Bellingcat paljastaa vääryyksiä – Tällaisia metodeja kohuttu ja kiitetty verkosto käyttää tietoja kaivaessaan

Internetistä voi kaivaa tietoja, joista itsevaltiaat järkkyvät. Bellingcat-verkkoyhteisö on viime kuukausina paljastanut etenkin Venäjän sotarikosten tekijöitä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Bellingcat-verkkoyhteisö pyrkii valjastamaan internetin loputtoman tietopankin totuuden löytämiseksi.

Internetistä voi kaivaa tietoja, joista itsevaltiaat järkkyvät. Bellingcat-verkkoyhteisö on viime kuukausina paljastanut etenkin Venäjän sotarikosten tekijöitä.
Teksti: Hannu Pesonen

Venäjä iski lokakuussa tuhoisasti risteilyohjuksillaan Ukrainan energiaverkostoon ja siviilikohteisiin. Pian internetiin ilmestyivät iskuja ohjelmoivien yli 30 venäläisen tietoliikenneinsinöörin henkilöllisyydet, kuvat ja työpaikat. Joukosta löytyi yksi suomalaisperäinenkin nimi, kapteeni Vitali Jääskeläinen.

Kuukautta myöhemmin Ruotsissa vangittiin venäläissyntyinen vakoilijapariskunta, joka oli yli vuosikymmenen ajan toimittanut salaisia tietoja Venäjälle.

Vajaassa viikossa selvisi, että pariskunnalla oli Moskovassa asunto osoitteessa Sorgekatu 36, jossa asuu runsaasti korkea-arvoisia Venäjän sotilastiedustelupalvelu GRU:n työntekijöitä. Heidän naapureihinsa kuului GRU:n myrkytysoperaatioita ulkomailla ohjaillut kenraalimajuri.

Molemmat uutispaljastukset teki tutkivan journalismin verkkoyhteisö Bellingcat.

Venäjä vähätteli paljastuksia. Ne tekivät kuitenkin niin kipeää, että 26. joulukuuta Kreml etsintäkuulutti selvityshankkeita johtaneen Bellingcatin Venäjä-asiantuntijan Christo Grozevin, syytä ilmoittamatta.

Bellingcatin tutkimukset ulottuvat kaikkialle maailmassa. Niitä käyttävät todisteina nykyään arvovaltaiset uutislähteet ja myös hallitukset. Asemaansa verkosto on noussut vajaassa vuosikymmenessä.

Tänä aikana Bellingcat on mullistanut tavan, jolla tuodaan julkisuuteen tärkeää tietoa rikoksista ja sodissa tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista, kumotaan niiden tekijöiden valheellisia väitteitä ja ammutaan alas salaliittoteorioita.

Kuka tahansa voi kerätä kattavan todistusaineiston internetissä vapaasti tarjolla olevasta materiaalista, kunhan oppii siilaamaan tietotulvasta tärkeimmät pisarat, kuuluu Bellingcatin viesti.

Bellingcat on palomuuri väärälle tiedolle

Verkkoyhteisö syntyi yhden turhautuneen toimistonörtin hakuammunnasta, muistelee Bellingcatin perustaja ja kehittäjä Eliot Higgins.

Itseoppineeksi verkkoetsiväksi itseään kuvaava Higgins luonnehtii Bellingcatin toimintaa uudenlaiseksi alaksi, joka yhdistää journalismin, ihmisoikeustyön ja rikostutkinnan.

”Emme ole varsinaisesti journalisteja emmekä ihmisoikeusaktivistejakaan, emme tietokonetieteilijöitä, emme arkistonhoitajia, emme tieteentekijöitä emmekä rikostutkijoita, vaan olemme noiden alojen risteyskohdassa. Toimimme palomuurina harhaanjohtavaa tietoa vastaan”, hän määrittelee kirjassaan Me olemme Bellingcat (Docendo, 2021).

Bellingcat toimii päinvastoin kuin salaliittoteoreetikot, jotka aloittavat johtopäätöksestä, ohittavat todentamisen ja huutavat hiljaiseksi tosipohjaiset vastaväitteet, Higgins kuvailee.

”Me samoilemme internetissä etsien näyttöä, he puolestaan etsivät uskonvahvistusta”, hän vertaa.

Kirjan suomennoksen alaotsikko on ”Tiedustelupalvelu verkossa”. Higgins luultavasti kiristelee hampaitaan määritelmälle: hän päinvastoin todistelee niin kirjassaan kuin julkisuudessakin, ettei Bellingcat ole rinnastettavissa tiedustelupalveluihin.

Bellingcatin selvitykset perustuvat avoimen lähteiden tietoon. Ero on oleellinen verrattuna esimerkiksi Wikileaksiin, jonka maine perustuu sille salaista aineistoa vuotaneisiin sisäpiirin tiedonpaljastajiin.

Päättäjät tiesivät vähemmän kuin tavallinen kansalainen

Maailmassa ei ole koskaan ollut yhtä hyvää mahdollisuutta kerätä tietoa niin paljon ja niin helposti kuin nyt.

Silti tätä mahdollisuutta laiminlyödään ja väärinkäytetään tiedonvälityksessä jatkuvasti. Vaikka lähes kaikki on tarkistettavissa, tarkistukset jätetään tekemättä ja julkaistaan aineistoa kyseenalaistamatta lähdettä, alkuperää tai sisältöä.

Tämän kaiken Higgins oivalsi, kun hän 2010-luvun alkuvuosina alkoi omasta kiinnostuksestaan seurata Syyrian sisällissotaa.

Hän havaitsi, että verkosta löytyi jatkuvasti runsaasti tietoja, joita sen enempää tiedotusvälineet kuin asiantuntijatkaan eivät olleet nostaneet esille. Higginsin käymissä verkkokeskusteluissa kävi ilmi, että eräät muutkin olivat havainneet saman asian. Samanmieliset keskustelijat muodostivat verkkoyhteisön.

Uppoutuessaan yhä syvemmälle verkon tiedonper­kaukseen Higgins törmäsi havaintoon, jota hän kuvailee pelottavaksi. Monet mielipidejohtajat sekä sotatoimista päättäneet korkeat virkailijat ja poliitikot tiesivät Syyrian tapahtumista paljon vähemmän kuin hän, joka oli hankkinut tietonsa vain tutkimalla julkisia lähteitä.

”Kun ensi kertaa uskaltauduin etsimään tosiasioita verkosta, tavoitteeni olivat vaatimattomia: kerätä todisteiden hippuja ja tarjota niitä varsinaisille asiantuntijoille. Mutta löydöksien kertyessä minua alettiinkin kutsua asiantuntijaksi”, hän päivittelee.

Bellingcat samoilee internetissä etsien näyttöä. Salaliittoteoreetikot etsivät sieltä uskonvahvistusta. © Jussi Jääskeläinen

Bellingcat samoilee internetissä etsien näyttöä. Salaliittoteoreetikot etsivät sieltä uskonvahvistusta. © Jussi Jääskeläinen

Bellingcat oppi hyödyntämään verkon lähteitä

Higginsin ensimmäinen skuuppi eli oma suuri uutinen oli todistaa, että Syyrian hallitus todella käytti kapinallisalueiden pommituksissa kemiallisia aseita omia kansalaisiaan vastaan.

Selvitystyössä auttoi geopaikantaminen. Sen periaatteet Higgins oppi kantapään kautta vuonna 2011. Hän oli lisännyt brittiläisen The Guardian -lehden blogiinsa videon todistamaan, että Libyan sisällissodan kapinalliset olivat vallanneet Bregan kaupungin.

Kirjoitus keräsi kommentteja, jossa kysyttiin, mistä hän tiesi, oliko video kuvattu Bregassa. Sen Higgins lopulta varmisti vertaamalla Youtube-videota, Google Mapsin katukuviota ja satelliittikarttaa. Samalla menetelmällä hän oppi paljastamaan videoiden paikkatietoväitteitä väärennöksiksi.

Verkkoyhteisö tiivistyi ja monipuolistui. Pommi- ja räjähdeasiantuntijat, kansalaisjournalistit, aktivistit ja ihmisoikeusasianajajat alkoivat jakaa sille tietojaan.

Samalla yhteisö oppi hyödyntämään yhä uusia lähteitä: lentokonebongarien verkkosivustoja, rekisterisivustoja, eri alojen keskusteluryhmiä. Taito käyttää ja ristiintarkistaa verkkosovelluksia satelliittipaikantamisesta kasvojentunnistusohjelmiin kasvoi.

Nimi Bellingcat syntyi Higginsin puhelinkeskustelussa kansalaisjournalisti Peter Jukesin kanssa. Jukes muistutti häntä sadusta, jossa kissa jahtaa ja vaanii hiiriä. Hiiret tiesivät olevansa kissaa nopeampia, mutta eivät sitä, milloin kissa hiipii niiden kimppuun. Niinpä ne päättivät laittaa kissan kaulaan kulkusen.

Siitä nimi Bellingcat – kissa, joka on varustettu soittokellolla: me kerromme, missä kissa piileskelee.

Bellingcat on paljastanut erityisesti Venäjän vääryyksiä

Kansainväliseen maineeseen Bellingcat nousi todistettuaan, että Itä-Ukrainan ilmatilassa vuonna 2014 räjähtäneen malesialaisen matkustajakoneen tuhosi ohjus, joka ammuttiin Venäjältä tuodulta Buk-ohjuslavetilta.

Muutkin tunnetuimmat Bellingcatin paljastukset liittyvät Venäjän toimiin.

Verkkoyhteisö selvitti keväällä 2018 Britanniaan paenneen entisen KGB:n agentin Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä turisteina esiintyneiden GRU:n myrkyttäjien todelliset henkilöllisyydet. Kaksi vuotta myöhemmin se tunnisti oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkyttäjät Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n agenteiksi. Seurauksena Navalnyi soitti yhdelle myrkyttäjistään ja sai tämän kertomaan, että myrkky oli hierottu Navalnyin alushousuihin.

Ei siis yllätä, että Venäjän ohjailemat parjaus- ja valeuutiskampanjat Bellingcatia vastaan ovat kasvaneet suorassa suhteessa verkkoyhteisön menestykseen.

Bellingcatin toiminta on pelkkää russofobiaa, venäläisvihaa, Vladimir Putinin hallinto väittää.

Eliot Higginsin mielestä Bellingcatin valinnoissa ei ole mitään poliittista: Kremlin vallankäyttö vain on ­ollut vuosikausia epärehellisintä ja väkivaltaisinta kaikista ja jättänyt internetiin todisteita, jotka löytyvät avoimista lähteistä.

”Valehtelusta tulee hölmöläisen hommaa”

Bellingcatin periaate tarkistaa aina tietonsa ja esittää julkisesti lähteensä tekee sen paljastusten kiistämisen vaikeaksi.

Tämä heijastuu jo omia totuuksiaan kertovien itsevaltaisten hallintojen käytökseen. Bellingcat tunnisti nopeasti Iranin ilmatorjunnan ampuneen alas Teheranin lentokentältä tammikuussa 2020 nousseen ukrainalaisen matkustajakoneen. Iranilaisviranomaiset yrittivät ensin kieltää asian, mutta tunnustivat pian karmean vahingon.

”Kun kansalaiset näkevät todisteet omin silmin, valehtelusta tulee hölmöläisen hommaa”, Higgins tiivistää.

Bellingcatin esimerkki on tärkeä: harhatietoa tuottava informaatiosodankäynti on entistä vahvempi osa itsevaltaisten hallintojen toimintaa.

Verkoston rinnalle onkin syntynyt samoin periaattein toimivia sivustoja. Se on saanut monet mediat, hallinnot ja kansainväliset järjestöt käynnistämään omia faktantarkistusohjelmiaan.

Uudet digitaaliset tietolähteet

Avoimen lähteiden tiedon hankinnan ja sen oikean tulkinnan merkitys näyttää kasvavan myös valtioiden tiedustelutoiminnassa. Sekin pohjautuu aiempaa enemmän verkossa ja somessa liikkuvaan tietovirtaan.

Higgins siteeraa kirjassaan Yhdysvaltain asevoimien tiedustelupalvelun DIA:n entistä johtajaa kenraali Michael Flynniä. Tämän mukaan avoimien lähteiden tiedustelu eli OSINT kattaa nykyään 90 prosenttia tiedustelupalvelujen keräämästä tärkeästä tiedosta, kun aiemmin valtaosa siitä tuli salaisista lähteistä,

”Sinänsä avoimien lähteiden tiedustelu ei ole uusi asia, sitä on käytetty vuosikymmeniä tai vuosisatojakin”, sanoo suojelupoliisin erikoistutkija Veli-Pekka Kivimäki, joka laatii paraikaa avoimien lähteiden tiedustelun kehityksestä tohtorinväitöskirjaansa.

”Kun Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA perustettiin toisen maailmansodan jälkeen, jo tuolloin arvioitiin, että 80 prosenttia sen tarvitsemista tiedoista löytyy avoimista lähteistä. Uutta sen sijaan on valtava digitaalinen muutos ja sen tuomat uudet tietolähteet.”

Ensin internet toi mukanaan pääsyn tietoon aivan eri tavalla kuin aiemmin. Sen päälle ovat tulleet uudet mobiililaitteet ja somepalvelut. Verkkokin liikuttaa koko ajan dataa tehokkaammin.

”Kaksi kolmasosaa maailman väestöstä käyttää kännykkää ja puolet on kytkeytynyt someen. Keskeinen muutos siten on, että käytännössä kuka tahansa voi olla sisällöntuottaja. Nykyään myös asioita, joita valtiot salasivat, kuten satelliittikuvia, voi ostaa tai saada ilmaisiksi”, Kivimäki kärjistää.

Kivimäki opettaa virkansa ohella avointen lähteiden tiedustelun perusteita Jyväskylän yliopistossa ja so­siaalisen median analyysia Johns Hopkinsin yliopistossa Yhdysvalloissa. Hän osallistui vuonna 2014 keskeisellä tavalla Bellingcatin selvitykseen malesialaiskoneen lennon MH17 alas ampumisesta Ukrainassa.

Itsevaltaiset hallinnot syöttävät koko ajan yhä enemmän harhatietoa internetiin. © Jussi Jääskeläinen

Itsevaltaiset hallinnot syöttävät koko ajan yhä enemmän harhatietoa internetiin. © Jussi Jääskeläinen

Salainen-leima vaikuttaa yhä

Avoimien lähteiden tiedustelun todellisen merkityksen määrittää viime kädessä se, paljonko painoarvoa tiedusteluorganisaatiot osaavat sille antaa.

”Tietty jännite vallitsee yhä. Avoimet lähteet ovat ilmaisia ja saatavilla, salainen tieto nähdään siksi eksoottisena ja arvokkaampana. Paperi, jossa on leima ’salainen’ mielletään luotettavammaksi”, Kivimäki pohtii.

Kyky kerätä ja tulkita oikein aineistoa on aina ollut menestyvän tiedustelutoiminnan avaintaito. Niin nytkin: avointen lähteiden tiedon hankinnassa ja analysoinnissa vallitsevat periaatteessa samat lainalaisuudet kuin perinteisessä tiedonkeruussa.

”Jos ihminen kertoo jotain, ihan yhtä lailla kuin henkilötiedustelussakin pitää silloin miettiä, mikä hänen lähteensä on ja miksi hän kertoo asian.”

Emme tunnista huijauksia

Avoimen lähteiden tietoja hyödyntävien tutkivien verkkoyhteisöjen ja faktantarkistusohjelmien taidot ovat Veli-Pekka Kivimäen mielestä kasvaneet verrattuna esimerkiksi Ukrainan kriisin alkuun vuonna 2014.

Toisaalta myös kyky tuottaa väärää tietoa lisääntyy, Kivimäki muistuttaa.

Higgins kertoo kirjassaan yhdysvaltalaisen Stanfordin yliopiston kokeesta vuodelta 2016, jossa tutkijat mittasivat, miten amerikkalaiset opiskelijat osaavat tunnistaa huijauksen verkossa. Kykyä voi luonnehtia yhdellä sanalla: onneton, hän tiivisti.

Tutkimus osoitti myös, että noin 82 prosenttia amerikkalaisista keskiasteen oppilaista ei osannut erottaa uutista ja mainosta.

Onko tilanne Suomessa oleellisesti parempi?

”Väärän tiedon tuottajista tiedetään, että toiset heistä tekevät hyvin tarkkoja analyyseja, mille kohderyhmille viestinsä kohdentavat”, Kivimäki sanoo – ja varoittaa:

”Meillä koulutusjärjestelmä tuottaa aika hyvää lähdekritiikin tajua, muttei pidä silti tuudittautua hyvän olon tunteeseen.”

X