Alkoholismi on osin yhä tabu – Miksi julkkisjuoppo on ihana renttu, mutta läheisiltä emme samaa sietäisi?
Kännissä toilaileva mutta samalla niin rakastettava renttu – tällaisia julkkiksia Suomessa ihaillaan. Ääni kellossa muuttuu heti, jos oma läheinen käyttäytyy samalla tavalla. Miksi suhtaudumme viinamäen ihmisiin näin kaksijakoisesti?
Kosteimpia ovat suuret ikäluokat ja heidän 1970-80-luvun lapsensa, joille humala oli aikuistumisriitti.
Suomalaisten suhde alkoholiin on murroksessa, mutta vanha kulttuuri istuu tiukassa.
Eino Leino, Olavi Virta, Pentti Saarikoski, Timo K Mukka, Ahti Karjalainen, Irwin, Matti Nykänen, Kari Tapio, Juice Leskinen, Andy McCoy, Niko Ranta-aho, Jere Karalahti…
Lista on pitkä ja ylettyy yli sadan vuoden taakse. Kuuluisuuksia, päättäjiä, urheilijoita ja taiteilijoita, joiden ”imagoon” tai elämäntapaan kuuluivat oleellisesti päihteet. Toisten kohdalla niistä puhuttiin kiertoilmauksin, toiset rehvastelevat aineilla julkisesti.
Yhteistä kaikille on kuitenkin se, että ympäristö on suhtautunut heidän viinan tai aineiden käyttöönsä joko sallivasti tai ihaillen – samaan aikaan kun tavallinen alkoholismi tai päihderiippuvuus aiheuttaa paheksuntaa ja halveksuntaa.
Suomalaisten asenteet alkoholinkäyttöön esimerkiksi työ- tai perhe-elämässä ovat tiukentuneet, ja huumeiden orjuuttamat ovat monella tavoin yhteiskunnan pohjasakkaa.
Naisesta juoppo, miehestä kova jätkä
Kaksinaismoralismi, häpeä, stigma ja pelko paljastumisesta ovat osatekijöitä, jotka vaikeuttavat päihdeongelman tunnistamista ja tunnustamista.
Sosiaalityön väitöskirjatutkija Essi Rovamo on tutkinut riippuvuuteen liittyviä mielikuvia ja mediajulkisuutta. Huumeet tuomitaan lähes yksiselitteisesti ja myös alkoholin ongelmakäytön vaarat tiedetään, mutta kaksoisstandardit näkyvät yhä.
”Stigma koskee molempia sukupuolia ja miestenkin kännitörttöilyjä pidetään nykyisin noloina, mutta asiaan liittyy myös tiettyä vahvaa maskuliinisuutta: se on kova äijä, joka juo paljon”, Essi Rovamo sanoo.
Naiselle jo parin saunakaljan juominen voi aiheuttaa ”huono äiti” -tyyppisiä kommentteja.
Työpaikoilla kaksinaismoralismi voi näkyä siinä, että pikkujouluissa umpihumalassa pyörineelle miehelle naureskellaan hyväntahtoisesti.
Itsensä pöydän alle juonutta naista sen sijaan paheksutaan kontrollin menettämisestä – etenkin jos työpaikan johtamiskulttuuri tai ilmapiiri muutenkin on epäterve.
Juomme johonkin puutteeseemme
Päihdeterapeuttina, riippuvuusasiantuntijana ja kouluttajana työskennellyt kuntoutuspäällikkö Juha Lantz muistuttaa, että päihde antaa jotain, mitä ihmiseltä puuttuu.
Riippuvuuteen alttiilla ihmisellä jo ensikokemus voi olla niin voimakas, että se tuottaa tavallaan riemukkaan ahaa-elämyksen: tämä on asia, josta saan enemmän kuin mistään aiemmin.
”Taustalla voi olla vajetta dopamiinin eli mielihyvähormonin tuotannossa, ja alkoholi kompensoi sitä”, Juha Lantz sanoo.
Kulttuuri, jossa ihminen juo kuuluakseen porukkaan, oli Suomessa pitkään vallitseva.
Nykyisin alkoholinkäyttöä esimerkiksi työaikana ei enää hyväksytä eikä alkoholittomia vaihtoehtoja valitsevia pidetä kummajaisina. Silti yhä löytyy tilanteita, joissa alkoholismi on vieras käsite ja ongelmajuojaakin rohkaistaan porukalla ottamaan lisää.
Toisaalta alkoholinkäytön lisääntyessä ihminen saattaa – eikä välttämättä edes tietoisesti – hakeutua seuraan, jossa juominen on normitila ja paheksunta kohdistuu ennemmin siitä kieltäytymiseen.
”Älä ole ilonpilaaja”, ”Voithan sä nyt vielä pari ottaa”, ”Tuu mukaan, olet hauskaa seuraa” ja vastaavat lauseet eivät välttämättä tarkoita pahaa.
Päihderiippuvaiselle tai sellaiseksi matkalla olevalle ne voivat olla ei-toivottavaa rohkaisua tai jopa painostusta.
”Kun alkoholismi ottaa vallan, se muuttaa ihmistä ja ihmissuhteita. Silloin seuraksi tulevat ihmiset, joille juominen on yhtä tärkeää. Ei tarvitse kohdata ristiriitoja yhteiskunnan normien kanssa eikä omia häpeän ja syyllisyyden tunteita, koska toiset juovat samalla tavoin”, Juha Lantz sanoo.
Alkoholismi on viisi- ja kuusikymppisten vitsaus
Alkoholinkäytössä näkyy tiettyjä ajallisia kehityskulkuja. Keskioluen vapauttaminen 1969 avasi tietä suomalaisen olut- ja viinikulttuurin paranemiselle, mutta samalla vapauden huuma myös teki monesta varomattomasta ihmisestä alkoholin suurkuluttajan.
Tämän hetken sukupolvista kosteimpia ovat suuret ikäluokat ja heidän 1970-80-luvun lapsensa, joille humala oli aikuistumisriitti.
”Takavuosina suhtautuminen esimerkiksi lasten aikana humaltumiseen oli sallivampaa. Jos mietin omaakin lapsuuttani, sillä menolla meidät olisi taatusti tänä päivänä otettu huostaan. Aikuiset olivat aivan pää jäässä -kännissä kaikki viikonloput, juhlapyhät ja perhejuhlat, ja lapset sähläsivät siellä seassa”, Juha Lantz sanoo.
Essi Rovamon mukaan yleinen alkoholin käytön väheneminen ja juomista kieltäytyminen nähdään nykyisin luontevampana asiana. Silti alkoholismi ja siitä puhuminen ovat yhä tabuja.
”Ei nähdä kuin ääripäät: joko olet hyvinvoiva, töissä käyvä kunnon kansalainen tai pohjalla oleva rappioalkoholisti. Ja kuitenkin molemmat voivat olla riippuvuutensa kanssa samassa tilanteessa.”
Juha Lantz tekee töitä myös nuorten kanssa. Hänen mukaansa osa nuorista on lähes tai täysin raittiita, osalla päihteidenkäyttö on todella rankkaa ja voi johtaa monitahtoisiin ongelmiin jo hyvin varhaisessa elämänvaiheessa.
”Silloin kuvaan astuvat syrjäytyminen, taloudelliset ja muut ongelmat, väkivalta ja rikollisuus.”
Vastuunottoa, ei kestohäpeää
Alkoholismi on sairaus, josta toipuminen edellyttää tilanteen myöntämistä, vastuunottoa ja muuttumista. Häpeä, omatunnontuskat ja stigman pelko voivat kuitenkin olla niin voimakkaita, että ne estävät tai pitkittävät avun hakemista ja toipumista.
Niin Juha Lantz kuin Essi Rovamokin korostavat, että häpeään ei auta jäädä kiinni.
”Toipumisessa on tärkeää ymmärtää, että ihmisessä on monta puolta. Se, miten hän on käyttäytynyt alkoholistina, ei määritä sitä, kuka hän on. Kun sairaus väistyy, löytyvät ne hyvät puolet, jotka ovat jääneet päihdeminän jalkoihin. Häpeässä roikkuminen ei auta itseä eikä läheisiä, vastuunotto auttaa”, Lantz sanoo.
Rovamo toivoo, että pitkään veivattu sote-uudistus poistaisi hoitoa etsivien asiakkaiden pallottelun luukulta toiselle.
”Tärkeää olisi, että mistä tahansa apua hakeva ihminen otettaisiin vastaan ja kohdattaisiin kokonaisuutena. Päihdeongelmaisella harvemmin on voimia taistella palvelujen puolesta ja selvittää byrokratiaa, joka on meille ammattilaisillekin työlästä.”
Periaatteessa läheisille on tietenkin suunnaton ilon aihe, kun päihderiippuvainen raitistuu pysyvästi.
Asia, josta puhutaan vähemmän on se, että raitistuminenkin on ihmisen psyykelle rankkaa. Se voi tehdä joistain ihmisistä läheisilleen ja ympäristölleen raskaita toisella tavalla kuin aiemmin.
Toipuva alkoholisti voi muuttua ankaraksi ja armottomaksi saarnaajaksi, joka ei kykene hyväksymään muita elämäntapoja ja -arvoja kuin omansa. Osa vaihtaa päihteet työnarkomaniaan, pakonomaiseen urheiluun tai voimakkaaseen uskonnollisuuteen.
Juha Lantz kutsuu tällaista tilaa ”kuivahumalaksi”, joka pitää oppia tunnistamaan siinä kuin ongelmajuominenkin. Jatkohoito ja vertaistuki auttavat monia – ja ennen kaikkea avoimesti asiasta puhuminen.
Miksi media ihailee huumejulkkiksia?
Juha Lantz perää median vastuuta siinä, miten niin sanotuista renttujulkkiksista tai vaikka huumekauppaan sotkeutuneista tosi-tv-tähdistä puhutaan.
”Päihderiippuvuus on tuhoava sairaus, oli ihminen sitten kuuluisa tai ei, millä alalla tahansa. Esimerkiksi dokumenttisarjat huumemaailmasta ovat mielestäni erittäin kyseenalaisia, tai ainakin ne pitäisi toteuttaa hyvin harkituilla tavoilla.”
Minäkuvaltaan epävarmat tai omaa päihteidenkäyttöään puolustelevat ihmiset ottavat herkästi mallia julkisesti hyväksytyistä ja fanitetuista sankareista.
”Jos tuollainen käytös on OK esikuvalta, se on OK minultakin. Asia voi kuulostaa yksinkertaistukselta, mutta sillä on vaikutusta.”
Turmiolan Tommi -tyyppinen valistus harvemmin toimii, eikä Juha Lantz käytä esimerkkinä kuuluisaa porttiteoriaa (tänään lasillinen tai hasissätkä, huomenna koko pullo tai heroiinia).
Mutta kun aivoissa on syntynyt yksi riippuvuus, ne ovat alttiimpia seuraaviin.
”Kokonaisvaltaiseen valistukseen ja toipumiseen liittyy monta asiaa: miten tulen toimeen itseni ja muiden kanssa, millaisiin ihmissuhteisiin hakeudun, mitä päihde on tarjonnut ja täyttänyt elämässä ja mitä sen tilalle voi saada. Ja koskaan ei ole liian myöhäistä toipua.”
Nadja Mäkinen muistaa, miten opiskelijaporukoissa juuri kukaan ei kyseenalaistanut tai kummastellut nuorten aikuisten läpimärkää elämää – opiskelijoiden monen päivän kaatokännejäkin pidettiin normaalina. © Jonna Nygård