaiset ovat aivan omaa luokkaansa. Heidän palkkauksensa myötä omakin vaatimustaso kohosi kertaheitolla.”

Ylläksen kupeeseen nousseesta lumikylästä tuli kaikkien aikojen suurin. Kurtakko latelee ulkomuistista faktoja: pinta-alaa 4 000 neliötä, vuodepaikkoja 60 ja ravintolapaikkoja yli 100. Koko komeuden rakentamiseen tarvittiin 40 000 kuutiota – siis noin 20 miljoonaa kiloa – tykkilunta ja yli kolmekymmentä rakentajaa.

”Iso osa rakentajista jää hotellille töihin koko sesongiksi. Muun muassa keittiömestari kiipeilee parhaillaan jossain tuolla lumisella holvikatolla työhaalarit päällään.”

Kaurapuuron voimalla

Hotellin avarassa aulatilassa puolalaiset ja latvialaiset jäänlatojat nostavat trukeilla läheisestä joesta sahattuja jääkuutioita pinoihin. Miehet rikkovat jäänpinnan rautaharjalla, jotta kuutiot kiinnittyvät toisiinsa tiukasti. Väliin he lisäävät vettä. Kun rakennelma on valmis, astuvat kiinalaiset jäämiehet kuvioon mukaan.

Upeat jääveistokset hotellihuoneissa, ravintolasalissa ja hotellin käytävillä ovat kaikki heidän käsiensä jälkeä. Sellaiseen työnjälkeen ei suomalainen vielä pysty.

Ei, vaikka kyllä Kurtakon veljekset niin haluaisivat.

Puoli kahdeltatoista ranskan-, englannin-, puolan-, ja suomenkielinen puheensorina täyttää ravintolasalin. Gao Hongyu ja Xu Rui lusikoivat kinkkukiusausta suihinsa hirsirakenteisen pöydän äärellä. Lumiset työhanskat höyryävät lämpimästä.

Vaikka tunnelma on kansainvälinen, erottuvat kiinalaiset porukasta. He syövät hiljaa, pitkään ja hartaasti.

Nelikymppinen Gao Hongyu on porukasta ainoa, joka puhuu englantia. Hän on Suomessa neljättä kertaa, samoin ryhmän esimiehenä toimiva pitkänhuiskea Xu Rui.

Keittiössä Ramin ja Tomin äiti Ella Kurtakko hämmentää huivi hiuksillaan keittokattilaa. Hän pitää huolen siitä, että kaikki saavat vatsansa täysiksi ja energiaa rakentamiseen riittää. Kiinalaisten saapumiseen hän varautui hankkimalla varastoon erityisen paljon possunlihaa ja riisiä.

”Jännitin vähän, että kelpaisiko ruoka heille. Olin kuullut, että ruoka on kiinalaisille tärkeää ja he syövät paljon”, Ella kertoo.

Ensimmäisenä päivänä kiinalaiset kävivät keittiössä varmistamassa, että lihaa varmasti oli tarpeeksi. Sittemmin he ovat olleet tyytyväisiä.

”Joskus he käyvät oikein erikseen kiittämässä. Olen oppinut, että ”jammi” tarkoittaa hyvää. Jopa kaurapuuro maistuu, vaikka yleensä sitä syövät vain suomalaiset.”

Jäänveisto on taidetta

Kun viimeinenkin muru on haarukoitu lautaselta, Hongyu vilkaisee kelloaan. Miehillä on muutama minuutti aikaa ennen tauon päättymistä. Keskustellaan siis hetki siitä, mikä juuri heistä tekee niin erityisiä.

Hongyu häkeltyy silmin nähden kehuista ja kiittää monisanaisesti. Hän toteaa, että syy taitoihin lienee heidän kotikaupungissaan Harbinissa. Rui näyttää kännykästään kuvaa, jossa ihmiset näyttävät muurahaisilta valtavien jääveistosten vieressä. Kuva on Harbinin maailmankuuluilta jääfestivaaleilta, joita alettiin järjestää kaupungissa jo 60-luvulla. Harbinin veistosten rinnalla Suomen rakennelmat näyttävät pikkupiiperrykseltä.

Hongyu selittää kuin anteeksipyydellen, että heillä päin kipinä jäänveistoon syntyy usein jo lapsena.

”Jäädytin nuorena poikana vettä ämpärissä ja veistin siitä seuraavana päivänä jotain.”

Ura jatkui paikallisessa taidekoulussa, jossa jäärakentaminen on yhtenä erikoistumisalana. Koulun jälkeen suuri jäänrakennusyritys palkkasi hänet. Saman yrityksen palkkalistoilla ovat myös ryhmän muut miehet.

Jäänveisto onkin Hongyun mukaan tärkeä taiteenala Kiinassa. Kesällä veistoksia tehdään hiekasta. Useimmilla Suomessa työskentelevistä on kokemusta myös maalaustaiteesta. Rui esittelee kännykän näytöltä töitään, jotka ovat tarkkuudessaan valokuvan luokkaa.

On helppo ymmärtää Rami Kurtakon toteamus, että suomalaisia kyllä palkattaisiin, jos jälki olisi yhtä ammattimaista.

Kello kaksitoista miehet pukevat toppatakit ja pipot takaisin päällensä ja vievät tarjottimet keittiöön. On aika palata hotellihuoneeseen viimeistelemään seinäkoristeita. Matkalla hotellin sokkeloisille käytäville Hongyu esittelee miesten veistämän jääseinän sekä valtavan ilveksen, joka koristaa aulatilaa. Muun muassa sen rakentaminen ei olisi onnistunut ilman kiinalaista tietotaitoa.

Eläkkeeltä Lappiin

Kiinalaismiehet tuntuvat olevan Suomen Lapissa kuin kotonaan. Talvi ei ole sen kylmempi kuin kotona Harbinissa, mutta paljon pimeämpi se on.

Miehet tervehtivät kohteliaasti käytävillä vastaantulevia kollegoita, kaivavat otsalamput taskuistaan ja vetävät työhanskat käsiinsä.

”Olemme tottuneet reissutyöhön. Laskujeni mukaan olemme työskennelleet jo 30 eri maassa. Ylläkselle tulimme lähes suoraan Yhdysvalloista, jossa rakensimme kuukauden ajan valtavaa sisäjääpuistoa”, Hongyu selittää.

Mies kääntää kiinaksi kysymyksen siitä, mitä mietteitä Suomeen lähtö kollegoissa herätti. Xu Rui hymyilee ja vastaa: ”Suomeen miehet lähtivät erityisen mielellään.”

”Katsoimme ensin kirjasta, missä Suomi sijaitsee. Kun näimme kuvia Lapin maisemista, olimme vaikuttuneita. Puhdas luonto. Kauniit maisemat. Hiljaisuus”, Hongyu kääntää Ruin ajatuksia, ja muut miehet nyökyttelevät vieressä.

Kuusikymmentävuotias Xue Yao istuu jäälohkareen päällä ja työstää käsissään pyöreää jääkimpaletta. Hän on Suomessa ensimmäistä kertaa. Periaatteessa hän on jo eläkkeellä, mutta ei malttanut kieltäytyä, kun tuli mahdollisuus lähteä Suomeen.

”Lumi on täällä niin valkoista ja jää kirkasta. Suomalaiset ovat kovia tekemään töitä ja erittäin kohteliaita”, Yao kertoo hymyillen samalla, kun iskee pienellä itse valmistamallaan taltalla kuviota jäälohkareeseen.

Hongyun mukaan Yhdysvalloissakin oli hienoa, mutta Kuwaitiin miehet eivät kaipaa takaisin.

”Se on kovin erilainen maa, kuin mihin olemme tottuneet”, Hongyu sanoo sovitellen.

”Erään miehen perässä kulki neljä vaimoa. Sellaista en voi ymmärtää. Osa porukasta myös haluaa rentoutua töiden jälkeen viinilasillisen äärellä. Kuwaitissa se ei ole mahdollista.”

Suomessa ei totta vieköön kukaan estele juomista. Kiinalaismiesten matkalaukuissa riittää Kiinasta tuotua paikallista valkoviiniä ja kyytipojaksi mausteisia suolapaloja. Ne lievittävät koti-ikävää, jos sellainen olisi tulossa.

”Mutta emme me ehdi ikävöidä. Viihdymme Suomessa hyvin. Töiden jälkeen olemme niin väsyneitä, että käymme ehkä hieman kävelemässä mökin läheisyydessä ja otamme paljon valokuvia. Illalla osa ryhmästä saunoo ja ottaa pari lasillista viiniä. Sauna on hyvä. Sen jälkeen uni tulee helposti, vaikka jatkuva pimeyskin kyllä väsyttää”, Hongyu kertoo ja vetää itsekin työhanskat käsiinsä.

Jäässä tulevaisuus?

Kiinalaiset ovat tuoneet Ylläkselle mukanaan omat työvaatteet ja itse valmistamiaan työkaluja niin paljon kuin matkalaukkuun on mahtunut. Guo Baiwei esittelee työkalua, johon hän on naulannut nauloja vieri viereen. Sillä on helppo kaapia lunta suuremmalta alueelta nopeasti. Taltan näköisillä teräväreunaisilla työkaluilla taas saa aikaan tarkempaa jälkeä, terän leveydestä ja kulmasta riippuen.

Pienessä hotellihuoneessa käy heleä kalke, kun kolme miehistä iskee raitakuviota seinäkoristeeseen. Jää lohkeaa pehmeän näköisesti, mutta onnistumisen takana on täsmälleen oikea lyöntikulma ja lyönnin voimakkuus.

Rui kertoo Hongyun avulla suunnitelleensa veistokset suurelta osin jo ennen Suomeen tuloa. Hän on piirtänyt ne paperille ja lähettänyt Tomille ja Ramille sähköpostiin. Myös Suomen päästä on annettu toiveita siitä, mitä hotelliin tänä vuonna toivotaan. Suurin yksittäinen teos on kolmen metrin korkeuteen kohoava ilves, lumiravintolan salia puolestaan koristaa parimetrinen ulvova susi, joka on veistetty lumesta niin, että jokainen karvakin näyttää erottuvan.

Ehkä muutaman vuoden päästä jäänveistoa ei tarvitse ulkoistaa kiinalaisille. Lumiravintolan viimeistelyä tarkastava Rami Kurtakko odottaa, että Suomessa kasvaa uusi veistäjien sukupolvi, joka voi tulevaisuudessa ottaa ohjat käsiinsä.

”Lumi- ja jäärakentamisessa voisi olla Lapin tulevaisuus”, Kurtakko maalailee salissa, jonka seiniä koristavat valaistut jäätimantit.

”Se vaatii tietysti koulutusta ja harjoittelua. Miksei vaikka täällä Ylläksellä. Ajatus oman lumi- ja jäärakentamisen koulutuksen perustamisesta ei kuulosta ollenkaan hullummalta.”