Dosentti heittäytyi poliitikoksi: Leimasi kirjassaan maanpetoksen valmistelijaksi kouluhallituksen ex-pääjohtajan

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho luotsasi Suomeen aikoinaan kiisteltyä mutta nyttemmin ylistettyä peruskoulua. Kuva on vuodelta 1973. © JARMO MATILAINEN / HS / LEHTIKUVA
1970-luvun koulumonistetta käsitellyt yli 400-sivuinen kirja veti mutkat suoriksi ja syötti medialle yksipuolisen tulkintansa, miten Suomeen ujutetaan vallankumous.

Toukokuussa kouluhallituksen entinen pääjohtaja Erkki Aho, 79, saa puhelun.

Ilta-Sanomien toimittaja kysyy mitä mieltä Aho on väitteestä, että hän suunnitteli koko suomalaisen yhteiskunnan kaappaamista sosialistiseksi Pirkkalan monisteen ja koko koululaitoksen kautta.

Niin kuulemma väittää dosentti Jari Leskinen juuri ilmestyneessä Siltalan kustantamassa kirjassa Kohti Sosialismia!

Aho ei ole uskoa kuulemaansa. Sen hän sanoo toimittajallekin. Väite on uskomaton.

Leskisen mukaan SDP:n radikaalin vasemmistosiiven tarkoitus oli uudistaa Pirkkalan monisteen kautta koko peruskoulun opetussuunnitelma niin, että sen mukaan opiskeltuaan oppilaat olisivat valmiit hyväksymään maan siirtymisen sosialismiin.

Lisäksi Leskisen väittää, että Ahon edeltäjä, kouluhallituksen pääjohtaja ja ministeri R.H. Oittinen, olisi valinnut Erkki Ahon hankkeen operatiiviseksi johtajaksi. Mieheksi, jonka tehtävä oli toteuttaa suunnitelma.

Leskisen jutut ovat Ahon mielestä niin täyttä potaskaa, ettei hän halua koskea niihin pitkällä tikullakaan. Kirjan luettuaan Ahosta tuntuu siltä, että jos hän mielisi oikaista kaikki sen väitteet itsestään, hänen pitäisi kirjoittaa vastineeksi oma kirja. Leskinen on nimittäin tehnyt Ahosta koko tarinan pääkonnan.

Ahon omissa muistelmissa kerrottuja tietoja Pirkkalan tapauksesta Leskinen pitää kirjassa ”erittäin puutteellisina, harhaanjohtavina ja jopa totuudenvastaisina”.

Pelkkä Leskisen kirjan kannen katselu aiheuttaa Ahossa vastenmielisiä tuntemuksia. Hän haluaisi heittää opuksen roskakoriin, minne se hänen mielestään kuuluukin.

Mutta alkaa näyttää pahasti siltä, että Leskisen totuus alkaa muuttua yleiseksi totuudeksi.

Väitteet läpäisevät median

Ahon hämmästykseksi Leskisen väitteet läpäisevät lähes koko median. Kirjasta tehdään useita juttuja ja niissä Leskinen saa esittää näkemyksiään Erkki Ahosta. Mutta kukaan ei enää soita Aholle ja kysy, pitävätkö Leskisen väitteet hänen mielestään paikkaansa.

”Tutkija Leskisen mukaan vastuu hankkeesta oli yksiselitteisesti opetusalan korkeilla demarivirkamiehillä. Päähenkilöitä olivat kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho ja silloinen opetusministeri, myöhempi SDP:n puheenjohtaja Ulf Sundqvist.”

Yle 5.5.2016

”Leskisen mukaan kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho oli kaiken takana.”

Aamulehti  5.5.2016

”Marxilaisen opetuskokeilun pääarkkitehti oli Erkki Aho, joka aloitti Kouluhallituksen pääjohtajana 1973.”

Suomen Kuvalehti 18/2016.

Suomen Kuvalehden jutussa annetaan myös ymmärtää, että vallankumouksen suunnittelu alkoi Ruotsin Rönnebystä sosiaalidemokraattisten koulutuspoliitikkojen kansainvälisestä kokouksesta vuonna 1968.

”Siellä Oittinen ja matkalla mukana ollut Kouluhallituksen seuraava pääjohtaja Erkki Aho keskustelivat Leskisen mukaan sosialistisen koulutuspolitiikan tavoitteista, jotka muutamaa vuotta myöhemmin kirjattiin myös Pirkkalan kokeilun tavoitteiksi”,  Suomen Kuvalehti kirjoittaa.

Aho on entistä enemmän hämillään, sillä hän ei ollut edes mukana koko matkalla.

Syyskuun Kanava kirjoittaa:

”Pirkkalan kokeilun johtaja oli Leskisen analyysin mukaan Erkki Aho. Aho myös hankki kokeilulle sen edellyttämän suuren rahoituksen. Kokeilu hoidettiin kouluhallituksessa siten, että toista mieltä olevat korkeatkin virkamiehet pidettiin sen todellisesta luonteesta tietämättöminä.”

Nyt Erkki Ahon mitta täyttyy. Hän ymmärtää, että jos hän ei vastaa kirjan väitteisiin, Leskisen tarinat tulkitaan totuudeksi.

Hän päättää puolustaa itseään, oikaista vääriä tietoja ja samalla kerrata koko peruskoulun perustamisen historiaa.

Tästä aikoinaan kohistiin

Pirkkalan peruskoulun oppilaita opetettiin 70-luvulla Tampereen yliopistossa laaditulla opetusmonisteella, joka noudatti marxilaista historiankäsitystä ja jossa oli jopa suoria lainauksia neuvostoliittolaisesta oppikirjasta. Opetusmonisteen laati maisteri Antti Penttilä.

Moniste päätyi oppilaille kokeilun kautta, jota oli markkinoitu Erkki Aholle ja sen hyväksyneelle opetusministeriölle uutena kiinnostavana tapana opettaa lapsille yhteiskunnallisia aineita. Esitetyssä suunnitelmassa ei mainittu sanallakaan marxilaisuutta.

Kokeilu toteutettiin Tampereen yliopiston ja Pirkkalan kunnan yhteistyönä, ja vastuu oppimateriaalin laatimisesta oli yliopistolla. Kokeilun valvonta ei kuulunut Erkki Aholle vaan kouluhallituksen opetusosastolle, eikä Aho osallistunut hankkeen etenemistä seuraavien työryhmien kokouksiin. Hän ei ollut mukana materiaalin suunnittelussa, materiaalin laatijoiden valinnassa eikä tekstin sisällön valvonnassa.

Peruskoulun perustamisen vuoksi Suomessa pyöri samaan aikaan, vuonna 1975, kaksitoista muutakin koulukokeilua ja Pirkkalan kokeilun valvonta petti. Moniste otettiin käyttöön Pirkkalan koulussa ennen kuin kouluhallitus oli saanut siitä asiantuntija-arvioita.

Kohun alkaessa kielteiset arviot monisteen sisällöstä olivat jo saapuneet, mutta monisteita ei ehditty kieltää ennen kuin ne päätyivät lehdistön käsiin.

Opettaja Tapio Holvitie syytti Erkki Ahoa Pirkkala-kohun vuoksi valtiopetoksen valmistelusta ja vaati oikeuskansleria ottamaan asian tutkittavakseen.

”Tällainen syytös tuntui jopa tuolloisessa poliittisessa tilanteessa niin uskomattomalta, etten ottanut sitä tosissani. Enemmän julkisuudessa ja ennen kaikkea hallinnon sisällä käytiin keskustelua siitä, kenelle kuului kokeilun valvontavastuu, ja millä kohtaa ketjua lenkki oli pettänyt. Vastuuta sälytettiin niin Tampereen yliopiston kuin kouluhallituksenkin niskoille. Julkisuudessa ja mediassa samoin kuin oikeiston leirissä vastuu sälytettiin ennen kaikkea minun, kouluhallituksen pääjohtajan harteille,” Aho sanoo.

Aho sai oikeuskanslerilta puhtaat paperit

 

Tässä yksi esimerkki siitä, miten dosentti Leskinen löysi omaksumilleen näkemyksille ”todisteita”:

Leskinen väittää Ahon kertoneen julkisesti, että sai Rafael Paasiolta ennen oikeuskanslerinviraston kansliapäällikön Viljo Olavi Hakulisen kuulustelua ”hyvän neuvon. Jos ohrana sinua kuulustelee, älä koskaan tunnusta mitään, mitään et saa sanoa”.

Leskinen myös kirjoittaa, että ”Aho on vahvistanut saaneensa Paasiolta tämän ohrana-neuvon”.

Tässä Leskinen viittaa Ahon muistelmiin, jossa Aho kertoo tapauksesta.

”En todellakaan käynyt puoluetoimistossa saamassa Rafael Paasiolta neuvoa, miten ohranan kanssa tulee toimia. Ohjehan kuuluu, en tiedä, en muista. Törmäsin Paasioon kuulusteluista tullessani ja hän hymähti, että minun olisi pitänyt noudattaa sitä vanhaa ohjetta, joka annettiin ohranan kuulusteluun menijälle. Jokaiseen kysymykseen piti vastata vain joko en tiedä tai en muista.”

Aho kertoo vastanneensa kuulusteluissa Hakulisen kysymyksiin parhaansa mukaan kolmen tunnin ajan.

”Jos en tiennyt asioista, joista hän kysyi, vastasin etten tiennyt. Ja jos en muistanut jotain, vastasin, etten muista. Mitä muuta olisin voinut tehdä kuin vastata totuudenmukaisesti?”

Oikeuskansleri tutki tapauksen perinpohjaisesti ja antoi vuonna 1976 kokeilusta vastuussa olevalle kouluhallituksen osastolle huomautuksen, koska se ei ollut tutkinut kokeilun sisältöä ja materiaalia eikä saattanut sitä kouluhallituksen käsiteltäväksi.

Ketään ei asiasta rangaistu.

”Se että Pirkkalan kokeilu päätyi marxilais-leninistiseksi aivopesuksi, oli minulle aivan yhtä suuri yllätys kuin muillekin. Enkä ole koskaan ollut marxilainen sosialisti, en edes sosialisti, vaan vakaumuksellinen sosiaalidemokraatti”, Aho sanoo.

Ahosta väite, että hänen tavoitteensa olisi ollut sosialistinen Suomi, on paitsi uskomaton, myös herjaava. ”Olin aina täysin lojaali hallituksille ja noudatin pilkuntarkasti eduskunnan tahtoa”, Aho sanoo.

Alkuperäinen hanke vaikutti kiinnostavalta

Leskinen todistelee kirjassa, kuinka Erkki Aho tuki Pirkkalan projektia ja hankki sille rahoitusta. Hankkeen tukeminen on Leskisen mielestä todiste siitä, että Aho oli sen takana.

Erkki Aho todellakin tuki Pirkkalan kokeilua ja suositteli sille rahoitusta, mutta siinä vaiheessa hän ei voinut nähdä tulevaisuuteen ja tietää etukäteen, että hyvältä ja asialliselta kuulostava hanke nimeltä Yhteiskunnallisten oppiaineiden opetussuunnitelmien kehittämisprojekti (YOK) muuttuu Tampereen yliopistossa marxilais-leniniläiseksi, luokkavihaa lietsovaksi oppimateriaaliksi.

Tulevaisuuteen ei osannut katsoa myöskään keskustalainen opetusministeri Marjatta Väänänen, joka myönsi luvan kokeilun aloittamiseen elokuussa 1974.

Millaisen tiedon varassa Aho sitten YOK-hanketta kannatti ja mistä se putkahti kouluhallituksen pöydälle?

Suomen YK-liitto ehdotti Erkki Aholle 12.7. 1972 kirjelmässään kansainvälisyyskasvatuksen kokeiluprojektin käynnistämistä. Ehdotuksen mukaan kokeiluun voisi osallistua 1-3 kuntaa, sen kesto olisi 3-4 viikkoa ja Suomen YK-liitto vastaisi kokeilun ohjauksesta, seurannasta, aineiston keräämisestä ja tulosten raportoinnista.

”Kiinnostuin esityksestä, koska kansainvälisyyskasvatus oli myös uuden peruskoulun opetussuunnitelman mukainen opetus- ja kasvatustyön alue”, Aho sanoo.

Esityksestä järjestettiin 1.9.1972 neuvottelu, jossa Aho oli mukana. Neuvottelussa sovittiin, että kokeilu voitaisiin käynnistää Pirkkalan koululaitoksessa.

”Pirkkala oli ollut mukana yhtenäiskoulutyyppisen peruskoulun kehittämisessä vuodesta 1961 lähtien. Se oli kehittämistyön kärkikuntia ja kiinnostunut kokeilun aloittamisesta”, Aho kertoo.

Pirkkala hakikin opetusministeriöltä 26.9. 1972 lupaa kansainvälisyyskokeilun suorittamiseen lukuvuosiksi 1972 – 1973.

Saman vuoden maaliskuussa Tampereen yliopiston psykologian laitokselle perustettu tutkijaryhmä oli esitellyt Turun Sosiologipäivillä oman hankkeensa peruskoulun yhteiskunnallisten aineiden opetuksen kehittämiseksi.

Tutkijaryhmä käytti nimeä Peruskoulun toimivan opetussuunnitelman projekti ja siitä käytettiin lyhennettä PETO.

Tutkijaryhmä oli koottu, koska ryhmän perustajan, Tampereen yliopiston psykologian professorin Tapio Nummenmaan mielestä peruskoulun uusissa opetussuunnitelmissa ei ollut riittävästi pohdittu, millaista yhteiskunnallista tietoa kouluun pitäisi tuoda ja miten.

”Ajatus YK-liiton kansainvälisyyskasvatuksen kokeiluprojektin ja PETO-ryhmän yhteiskunnallisten aineiden kokeiluprojektin yhdistämisestä tuli Suomen YK-liitolta. Koska kummankin kokeilun kohteena oli peruskoulun yhteiskunnallinen opetus ja lapsen maailmankuvan kehittymisen kuvaaminen, kumpikin taho piti yhteistyötä luonnollisena”, Aho sanoo.

Ahon mielestä kahden eri tahon yhdistelmähanke kuulosti kiinnostavalta ja kouluhallitus esitti opetusministeriölle 10.10 1972, että Pirkkalan kunnalle myönnettäisiin lupa kokeilun aloittamiseen.

Aho: Mahdotonta salata, jos ei tiedä

Suunnitelman mukaan Pirkkalan peruskoulun oppilailla kokeiltaisiin uudenlaista tapaa opettaa yhteiskunnallisia oppiaineita. Esimerkiksi historian opetuksessa luovuttaisiin kronologisesti etenevästä kurssista ja annettaisiin jo ensimmäisen vuoden aikana oppilaille kokonaiskuva ihmiskunnan historian yleispiirteistä.

”Marxilaisen historiakäsityksen opettamisesta ei suunnitelmassa sanottu sanaakaan, eikä siitä sellaista voinut edes rivien välistä lukea”, Aho sanoo.

Leskinen kuitenkin väittää kirjassaan, että Aho olisi tiennyt suunnitelman marxilaisesta otteesta ja salannut tiedon kollegoiltaan, muun muassa opetusosaston päälliköltä Olli Sampolalta.

Sampola totesi oikeuskanslerin kuulusteluissa, ettei Aho ollut kertonut hänelle mitään kokeilun marxilaisesta luonteesta.

Tästä Leskinen vetää suoran johtopäätöksen, että Aho olisi tiennyt hankkeen marxilaisesta luonteesta ja salannut asian kollegoiltaan.

”Miten minä olisin voinut salata minulle täysin tuntemattoman asian, josta ei ollut hankkeen esittelypapereissa mitään näyttöä tai mainintaa. Ei niin Suomen YK-liiton kuin PETO-projektinkaan papereissa. Hanke oli papereiden mukaan ainoastaan mielenkiintoinen ja tärkeä opetussuunnitelman kehittämisprojekti. Sellaisena se minulle esiteltiin ja sellaisena sen esittelin eteenpäin”, Aho sanoo.

Leskinen käyttää Kohti Sosialismia! -kirjassa runsaasti sanamuotoja, joiden perusteella kirjan lukijakin alkaa pitää faktana sitä, että Aho olisi tiennyt suunnitelmasta jotain muuta mitä papereissa kerrotaan ja salannut tietonsa muilta.

”Tietojen salaamisesta suuttunut Sampola kertoi kuulustelussa…”Leskinen kirjoittaa.

Sen, ettei Pirkkalan kokeilua voitu papereiden perusteella millään arvata arveluttavaksi, Leskinen kuittaa näin:

”Pirkkalassa toimeenpantavassa esikokeilussa ja varsinaisessa kokeilussa oppilaille annattavan opetuksen marxilais-leniniläisestä propagandasisällöstä aloitteessa ei luonnollisesti puhuttu sanallakaan.”

Leskisen yksi suosikkisana kirjassa näyttääkin olevan ”luonnollisesti”. Hän käyttää sitä aina kun ei näytä löytävän todisteita marxilaisesta salaliitosta.

”Suomen YK-liiton puheenjohtajan Airolan esityksissä ei luonnollisesti mainita suoraan, että esitetyn kansainvälisyyskasvatuksen kokeilun yksi tärkeimmistä tavoitteista oli synnyttää peruskoululaisissa marxilaista luokkatietoisuutta ja jopa luokkavihaa suomalaista kapitalistista yhteiskuntaa vastaan.”

”Toimistopäällikkö Aho ei luonnollisesti kertonut lääninhallituksen kouluosastoille…”

”Ministeri Väänäselle ja hallitussihteeri Pohjanvirralle ei luonnollisesti annettu minkäänlaista tietoa kokeilun luonteesta tai Peto-nimisestä tutkimusryhmästä.”

 

Alaiset lisäsivät kokeilun määrärahaa

Leskinen ei suo ajatustakaan sille mahdollisuudelle, että Aho ei kertonut kokeilun marxilaisesta luonteesta, koska ei yksinkertaisesti tiennyt siitä mitään.

Salailun lisäksi Leskinen syyttää Ahoa kollegojensa uhkailusta ja pelottelusta.

Leskisen mukaan Aho vaati Pirkkalan hankkeen rahoituksen nostamista 60 000 markasta 80 000 markkaan niin jyrkästi ja uhmakkaasti, että johtavat virkamiehet päättivät olla esittämättä asiasta eriäviä mielipiteitään.

”Jo ajatuskin siitä, että olisin uhkaillut kollegojani tuntuu minusta täysin vieraalta.”

Siksi Aho päätti tarkistaa oikeuskanslerinviraston tekemästä Pirkkalan YOK-tutkimuksen tulosselosteesta, miten asia oikein meni.

Kansliapäällikkö V.O. Hakulisen tekstistä selviää, että Aho oli päätynyt antamaan projektille vain 60 000 markkaa. Tutkijaryhmä oli anonut puolta suurempaa määrärahaa. Ylitarkastaja Kari Koukkunen oli kuitenkin sitä mieltä, että hanke tarvitsee vähintään 80 000 markkaa ja toimitti siihen asti kertyneen tutkimusaineiston kouluhallituksen ylijohtajalle Yrjö Yrjönsuurelle.

”Hakulisen raportin mukaan Yrjönsuuri oli materiaaliin tutustuttuaan katsonut, että projektin työskentely oli syksyn aikana parantunut niin, että hän yrittää toimia sanotun 80 000 mk:n puolesta, mikä sitten tulikin (17.1.1975) kollegion päätökseksi. Minulla ei siis ollut asiaan osaa eikä arpaa”.

Ahoa taottiin marxilaisen puoluepukarin muottiin

Leskinen yrittää kaikin keinoin saada lukijan uskomaan, ettei Pirkkalan moniste ollut sen kirjoittaneen taistolaistaustaisen yliopiston työntekijän väsäämä yritys ajaa aatettaan, vaan salaliitto Suomen yhteiskuntarakenteen kaatamiseksi.

Salaliiton ensimmäisiksi aivoiksi Leskinen nimeää Ahon edeltäjän, arvostetun ministerin R.H. Oittisen.

Jari Leskinen väittää kirjassa Erkki Ahon ja tämän edeltäjän R. H. Oittisen suhdetta ystävyydeksi ja Erkki Ahoa Oittisen aatteelliseksi oppipojaksi. Näin Leskinen kirjoittaa:

”Vuonna 1966 kouluhallitukseen tultuaan Erkki Aho nautti R.H. Oittisen luottamusta alusta alkaen. Olihan Oittinen henkilökohtaisesti kutsunut nuoren Ahon kouluhallituksen virkamieheksi. Tammikuussa 1966 kouluhallituksen pääjohtaja ja SDP:n pitkäaikainen koulutuspolitiikan pääideologi Oittinen oli matkustanut mustassa kromia hohtavassa amerikkalaisessa virka-autossaan Helsingistä Lahteen varta vasten tapaamaan hänelle entuudestaan täysin tuntematonta mutta poikkeuksellisen lämpimästi suositeltua Lahden kaupungin koulupsykologia Erkki Ahoa. Vuotta aikaisemmin Aho oli valittu tähän maan ensimmäisen koulupsykologin virkaan Lahden kaupunginvaltuuston SKDL:n sosialistien ja kommunistien ehdokkaana. Vaikka Aho ei vielä tuona aikana ollut minkään vasemmistopuolueen jäsen, hän on myöhemmin myöntänyt, että jo tuohon mennessä hänen ajatteluunsa oli syntynyt vasemmistolaista yhteiskunnallisen radikalismin siementä. Tämä orastava siemen oli pantu merkille paitsi äärivasemmistoa edustavan SKDL:n myös Ahoa tavanneiden SDP:n koulutuspoliittisten vaikuttajien silmissä. Tammikuun 1966 tapaamisessa Ahon poliittisiin taustatietoihin hyvin perehtynyt Oittinen tarjosi vasta 28 vuotta täyttäneelle Aholle peruskoulukokeiluun liittyvää tärkeää kouluhallituksen ylitarkastajan virkaa, jonka Aho myös otti vastaan.”

Aho kertoo, ettei Oittinen tullut Lahteen varta vasten häntä tapaamaan vaan siksi, että hänen vaikeaa silmäsairauttaan hoidettiin Lahdessa. Aho ihmettelee, mihin hänen poliittisiin taustatietoihinsa Oittinen olisi voinut perehtyä, sillä tuohon aikaan hänellä ei ollut minkäänlaista puoluepoliittista taustaa.

”En osallistunut tuolloin minkään poliittisen ryhmän toimintaan enkä ollut minkään puolueen jäsen. Minulla ei ollut mitään yhteyksiä demareihin. Enkä todellakaan ollut poliittisesti millään lailla radikalisoitunut, edes siementä sellaiseen ei ollut. Mutta myöhemmin vakaumukseni peruskoulu-uudistuksesta kyllä lisääntyi kun näin, millainen sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus Suomessa koulutuksen suhteen vallitsee.”

Erkki Aho kertoo, että hänet valittiin Lahden kaupungin koulupsykologiksi normaalin hakumenettelyn seurauksena, eikä mikään poliittinen ryhmä ollut häneen yhteydessä hakuprosessin aikana.

Aho sai vasta valinnan tapahduttua tietää, että hän oli hakenut niin sanottua johtavaa virkaa, joiden täyttämisessä Lahdessa oli kyseessä niin sanottuun herrasmiessopimukseen perustuva kierto.

”Nyt oli SKDL:n valtuustoryhmän vuoro ehdottaa virkaan hakijaa ja ehkä heidän ehdotukseensa vaikutti se, että ansioluettelon mukaan olin venäjänkielentaitoinen ja että graduni aihe oli polytekninen kasvatus neuvostokoulussa”, Aho sanoo.

Venäjän kielen taito oli sattumaa

Se, että Erkki Ahosta ylipäänsä tuli venäjänkielentaitoinen, oli silkkaa sattumaa.

Se johtui siitä, että hän sattui tokaluokkalaisena pikkupoikana seisomaan juuri sillä puolella Haminan yhteislyseon koulun ala-aulaa, jolle koulun rehtori ilmoitti, että te olette juuri valinneet venäjän kielen.

Toinen puoli oppilaista kuuli valinneensa englannin.

Sotien jälkeen Suomessa valittiin viisitoista koulua, joissa alettiin opiskella pitkää venäjää toiselta luokalta asti. Venäjänkielen taidon lisäämistä pidettiin ulkopoliittisista syistä tärkeänä.

Haminan yhteislukio, jota Erkki Aho kävi, oli yksi valituista kouluista.

Erkki Aho valmistui opettajaksi ja jatkoi opintojaan Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakoulussa. Laudatur-seminaarin johtaja, dosentti Oiva K. Kyöstiö oli kiinnostunut eri maiden koulutuspolitiikan vertailusta ja harmitteli, ettei kukaan ollut kiinnostunut neuvostokasvatuksesta.

Kun Kyöstiö kuuli Ahon osaavan venäjää, hän houkutteli nuoren miehen tutkimaan Neuvostoliiton koulutusjärjestelmiä. Venäjän kielen osaajia oli harvassa.

”Mitään ideologiaa asialle ei ollut. En ollut poliittisesti suuntautunut, eikä lapsuudenkodissani koskaan puhuttu politiikkaa. Neuvostoliitto oli juuri laukaissut ensimmäisen Sputnikin Maata kiertävälle radalle ja länsimaissa ihmeteltiin, mikä oli neuvostokoulun korkean tason salaisuus. Kiinnostuin tutkimaan aihetta puhtaasti ammatillisesti,” Aho sanoo.

Aho alkoi tutkia polyteknistä kasvatusta Neuvostoliitossa ja pian kävi selväksi, että teeman tutkiminen vaati matkaa Neuvostoliittoon. Sen Aho saikin järjestettyä. Matkalla Aho näki, että Neuvostoliiton kouluolot eivät suinkaan olleet ihanteelliset.

Opiskelijat asuivat surkeissa asunnoissa ja välttelivät velvollisuuksiinsa kuuluvaa kaalien keruuta turvottamalla tahallaan sormiensa jänteitä kulmikkaalla kynällä.

Myös väite kuulumisesta SDP:n sisäpiiriin vuotaa

Leskinen väittää myös, että kun Aho siirtyi kouluhallitukseen maaliskuussa 1966 Oittinen otti hänet ”suojatikseen ja rinnalleen puolueen koulutuspoliittiseen sisärenkaaseen”.

”Väite on käsittämätön, sillä Oittinen siirtyi vuoden 1966 vaalien jälkeen Paasion hallituksen opetusministeriksi, enkä muista edes tavanneeni Oittista hänen ministeriaikanaan. Lisäksi hän joutui auto-onnettomuuteen ja pitkälle sairaslomalle.”

Kun Paasion hallitus vuonna 1968 vaihtui Koiviston hallitukseen, Oittinen palasi kouluhallituksen pääjohtajaksi, mutta Aho siirtyi Johannes Virolaisen alaiseksi opetusministeriöön.

”En siis todellakaan ollut vuosina 1966 ­- 1970 sen paremmin Oittisen suojattina kuin hänen rinnallaankaan puolueen koulutuspoliittisessa sisärenkaassa. En myöskään ollut Oittisen työtoverina laatimassa SDP:n vuoden 1972 puoluekokouksen hyväksymiä asiakirjoja. Liityinkin puolueeseen vasta vuoden 1972 alussa. En muista koskaan puhuneeni hänen kanssaan SDP:n puolueohjelmista saati että olisin huomannut olevani jollain lailla koulutettavana marxilaisen sosialismin pääideologiksi, kuten Leskinen väittää.”

Leskinen perustelee Ahon sisäpiiriyttä Kesärannassa 24.3.1972 pidetyn keskustelutilaisuuden pöytäkirjalla.

”Siellä olin paikalla peruskoulu-uudistusta ja esiopetusta tuntevana asiantuntijana ja kyseessä oli SDP:n koulutuspolitiikan linjauksen kannalta tärkeä kokous. Siinä päivitettiin koulutuspoliittista tilannetta, ja pohdittiin, mitkä ovat SDP:n koulutuspoliittiset prioriteetit tilanteessa, jossa resurssien tarve on kasvava kaikilla koulutusasteilla varhaiskasvatuksesta korkea-asteelle ja aikuiskoulutukseen. Mitään päätöksiähän tällaisissa palavereissa ei tehty, se oli täysin normaalia hallitusvastuussa olevan puolueen asiantuntijoiden toimintaa. Paikalla oli 13 henkeä eri virastoista, ministeriöistä ja toimikunnista. Ei siis mikään varsinainen sisäpiiri”, Aho sanoo.

Toukokuussa 1972 Oittinen sairastui vakavasti, eikä enää palannut virkaansa.

”Minulle Oittinen oli ennen kaikkea esikuva viraston päällikkönä. Arvostin häntä myös yhteiskuntapoliittisesti suuntautuneena koulutuspoliitikkona, joka vuosikymmenet työskenteli yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toteuttamiseksi. Hän näki koulutuspolitiikan keskeisenä keinona toteuttaa näitä tavoitteita. Uskon, että hän arvosti minun toimintaani samojen tavoitteiden toteuttamiseksi, ei poliitikkona, vaan virkamiehenä. ”

Ahon mielestä ei olisi ollut edes Oittisen arvolle sopivaa, että hän olisi alkanut koulia jotakuta poliittisen perintönsä vaalijaksi.

Ainoa Oittisen Aholle henkilökohtaisesti osoittama viesti on omistuskirjoitus, jonka hän jo sairauden heikentämällä käsialalla kirjoitti juhlakirjansa (Miksi peruskouluun, Tammi 1972) nimilehdelle.

Se kuuluu seuraavasti: ”Erkki Aholle monista hyvistä neuvoista kiittäen ja menestystä toivottaen. R. H. Oittinen 13.9.1972”.

”Leskisen esittämät väitteet Oittisen ja minun yhteistyöstä jonkin marxilaisen opetussuunnitelman laatimiseksi ovat täysin perättömiä. Ne loukkaavat syvästi hienon ja arvostetun ihmisen ja yhteiskunnallisen vaikuttajan muistoa.”

Aho kertoo osallistuneensa SDP:n koulutuspoliittisen työryhmän työhön asiantuntijana, kuten monet muutkin koulualan sosialidemokraatit.

”Yhteiskunnallista kehitystä ohjasivat kuitenkin eduskunnan luoma lainsäädäntö, eivät sen paremmin SDP:n kuin muidenkaan puolueiden ohjelmat. Leskisen väite siitä, että tärkeään virkaan nimitetyt virkamiehet olivat jonkinlaisia puolueen juoksupoikia, on käsittämätön.”

Ahon mukaan puolueen asiantuntijatehtävät ja viranhoito pidettiin tiukasti erillään.

”Minä jos joku olin siinä tarkka, se oli elämisen ehto. Kyllä meistä jokainen oli sananmukaisesti isänmaan asialla, rakentamassa hyvinvointivaltiota ja tekemässä työtä oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman Suomen puolesta.”

Kommunistinen suunnitelma olisi ollut mahdoton toteuttaa

Leskisen kirjan ydinviesti on, että SDP:n johto valitsi kouluhallituksen pääjohtajan Erkki Ahon toteuttamaan hanketta, jonka tavoite oli sosialismiin siirtyminen.

Leskisen mukaan puolue yritti toteuttaa sosialismiin siirtymisen siten, että peruskoulun opetussuunnitelmaa uudistettaisiin niin, että sen mukaan opiskeltuaan ikäluokka toisensa perään olisi valmis hyväksymään sosialismin.

Ja väline, jota operaatiossa käytettäisiin, olisi Pirkkalan kunnassa toteuttava kokeiluprojekti.

Sitä, miten noin valtava operaatio voitaisiin käytännössä tai edes teoriassa toteuttaa, Leskinen ei pohdi.

Pirkkalan kohun aikoihin, vuonna 1975, oli juuri pitkän ja huolellisen valmistelun tuloksena luotu peruskoulun uusi opetussuunnitelma ja sitä toteutettiin parhaillaan. Peruskoulu oli alkanut vuonna 1972 edetä pohjoisesta kohti etelää.

Yksityiset kustantajat olivat luomassa opetussuunnitelman mukaista oppimateriaalia, opettajia koulutettiin ja ohjattiin sen toteuttamiseen.

”Tämä kaikki tapahtui pohjoismaista demokratiaa edustavassa maassa, jossa oli porvarienemmistöinen parlamentti, hallitus sekä vahvasti porvarienemmistöinen kunnallishallinto ja opettajisto. Miten Leskinen voi edes kuvitella, että marxilais-leniniläinen opetussuunnitelma olisi mennyt Suomessa läpi tai että kukaan täysjärkinen sitä olisi edes yrittänyt. Ajatus on täysin absurdi”, Aho sanoo.

Hän korostaa, ettei valtakunnallisen opetussuunnitelman uudistaminen tapahdu jonkin Tampereen yliopiston laitoksen tai yhden kunnan voimin.

Opetussuunnitelman uudistaminen on Ahon mukaan valtava urakka, joka edellyttää vuosien valmistelua komiteatyönä. Valmistelun jälkeen suunnitelma hyväksytään ensin keskusvirastossa kollegion päätöksellä ja sen jälkeen vielä jokaisen kunnan koululautakunnassa.

Prosessi olisi edellyttänyt Ahon mukaan myös eduskunnan myötävaikuttamista. Ja kun uudistus olisi hyväksytty, olisi pitänyt uudistaa myös  oppimateriaalit ja koulutettava opettajat.

”Jo Pirkkalan peruskoulun kokeilussa käytetyn materiaalin ottaminen käyttöön yhtään laajemmin olisi edellyttänyt sen hyväksymistä kouluhallituksessa ja siitä olisi pyydetty asiantuntijalausunnot.”

Pirkkalan kokeilustakin pyydettiinkin lausunnot ja ne osoittivat, ettei materiaalia voida opetuksessa käyttää.

”Jos Leskisen jutut ottaa todesta, olisin johtanut samanaikaisesti peruskoulu-uudistusta ja siihen liittyvää opetussuunnitelman toteutusta ja samaan aikaan olisin sitten valmistellut tätä marxilaisen sosialistista opetussuunnitelmaa.”

Ahon mukaan Pirkkalan projektia voi ja saa tutkia. Sitä hän itsekin ehdotti muistelmissaan jo vuonna 1996.

”On aivan totta, että projektin valvonnassa epäonnistuttiin. Mutta Pirkkalassa käynnistynyt ja epäonnistuneena keskeytetty kokeilu oli yksittäinen hanke. Kaikki muut väitteet ovat perättömiä”, Aho sanoo.

Miksi Leskinen ei haastatellut kirjaansa Ahoa?

Kohti sosialismia! –kirjan takakannen mukaan Jari Leskinen on valtiotieteiden tohtori sekä Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti ja strategisen rikosanalyysin erikoistutkija Keskusrikospoliisissa.

Hän on saanut Tieto-Finlandian yhdessä Antti Juutilaisen kanssa kirjoittamastaan Jatkosodan pikkujättiläisestä.

Mutta jos Jari Leskinen viileänä tutkijana noudattaa alan eettisiä alkeita, miksei hän koskaan soittanut Erkki Aholle ja haastatellut häntä aiheesta? Aho on kuitenkin hänen kirjansa päähenkilö.

Kysytään asiaa Jari Leskiseltä itseltään.

Näin Leskinen vastaa:

”Oikeuskanslerinviraston kuulustelupöytäkirjoista kävi selvästi ilmi, että Aho heittäytyy muistamattomaksi eli hän ei halunnut sanoa yhtään mitään koko asiasta. Toisaalta hänen muistelmissaan vuodelta 1996 on niin paljon totuudenvastaista tietoa, että katsoin, että Erkki Ahoa ei kannata tässä yhteydessä haastatella. Hän ei yksinkertaisesti pysty antamaan totuudenmukaisia tietoja.”

 

Lähteet: Jari Leskinen: Kohti Sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973-75. (Siltala 2016)

Urho Somerkivi: Peruskoulu. Synty, kehittyminen ja tulevaisuus. (Kunnallispaino 1982)

Erkki Aho: Myrskyn silmässä. Kouluhallituksen pääjohtaja muistelee (Edita 1996).

Jutussa on käytetty Erkki Ahon omien arkistojen lisäksi seuraavia dokumentteja:

Oikeuskanslerin päätös 2.6.1976 DN:o 386/a 1975, Oikeuskanslerinvirasto: Selostus Pirkkalan YOK – projektia koskevan tutkimuksen tuloksista. 1976, Kansliapäällikkö V.O. Hakulinen, Valtiontalouden tarkastusvirasto. Kertomus kouluhallituksen kokeilu- ja tutkimustoiminnan tarkastuksesta. 30.10.1975

 

X